Perjantaina kävimme muksun kanssa lääkärillä, kun piti saada B-hepatiitin viimeinen vahvisterokote. Muksu alkoi itkeä jo heti alaovella, kun tajusi mihin olemme menossa. Neiti oli ollut viimeiset pari päivää hiukan ”epänormaali” ja aamulla oli hiukan alilämpöä, joten ajattelin kysyä lekurilta onko ok antaa rokote. Neiti koitti ilmiselvästi odotushuoneessa tsempata, mutta aina tuli itku välillä. Sitten yritin pelastaa vähän tilannetta ja sanoin, että mennään jätskille ja mehulle lääkärin jälkeen. Jätski-sanan lausumisella kun on taikavoimia. Vihdoin pääsimme vastaanottohuoneeseen odottelemaan, ja ottaessani muksulta housut pois itku alkoi jälleen. Lääkärin saapuessa, neiti kätteli tätä katse alas paainettuna ja lekuri sanoi heti, että ei näytä lapsi ihan terveelle ja päätimme sitten siirtää rokotusta Suomi-reissun jälkeiselle ajalle. Voi sitä riemua kun äiti laittoikin housut takaisin jalkaan ja mitään pistosta ei tullutkaan!
Sitten suuntasimme kohti keskustan Italialaista jätskibaaria ja neiti sai euron vaniljapallonja äiti tietenkin Latte Macciaton. Mikäs siinä oli kahvia hörppiessä Italialaisen mafiosotunnelman ympäröimänä. Kahvilassa oli nimittäin vaimo, lapsi, kummi, kaima, mummo, pappa ja serkun mies etc. eikä muita asiakkaita meidän lisäksi.
Päästyämme takaisin autolle, joka oli läheisen uimahallin parkkipaikalla, huomasin kauhukseni parkkeeranneeni auton suoraan ruskeiden lasinsirpaleiden päälle. Tullessani en huomannut kyllä lasinsirpaleen lasinsirpaletta. Laitoin muksun autoon ja ryhdyin harjaamaan lasisirpaleita renkaiden väyliltä pois ja olin täysin vakuuttunut, että auton renkaamme puhkeavat. Avatessani auton oven muksu huusi kuin viimeisessä hädässä ja huusi ”möökö,möökö” ja vielä ”möökö tuli”. Ennen autolle pääsyä neiti juoksenteli äidistä irtonaisena väärään suuntaan ja vastaan käveli mies ja tyttö, mies oli ilmeisesti lapseni mielestä ruman näköinen, koska neiti lähti juoksemaan minua kohti huutaen ”möökö”. Nyt oli ilmeisesti autoon pyrkinyt ”möökö”, koska huudosta ei meinannut tulla loppua. Minä tietenkin olin niin kauan näkymättömissä kyykyssä harjatessani lasinsirpaleita, jolloin muksulle tuli panique. Viimeisen kuukauden aikan meillä on alkanut vierailemaan ”monsta, krokotiili ja möökö”. Ensimmäisellä ”monsta”-kerralla neiti oli ulko-ovella räpläämässä avaimia ja lähti yhtäkkiä paniikissa juoksemaan pois ovelta huutaen ”monsta”! Ja kun kysyin missä monsteri muka on, niin sormella näytettiin ulko-ovea. Olin totisesti kiitollinen, että sormi ei osoittanut minua.
Parkkikselta lähtiessämme ajattelin, että suuntaan kohti jotain huoltista tarkistamaan ilmanpaineet, mutta päätinkin ajaa kotiin, koska puhelin oli unohtunut ja oli tarvetta soittaa isännälle. Kotiin päästyämme renkaat näyttivät aivan samalta kuin lähtiessämme parkkikselta, eli molemmat eturenkaat olivat hitusen löysähköt. En saanut isäntää kiinni ja soittelinkin varmaan noin kaksikymmentäkaksikertaa herran kuumaan linjaan ja kerran myös kummipokani äidille. Koska en saanut vastausta, päätin käydä vielä DMssä, muksu aloitti kauppakierroksen huudolla ja vaihdoimmekin isot kärryt pikkukärryihin, jotta mielenkiinto kaupusteluun säilyisi myös jälkikasvulla. Kärryyn eksyi kyllä ei toivottuja tavaroita, mutta huuto loppui. Sitten neiti näki toisen pikkuisen eli ”beibin” keinuttelemassa kaupassa olevalla ponilla ja toki sitä piti päästä itsekin koittamaan. Siinä määrin oli mukava poni, että housut taisivat tarttua ratsuun, eikä äiti meinannut saada jälkikasvuansa irtaantumaan tästä ihanasta otuksesta. Sain houkuteltua aurinkolaseilla neidin ponin selästä pois, mikä oli loppuviimeksi erittäin huono idea, koska aurinkolasit alkoivat lennellä ilmassa. Onneksi vierestä löytyi piirustuspöytä ja huomio kiinnittyi seuraavaksi siihen. Sitten aiemmin nähty ”beibi” meni ratsastamaan ponilla ja siitähän sota syntyi! Hetken päästä beibi meni piirtämään ja taas oli maailmakirjat sekaisin. Seuraavaksi sain onneksi neidin huomion kiinnitetyksi jälleen ostoskärryihin ja matka jatkui kohti kassaa. Ulkona alkoi jälleen vastustelu ja koska käsissäni oli pari talouspaperisäkkiä, vessapareisäkki, vaippalaatikko, kassillinen pesuaineita ja liian suuri käsilaukku, minulla oli kohtalaisen suuria ongelmia pitää jälkikasvuni pois autojen alta, varsinkin kun kahden metrin välein maattiin selällään tiellä tai juostiin takaisin kohti kauppaa. Taas piti keksiä joku ”houkutus”, jotta suunta ja vauhti saatiin maksimoitua kohti oikeata kohdetta. Tällä kertaa houkutukseksi riitti vain kysymys ”missä on Papan auto?”.
Autolla hankaluudet jatkuivat, koska en meinannut löytää kolmen kuution käsilaukustani avaimia. Loppuviimeksi sain takaluukun auki ja heitin muksun sinne ostoksien kera, samalla hetkellä herran kuumasta linjasta tuli puhelu ja sain selville, minkälaisilla paineilla herra tahtoi autonsa kulkevan. Suuntasin siis vieressä olevan autopesulan ilmanpainemittarille.
Ilmanpainemittarissa oli vain yksi ongelma. Se oli tähtitieteeseen verrattavissa oleva digitaalinen laite, jossa luki ”liian hankala kotirouvien käytettäväksi”, joten kaasutin pois paikalta etsimään toista mittaria kaupungin toisen puolen huoltoasemalta. Sen mittari oli kuitenkin rikki, mutta oli samaa kotirouville sopimatonta mallia. Matka jatkui siis kauppaan. Hysteerisenä tuijotin renkaiden löllööntymistä, mutta samalta ne näyttivät kuin aiemminkin.
Kaupassa käynti sujui yllättävän hyvin, kiitos kärryille joissa lapseni joutui istumaan. Ostettuamme kaupasta vielä pikku evästä, elämä alkoi ilmiselvästi näyttämään valosammalta myös jälkikasvuni silmissä. Päätin ajaa seuraavaksi Luxeburgin puolelle mittauttamaan ilmanpaineet, koska olen nainen joka ei saa mielenrauhaa ennen kuin asiat ovat tarkistettua ja tällä kertaa asia oli siis renkaiden ilmanpaine.
Tottakai Luxin huoltiksella oli samanlainen Star Trek-mittari kuin muuallakin, mutta tällä kertaa paikalla oli onneksi huoltiksen hölökuntaa ja sain apua. Laitteeseen näppäiltiin siis haluttu ilmanpaine, jonka jälkeen letku laitettiin venttiiliin ja kone hoiteli itse hommat ja piippasi kun oli valmista. Simppeliähän se oli, ehkä vähän liiankin simppeliä, joten aiemman monimutkaisen toimintakaavion päähäni luoneena, en voinut kuin naureskella itselleni. Jälleen kerran.
Eilen putosi sitten lasku perjantain lääkärireissusta postilaatikkoon, nopeata toimintaa! Edellistä taisimme odottaa kaksi kuukautta. Mielenkiintoisinta tässä laskussa oli se, että lääkärin kättely maksoi ilmeisesti hiukan yli kaksikymmentäyksi euroa ja vastaanottomaksut päälle. Taidankin seuraavalla kerralla kysyä, miksi käynti jolla ei tehdä mitään maksaa enemmän kuin käynti jolloin suoritetaan toimenpiteitä. GRRRR!
Täällä on aurinko paistanut täydeltä terältä jo viikon, mutta on niin vietävän kylmä ja voimakas tuuli, että ei liiemmin tunnu lämpimältä. Puutarhakalusteet pitäisi kyllä vihdoin ja viimein metsästää, jotta saisimme pikku pihamme vähän käyttökelpoisemmaksi. Isäntää on taas purrut mopokärpänen, koska menopeliä huolletaan jo toista päivää. Tokihan tätä edelsi valtavan paketin saapuminen mopokaupasta. Nyt on kuitenkin tarkoitus myydä mopedi, joten jos jotakuta kiinnostaa tulla hakemaan Honda CBR-1000F itsellensä, niin ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen. Niin ja vuosimalli oli -93 ja ajokilometrejä 65 000.
Oheisessa kuvassa oleva menopeli siis myytävänä, menopelin päällä olevan könsikkäänkin saa kilohintaan 2500 €/kg, joskin tähän kuvaan tulee -15kg alennus...
Wroom, Wroom…
Kotikottarainen
