tiistai 22. toukokuuta 2012

Mennyttä ja tulevaa...


No niin, olen kirjoittanut tämän tarinani alun jo viikko sitten ja vaihtanut siihen jo kerran aikamuodotkin, mutta nyt en kyllä vaihda enää mitään, lukekaa hyvällä mielikuvituksella. Jatko-osa alkaa jostain kohdasta, ja se on sitten tätä päivää… ja tässä vaiheessa jo eilistä…

Kotirouvan piti siis suunnitelmien mukaan lähteä ensi viikolla kahden viikon visiitille kotosuomeen, mutta kuinkas sitten kävikään? Isännän kanssa kun suunnittelimme miten tapahtuu perheen vaiheittainen muutto takaisin pohjolaan, törmäsimme sellaiseen pikku ongelmaan, että jos rouva haluaa muuttaa sinisen rautaratsunsa kanssa Suomeen kesällä, on viimeisen vuoden aikana vietetty piirun verran liikaa aikaa kotimaassa, jotta rautaratsu pääsisi maahan ilman veroja muuttoautona. Noh, eipä siinä auttanut muu kuin perua ensiviikon matka suru puserossa, mutta tulevaisuuden kannalta tämä oli kyllä ehdottomasti paras ja sujuvin ratkaisu. Lopputulos taitaa kyllä kuitenkin olla aika plus miinus nolla, mutta eipähän sitten tarvitse ensimmäisenä olla autoa ostamassa, sitä kun varmasti tarvitsee.
Tässä tämä "tuhannen taalan" kärry, pientä laittoo se vaatii vaan...

Autoista puheen ollen, vein isännän eilen töihin ja SAIN ajaa herran autolla. Eihän se mikään urheiluauto ole, mutta minun polkuautoon verrattuna siinä on jokseenkin jonkin verran enemmän potkua. Tämä tulee erityisesti esille moottoritiellä, kun oma autoni tuntuu hiukan kiikkerältä jo 120 km/h vauhdissa, niin isännän autossa ei vauhtia huomaa vasta kuin 160 km/h kohdilla, ja silloinkin vasta sitten kun tulee vähän vatkausta koriin esimerkiksi rekan ohituksessa. Ajomukavuus on niin huipussaan, että vauhtia ei oikeasti huomaa, mikä on kyllä mielestäni erityisen vaarallista, varsinkin kun ratissa on tällainen itsekseen puheleva hömppä. Siinä mietin samalla myös sitä, että hevosetkin ovat vähän niin kuin autoja, toisissa on sitä laatua ja ”moottoria” vähän enemmän ja toiset taas ovat ihan kivoja ilman sen kummempaa loistokkuutta. Tällaisia syvällisiä ajatuksia siis eilen…

ja tähän väliin muutama kuva naapureista...


Lapseni muistiinpanojensa äärellä "Lammas, äiti, pappa..."

Takapihan onnelliset naapurit, jotka pääsivät tänä vuonna kuukautta myöhemmin ulos kuin normaalisti...

Viikko on taas kulunut lapsen sairastaessa. Nyt on sitten yskää, kuumeetta ja ilmeisesti keuhkoputkentulehdus. Keskiviikkona käytiin ensimmäisen kerran lääkärissä ja eilen ohjeen mukaan toisen kerran. Saimme antibioottikuurin jonka aloitamme jos kuume taas nousee korkeaksi, jos ei, niin sitten saa kuurit unohtua. Toivotaan siis että tauti on jo väistymässä, sillä neiti vaikuttaa jälleen kohtuu normaalilta, lukuun ottamatta yskää ja nenästä valuvaa limaa (mikä sekin meillä erityisen normaalia). Kaksi edellistä päivää keli on ollut hurjan lämmin, eilen huiteli varjolämpötilat jo + 30 kieppeillä. Toki taas parhaat päivät osuvat juuri siihen ajankohtaan kun joku meillä sairastaa.

Kaikkia varmasti kiinnostaa, että kävin  ”räpsätohtorilla”, jos minulle tulee jotain täältä Saksasta ikävä, niin se on mun gyne. Se on kyllä niin ihana nainen, että siitä vois muutkin lääkärit käydä ottamassa oppia, miten potilasta kohdellaan!! Nyt on sitten vuositarkastukset tehtynä tisu-ultraa myöten, ja kaikki on onneksi ihan OK. Muistakaahan ystäväiset käydä tisutarkastuksessa, en soisi kenenkään sairastuvan rintasyöpään, äitini kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi seitsemän vuotta ja hänen kohtaloksi koitui siis laajalle levinnyt rintasyöpä. Pitäkää huoli itsestänne ja KOSKETELKAA tisujanne ♥. Tästä aiheesta kun ei voi liikaa paasata!!

Vuoroani odotellessani lueskelin paikallista lehteä, jossa oli tietoa luomien tarkastamisesta. Olen suunnitellut jo vuosikaudet, että pitäisi mennä tarkastuttamaan yhä laajentuva luomiarmeijani, mutta en ole saanut aikaiseksi. Lukiessani juttua, totesin, että kuulun riskiryhmään ja muutama luomeni on oireillut samaan tapaan kuin artikkelin ”nyt soivat jo viimeiset hälytyskellot”-luomikuvaukset. Kvääk, ehkä kuitenkin vielä jahkailen ja piirtelen niitä viivoja luomesta toiseen… Loppuu nimittäin rahat pussista kesken…

Kävin hammaslääkärilläkin putsauttamassa kalustoni ja kas kummaa suussani on kokonaista kolme reikää!! Tämä on varmaan kosto siitä, että söin koko viime vuoden karkkia kuin hullu. Viisauden hampaat ovat saaneet siis karieksen kavereikseen ja alakerran takakalustossa kummittelee myös samainen kaveri. Lisäksi minua ohjeistettiin pesemään hampaani aamuin ja illoin eri hammastahnoilla… mielenkiintoista. Kesäkuun alussa pääsen siis nauttimaan poraamisesta. Samalla minulle varattiin hampaiden putsausaika jo puolen vuoden päähän, sillä viimeisestä kerrasta oli kulunut LIIAN KAUAN! Enpä taida kyllä olla enää silloin maisemissa. Odotan mielenkiinnolla kun lääkäri näkee ensi kuussa isännän amalgaamiluolan! Mikähän silloin on kommentti…? Tällä kertaa oli muuten astetta kovakouraisempi nainen putsaamassa hampaitani, viimevuotiseen verrattuna. Muksukin pääsee ensi kuussa irvistämään… eli kampanjana on, kalustot kuntoon.

Koirakin pitäisi viedä vuotuiseen raivotautirokotukseen, taitaa olla koirallakin edessä onnenpäivät, kun pääsee takaisin Suomeen, mutta tulevilla naapureillamme ehkä EI!!

Ystäväni FB päivityksien innoittamana juoksin torstaina taas pitkästä aikaa juoksumatolla pienen lenkin, ongelmana oli lähinnä lapsen rauhoittelu, jottei hän kipeänä jumppaa liikaa mukana. Tempasin siinä sitten loppuverryttelyksi jalkakyykkysetin, ja täytyy kyllä sanoa että sen tehokkaampaa liikettä ei varmaan löydy, viimeiset kaksi päivää on ollut ongelmallista kävellä, sekä istua ja nousta ylös. Liikunnasta tulee kyllä niin hyvä mieli, mutta miksi se on joka kerta niin vaikea aloittaa?? 

Muksu ja liidut...

Pukeutumisen perusopit, kaksi hametta päällekkäin + talvisaappaat = keuhkoputkentulehdus

ja sitten tähän päivään… eli eiliseen…

Meillä on siis muksun kanssa yhteinen harrastus, nimittäin yskiminen, ei perskule lima poistu kropasta vaikka kuinka kakoo. Liikunta on jäänyt aika vähäiselle, ja olenkin panostanut sitten syömiseen, se kyllä onnistuu mainiosti.

Olimme eilen vierailemassa ex-naapuriemme ”uudessa kodissa”, vierailu venähti sellaiseksi puolen päivän maratoniksi kera grilliherkkujen. Aurinko paistoi ja oli ihan tajuttoman lämmintä. Naapurinsetäkin osoittautui suomitietäjäksi ja hän huutelikin ”Berliinin muurinsa” takaa meille leppoisia juttujaan. Naapuripihojen välissä oli siis korkea aita, jossa oli mukavat kurkistusaukot joista setä meitä tiiraili. Pihassa oli myös mukava lasten keinu/kiipeilyhässäkkä, siitä saimmekin idean (sillä pirpanamme huuteli koko ajan ”Ich bin Captain Hook”) että mökillemme pitää valmistaa samalla tyylillä merirosvoalus serkkupojan ja neidin leikkipaikaksi. Muksumme jaksoi siis olla erityisen haltioitunut kohteesta ja varsinkin siinä olevasta ratista, joka muistutti siis merirosvolaivan ruoria. Talo oli tyypillinen tämän alueen saksalainen talo, pitkä katu taloa vieri vieressä, kylki kyljessä, pieniä huoneita sokkeloista sisätilaa, sekä bonuksena apinan tuoksua. Todellakin, edellisellä omistajalla oli Peppi Pitkätossu-apinoita, liskoja, rauskuja jne. eli kaikkea eksoottista elukkaa. Apinoista on siis jäänyt kepeä nenäkarvoja kihelmöivä ”öö de manki” seinäpintoihin.

Isäntä "piäskiimiehenä"
Muksut kiipeilytellingissä...
Vähän kyllä hävetti kun mentiin tosiaan ihan ekstemppppppporeeeee ja syötiin vielä niiden kaapitkin tyhjiks. Muksu oli kyllä onnensa kukkuloilla, kun pääsi kamujensa kanssa leikkimään. Tänään olikin sitten aamulla tekemistä kun ei millään meinannut haluta jäädä päiväkotiin. Ei ole kyllä aiemmin sellaisella ristiriipuntaotteella pitänyt mammasta kiinni, tippa silmässä nyyhki ja masukin oli kuulemma pipi. Onneksi päiväkodin täti tuli lopuksi hätiin ja riipuntakohde vaihtui ja mamma karautti kulman taakse karkuun.

Prouvan aamupäivä kuluikin sitten pakastinta sulattaessa, se kun oli ties kuinka monennenkymmenennen kerran jäänyt puoleksi päiväksi auki! tai siis rakoselleen. Ei mennyt enää illalla kiinni ilman korien poistamista ja tein taas juuri niin kuin ohjekirjassa kehotetaan, eli käytin sulatukseen hiustenkuivaajaa, sillä muuten olisi odotellessa mennyt hermo!! Sain myös soitettua koiralle rokotusajan joka sattuikin sitten ihan tälle samalle päivälle. Käyn siellä lekurissa kerran vuodessa, mutta sen verran hyvin olen törttöillyt, että vastaanottovirkailija jaksaa minulle aina NAURAA! Tänään ei onneksi ollut sellaista ruuhkaa kuin viime vuonna, muksulle iski odottaessa pissahätä ja kävimmekin sitten jonkin sähköpääkeskuksen salamamerkkien takana lorottamassa puskapisut. Sitten neiti ilmoitti että hän haluaa leikkimään ”tietokoneella”, eli tarkoitti odotustilassa ollutta lasten kassakonetta. Samassa hän säntäsi juoksu jalkaa ”väärään suuntaan”, kunnes kysyin, että mihinkäs hän nyt on oikein menossa? ja totesin, että se on täysin väärä suunta. Ilmeisesti lapseni on perinyt suuntavaiston isältään, tai autopilotti ei ollut päällä…

Koira istui taas nurkassa lamaantuneessa paniikissa, mutta eläinlääkäri on kyllä ihan ykkösluokan herra. Ottaa asiat eläimen kantilta ja käyttäytyy erikoisen rauhallisesti. Siellä sitten rupateltiin kaikkea mahdollista, vähän ohi aiheenkin ja tokihan apulainen ja tohtori ihmettelivät lapseni hiusten kiharuutta, sehän on se vakio juttu. Täytyy kyllä itsekin myöntää, että en ole tällaisiin korkkiruuveihin vielä aiemmassa elämässäni törmännyt, mutta perintötekijät ilmeisesti velvoittavat. Tokihan kutrit ovat joka paikassa ihmetyksen aihe ja niitä täytyy vielä jostain syystä aina päästä koskettamaan…
Koiruli oli tosiaan niin napakassa paniikissa, että kaupassa poikkeamisen sijaan päätin tuoda koiran ensin kotiin ja lähteä vasta sen jälkeen kauppaan, mikä osoittautuikin aivan loistoideaksi, sillä kun pääsimme kaupasta takaisin autolle, olimme ukonilman keskiössä, siinä avonainen parkkitalo paukkui kun viereen mosahti neljä kertaa salama, ihan järkyttävä keli, muksu oli hitusen paniikissa ja äiti taisi olla myös. Heitin kaikki ostokset epämääräisesti suoraan takakonttiin ja lähdimme Brezelit suussa täristen kohti kotia. Yöllä sama pauke jatkui, ja kerran mossahti kyllä meidän tiluksillekin, niin että piti oikein pompata sängystä YLÖS. Niin ja kokkailin illalla itselleni salaattia, jonka ylle oli tarkoitus heittää käristettyä pekonia. Noh, siinä vaiheessa kun olin salaatit, tomaatit, kurkut ja sipulit pilkkonut, huomasin ilmassa leijuvan käryn ja tajusin laittaneeni ennen pilkkomisen aloitusta levyn täysille paistinpannun kera. Enpä ole vielä tähän päivään mennessä tehnyt niin hyvää esilämmitystä pannulle, että siinä paistui napakasti pekonisuikaleet ilman että levy oli enää edes päällä, ajatukset taisivat jälleen liitää jossain muualla.

paikalliset "marimekot"

rauhoittavaa katseltavaa...

pari lehteä ; )

Unikot kukkivat täyttä päätä ja olenkin kuljettanut kameraa mukanani. Täytynee bongailla yläpelloilta vielä vihreän pellon ja punaisen yhdistelmää, jotta saisin taulun muistoksi seinälleni. Isännälle sanottiin eilen ensimmäistä kertaa selvästi, että jatkoa työsopparille ei ole luvassa, eli meidän perhe nyt sitten AIVAN OIKEASTI palaa Suomeen, tulevaisuuden kuviot ovat vielä sangen avonaiset, mutta suunnitelmia on, katsotaan mitkä niistä saavat siivet allensa. Minä siis muutan heinäkuun alussa Suomeen ja isäntä joulukuussa. Muutamme vanhaan kotiimme, eli meidän kaksioon!! Yritämme ainakin hetken mahduttaa itsemme tähän tilaihmeeseen, mutta aika näyttää mitä missä ja milloin. Oma talo on tietenkin haaveena. Positiivisia asioita hakiessa, ensimmäisenä tulee mieleen se, että on 40 neliötä vähemmän imuroitavaa!! Se jos mikä lämmittää mieltä. Joskin ennen muuttolastimme Suomeen tuloa, täytyy ilmeisesti käydä isällä pesemässä pyykit ja muuta mukavaa säätöä, imurikin pitäisi ilmeisesti hakkia… ja mitä vielä…

Niin, olen onneni kukkuloilla, mutta toisaalta mieli on myös haikea. Vaikka henkilökohtaisesti tämä ”matka” on ollut henkisesti aika rankka, niin silti tiedän, että kaikki täällä kokemamme on omalla tavallaan erittäin spesiaalia. Lisäksi lapsemme on kasvanut täällä, elänyt ensimmäiset vuotensa tässä kulttuurissa, oppinut vieraan kielen ja saanut omia ystäviä. Toki hänkin kaipaa kokoajan Suomea, sukulaisia ja erityisesti Mufan mökkiä. Hienoa kyllä päästä takaisin kotiin.

Loppuviikosta meille pitäisi tulla sitten ihan oikea kesä, eli lämpöisiä lukemia luvassa ja auringon paistetta. Nytkin on toki lämmin, mutta tässä on vielä pari päivää luvassa ukkosta, isäntä naureskeli eilen illalla kun jytisi nurkat, että jos minä olisin joutunut kokemaan samanlaisia SUURIA myrskyjä kun hän AMERIIIKASSA, missä kaikki on suurempaa ja parempaa kuin täällä ja vesisadekin satoi vaakasuorassa, olisin ollut kauhusta kankeana. Näin saattaisi kyllä olla, sitä mukavampi päästä takaisin kotosuomeen, missä ukkonenkin on pykälän verran lällympi kuin täällä. Mitä nyt paria puuta kaatuu silloin tällöin, mutta jyrisee ja paukkuu vähemmän.

Muksun päivismatkalla on fisuja, joita aina ihailemme, joskin lapseni hieroo aina vatsaansa ja ilmoittaa haluavansa syödä pienet oranssit kalat?!

Meillä oli myös "katubileet", menimme vähän myöhässä iltapäivällä ja makkaran sijaan söimmekin kakkua, paikallisten rouvien taidonnäytteitä.

samoisa karkeloissa kävimme myös hyppimässä trampalla, mikä näytti ajoittain äidin mielestä liian rajulta meiningiltä, mutta hengissä selvittiin.


seuraavaan kertaan....





















tiistai 1. toukokuuta 2012

Kevään kunniaksi...


Suvun painostuksesta raapustan muutaman rivin tekstiä. Näemmä minusta ei ole tällä hetkellä bloggariksi, sillä päivistä loppuvat aina tunnit kesken. Paljon on toki tapahtunut, tässä siis selontekoa elämämme viimeaikaisista käänteistä:

"Hallo!"

Aika todellakin kuluu nopeaan tahtiin. Katselen itseäni usein peilistä ja mietin, että pidänkö naaman peruslukemilla, jolloin suun alapuolelle tulee valtava ryppy, jonka reunat ovat murheellisesti alaspäin, vai hymyilenkö, jolloin silmien reunoille ilmestyy sata ryppyä ja suun reunoille kaksi syvää ojaa. Hymyily siis rypistää naamaani entisestään. Olen päättänyt hymyillä, sillä ryppyinen aurinko on parempi kuin väsynyt bulldog. Tulevaisuuden suunnitelmat lennättävät minua tällä hetkellä eteenpäin, vaikka kaikki tuleva on erittäin epävarmalla ja huteralla pohjalla, silti ajatus siitä, että perheemme palaa takaisin Suomeen saa minut erittäin iloiseksi! Paljon olen miettinyt sitä mitä elämältäni haluan ja mikä elämässä on tärkeätä, olen ilmeisesti tullut siihen ikään, että haluan pysähtyä johonkin ja rakentaa itselleni sen oman pesän.

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, mukavaa ja ikävää. Helmikuun alussa kävimme siis kitarisaleikkauksessa, sekä nenän polyyppien poistossa ja samalla reissulla neiti sai myös putket korviin. Meidän ensimmäinen hoitaja oli kyllä sellainen ”korppikotka”, että ei paremmasta väliä. Hoitoalalla työskentelevien ihmisten tulisi kyllä kaksi kertaa miettiä kuinka käyttäytyvät, sillä heidän jos kenenkä panos potilaan hyvinvointiin varsinkin henkisellä tasolla on melkeinpä se tärkein lenkki. Lapsi kyllä huomaa teennäisyyden ja osaa erottaa aidon ja epäaidon ihmisen.
Leikkaus sujui hyvin, joskin kuulemma aivan viime tipassa. Toipuminen otti kyllä sen verran koville, että yökeikaksihan se päivän keikka muuttui. Minä en ollut tietenkään mitenkään varautunut tähän, ja päivä sairaalahuoneessa ilman ruokaa ja viihdykkeitä tuntui ikuisuudelta. Lastenosastolla sitten meno muuttui vähän mukavammaksi. Tietääkseni Suomessa syöminen aloitetaan operaation jälkeen jäätelöllä, mutta täällä ensimmäisenä tarjoiltiin suolatikkurinkeleitä!!
Uskomattoman hienolta kyllä tuntui kun sai muksun takaisin nukkumaan omaan huoneeseensa, ja täytyi oikein käydä tarkistamassa, että hengittääkö neiti kun kuorsausta ei kuulunut!

"Ensi eväät"


Saksalaista "hiteciä", korppikotkan kutsukello.

Mami, suuhun sattuu : (
Helmikuun alkupuolella saimme myös surullisia uutisia, sillä enoni poistui ajasta ikuisuuteen pitkän sairauden uuvuttamana. Liian nuorena, niin kuin äitinikin.

Siispä suuntasimme neidin kanssa kotosuomeen saattamaan enoa viimeiselle matkallensa. Surusta huolimatta oli ihana nähdä sukua, itkeä ja nauraa yhdessä. Taas on yksi historian kirjan sivu käännetty, halusimmepa sitä tai emme. Elämä kuljettaa, ja yhä painavammaksi muuttuvaa reppua täytyy vain jaksaa kantaa.
Reilu viikko sitten etsin lähetetyistä sähköposteistani veroilmoitustani varten ”johtolankoja”, ja löysin enolleni lähettämiä vanhoja sähköposteja, sekä sähköposteja joissa iloisena kaksosten odottajana kerroin suvulle suunnitelmistamme. Hiljaiseksi veti. Elämä on lohdutonta, asioita tapahtuu, niitäkin mitä emme haluaisi tapahtuvan.  Elämän laatu on pitkälti mielen hallintaa. Kuinka tarpoa ryteikköjen yli, naarmuja kenties saaden, mutta silti voittajana selviten. Tämän vuoksi onkin erittäin tärkeää, että on haaveita ja unelmia, positiivisia pieniäkin asioita, jotka saavat hymyn huulille ja mielen jaksamaan! Ystävien tärkeyttä unohtamatta!


Suomiasuntommekin jäi samoihin aikoihin vaille vuokralaista ja jäimme neidon kanssa määrittelemättömän pitkäksi ajaksi visiitille, siinä toivossa tietenkin, että asuntomme saisi uuden asukin. Toisin kuitenkin kävi ja lopputuloksena taitaakin nyt olla se, että muutamme neidin kanssa kesän puolivälissä pysyvästi Suomeen. Kävimme vielä visiittimme loppupuolella morjenstamassa serkkupoikia ja Famoa Helsingissä ja harrastimme ensimmäistä kertaa yhdessä koko perheellä junailua sekä lentämistä. Juna on kyllä näppärä kulkupeli, mutta se tavaroiden raahaaminen A ja B paikkojen välillä on hatun noston arvoinen asia, siis niille jotka elävät ilman omaa autoa ja kulkevat jalan julkisilta kulkuvälineiltä kaupan kautta kotiin!! Vink vink vaan kälylle, en ikinä tule unohtamaan kuinka paljon sun kauppakassit painoivat!!

Serkkupojan kanssa muikeana ♥

Asiasta räkään, meillähän oli ennen leikkausta puolen vuoden räkäkiintiö täynnä. Luulin tietenkin, että leikkaus on tie onneen, mutta melkein saman tein meille tuli joku superpöpö, josta itsekin sain kärsiä useamman viikon ja neidin räkätautimaratoni sai siis jatkoa, edelleen olemme nenät räässä, että aika limainen syksy-talvi-kevät on takana. Viimeisin vierailija oli oksennustautifiiberi, eli ei näy loppua sairastamiselle.

Mufan takapihalla nauttimassa lumesta.

Lumiukon kanssa poseerausta.

Elämän pienissä hetkissä on sen salaisuus, mutta henkilökohtaisesti olen mestari unohtamaan mitä on tapahtunut ja milloin. Onneksi nykytekniikka on tullut avuksi ja videoiden sekä kuvien katselu tuo mukavasti ihan lähimenneisyydenkin asioita mieleen. Lapsen kehitysvaiheita muistellessa tämä on erittäin iloinen asia. Neidin saksahan sujui aika moitteettomasti ennen suomen vierailua. Suomessa hän sai raivareita jos äiti puhui sanaakaan saksaa. Palattuamme kotiin ja hakiessani häntä ensimmäiseltä päiväkotipäivältä, löysin hänet turisemasta suomea päiväkodissa olevan toisen suomalaisen tytön kanssa. Näppärää, kun ei kerran haluttanut puhua saksaa, niin etsitään kohde jolle voidaan puhua suomea. Siitä päivästä lähtien meillä on siis ollut uusi ystävä, parivaljakko käyttäytyi kuin vastarakastuneet ja mistään muusta ei puhuttukaan kun naapurikylän tytöstä. Hymyssä suin sai kyllä touhuja seurata. Nyt ollaan jo käyty puolin ja toisin kylässä ja kuherruskuukausi on ilmeisesti loppu, sillä kiukuttelu ja kinaaminen on astunut kuvaan. Uusi ystävä on myös löytynyt meidän kylästä, mutta heillä olemme kerenneet käydä vain kerran. Kyllähän meidät kutsuttiin kylään jo vuosi sitten, mutta minä olen hidas hämäläinen…

Fia ja Pikku Musta (jota ei pääsiäisen jälkeen ole enää näkynyt).

Molemmat yhtä söpöjä!

Alkukevään maisemia.
Niin, olen katsellut viime aikoina vanhoja videoklippejä, ja kiinnittänyt huomiota (sen vasemmasta sieraimesta valuvan keltaisen räkätapin lisäksi) neidin puheen aksenttiin. Loppuvuoden pätkissä puhekielenä on saksa ja suomi kuulostaa ”Andy McCoy”-suomelta. Nyt suomi on taas kovasti vahvoilla, eikä kotona puhuta kuin sana sinne ja toinen tänne saksaa. Sanojen päätteet menevät vielä kyllä arpapelillä, mutta muuten puhe alkaa olla ihan ymmärrettävää suomea. Saksa ei taida tästä kyllä enää sen kummemmin vahvistua, sillä päiväkotipäivät ovat lyhyitä ja osa niistä puhutaan ”bestiksen” kanssa suomea.  Naapurin tytötkin muuttivat omaan taloon naapurikaupunkiin, joten ei kotioloistakaan löydy kielelle vahvistajaa. Näissä pienissä ihmisissä on kyllä niin ihmeellinen ”voima”, kuinka he pystyvätkään niin helposti oppimaan uusia asioita pienessä ajassa, niin puhuttavaa kieltä, kuin käden ja jalan taitoja. Ihana seurata vierestä tätä meidän rinsrenssan kasvua. Eilen vappuaattona hän oppi polkemaan itse pyörällä ja voi sitä vauhdin hurmaa ja onnistumisen iloa. Tänään piti toki heti lähteä aamulla uudestaan pyörälenkille. Viimeiset kolme päivää ovat olleet ensimmäiset kesäisen lämpimät päivät, eli kevättä on vietetty viileissä merkeissä.

"TSÄDÄÄÄ"

Aamulenkillä.


Purolla heittelemässä kiviä.


Seuraava suomireissukin on jo varattuna, eli toukokuun puolivälissä tulemme taas pariksi viikoksi viihtymään. Tavoitteena saada mökki kesäkuntoon ja hevostella niin paljon kuin vaan kerkiää. Ai niin, tyttäreni on myös aloittanut hevostelun, hän on ”Caiboi” ja äiti on tietenkin heppa, tämän lisäksi hän osaa hienosti heiluttaa kylpytakin vyötä kuin lassoa ja nostaa lätsää päästänsä sekä huutaa samalla ”JIHAA!!”, siinä vaiheessa kun saan hänet pysymään enemmän kuin nanosekunnin oikean hepan selässä, voi olla vaikea selittää, että ei parane heti ensi alkuun pyöritellä kädessä mitään, eikä turvakypäräkään ihan kovin helposti irtoa päästä ”JIHAA”-huudon ajaksi! Oppia ikä kaikki…





Lämpöisiä päiviä toivottaen

- Vielä hetken kotirouva








torstai 19. tammikuuta 2012

Mietteliäänä metsässä…


 … olin pitkästä aikaa koirani kanssa pitkällä metsälenkillä. Olen jo varmasti aiemmin monastikin maininnut, että en pidä liikunnasta jos se ei ole hyötyliikuntaa. Koiran kanssa ulkoilu ilmeisesti sitten kuuluu hyötyliikuntaan, sillä meillä oli oikein mukavaa. Viimeisen kuukauden aikana on varteen pamahtanut sellainen määrä hyllyvää ympärystä, että olen taas siinä tilanteessa, missä olen ollut monesti aiemminkin. Tähän ei varmasti voi muuta sanoa, kuin että jou-jou!


Niin, mentyäni syksyllä töihin, minusta poistui hetkessä runsaasti elopainoa, sillä liikuin päivässä 10 tuntia läskinpolttosykkeellä. Nyt sitten kun en ole tehnyt mitään muuta kuin syönyt, niin hiukan on tuhti olemus.  Noh, ongelma on ennemminkin tällä kertaa se, että suolistoni ei voi hyvin. Kaikki alkoi jo Portugalissa, kun ahdoin itseeni puolentoista kuukauden ajan kaikkea hiilarimossoa mitä vaan käden lähettyville tuotiin. Todellakin, ei tarvinnut itse kokkailla, vaan söin huoltsikalla, hotellissa tai ravintolassa. Tämän lisäksi työpaikalla oli oma ”kokki”, joka väsäsi meille aina lounaan. Minulla on paha tapa syödä enemmän kuin olisi tarpeen ja uskokaa pois, jos kaikki tuodaan entisen kotirouvan nenän eteen valmiina, niin jo sitä ajattelee, että nyt on pakko syödä niin kauan kuin ruokaa riittää!! Viimeiset kaksi viikkoa söimme vielä kahdesti päivässä ihan älyttömiä määriä. Vähän niin kuin periaatteella, ”sika per mies”!

  

Tiesin kyllä mitä tuleman pitää, ja nyt on todellakin ollut viimeisen kuukauden ajan karmeata närästystä ja tuntuu siltä, että mikään ei kulje suolistossa eteen eikä taakse. Aikoinani olen paastonnut monesti, mutta nyt haluaisin löytää jonkun muun konstin, jolla puhdistaa kehoa. En siis halua varsinaisesti millekään laihdutuskuurille ryhtyä (sillä olen ihan normaalipainoinen), vaan haluan reippaan hyvän olon itselleni syömällä terveellisesti ja hyvin. Siinä samalla tulee sitten se ok kroppakin. Vaha ystäväni suositteli kovasti syömään maitohappobakteereja ja löysinkin paikallisesta marketista vihdoin ja viimein probiootteja http://fi.wikipedia.org/wiki/Probiootti. Meillä on normaalisti ollut Suomesta ostettua Relaa, mutta katsotaan josko tämä kapselimuotoinen uusi ystäväni toimisi paremmin. Sitten löysin tieni pitkän tauon jälkeen toisen vanhan luokkakaverini blogiin http://mekkomero2.blogspot.com/ ja sieltä bongasin paljon vatsan hyvinvointiin liittyviä juttuja, ja innostuin aiheesta smoothie.  Meillä syötiin yli vuosi rahkaa ja raejuustoa, ja nyt tuntuu, että pitää löytää joku uusi juttu, että saa terveelliset aineet kurkusta alas. Eilen väsäsin sitten ensimmäiset pinaattismoothiet, kera marjojen ja soijajogurtin. En ole ennen sellaisenkaan törmännyt, että ”lehtivihreä” on kuulemma superterveellistä. Raakaruokailijat tästä vissiin vouhottavat. Asiassa on varmasti paljonkin perää. Siispä haluaisinkin tiedustella, onko jollain omakätistä kokemusta, mitä kotipuutarhan vihreitä kasvinosia on turvallista käyttää? eli oletteko itse käyttäneet jotain tiettyjä lehtiä, ja olette vielä elossa, hehe? Kommenttia tietäväiset!! 


Minullahan on myös laktoosi-intoleranssi, mutta se ei ole täällä Euroopan keskiössä vaivannut, sillä jollain tapaa maitotuotteet ilmeisesti käsitellään eri tavalla kuin kotosuomessa. Muutenkin saan kyllä vetää aika jättiannoksen laktoosia, että oireet ilmaantuvat. Yleisesti ottaen olen huomannut sen, että leipä, kaikenlaiset sokerit, sekä liika määrä lihaa saa aikaiseksi kroppaani erittäin huonon olon. Siispä ryhdyin taas vuoden vaihteessa karkki/suklaa lakkoon, tumma tai raakasuklaa varmasti vielä menisi, mutta en pysty hillitsemään itseäni ilman täysstoppia. Olin vuodesta -94 karkkilakossa, mutta viime vuoden vetelin karkkia ihan mielettömiä määriä, joten ajattelin taas ryhdistäytyä, ja ehkä seuraavan kerran taas sitten 17 vuoden päästä maistan jotain irtonamia. Kamalintahan tässä ajatuksessa on se, että silloin olen jo 54 vuotias…


Yksi häiritsevä osatekijä on myös se, että kroppani nitisee, natisee ja paukkuu. Todellakin, kun nousen tästä tietokoneen vierestä ja lähden kävelemään, olen kuin joku soittopeli, josta kuuluu monenlaista kolinaa. Tähänkin toivoisin saavani apua muuttamalla ruokailutottumuksia. Eräs kolmas ystäväiseni mainitsi, että liika hiilihydraatti ruuassa saattaa olla nivelille huonoksi. Sellainen tunne minulla lähinnä on, että joku ainesosa joka vaikuttaa nivelpintoihin ja limakalvoihin ei imeydy vartalooni tai sitä ei ole ollenkaan tarjolla. Tietenkin ensiapuna saattaisi olla riittävä veden juonti, minä kun taidan juoda etupäässä kahvia… jos jollakulla on henkilökohtaista kokemusta ravinteista, jotka auttavat niveliin, niin pliits, kertokaa minullekin!!


Eli kommentteja kaivataan, lähinnä olen kiinnostunut siitä, että mitenkä saa perusruuasta mahdollisimman paljon hyötyä irti, eli teolliset tuotteet menköön metsään… tästä pääsemmekin takaisin aiheeseen metsässä mietiskelemässä. Todellakin, metsässä on mukava mietiskellä ja tietenkin ottaa kuvia. Makaisin mielelläni aluskasvillisuudessa pidempiäkin aikoja, mutta kamerani on niin huonossa hapessa, että sillä kuvaaminen ei pahemmin inspiroi. 
Tällä hetkellä meidän perheen ajatuksissa pyörii tulevaisuus, sillä se on kohtalaisen avoimena ensivuoden alusta lähtien. Aika kulkee nopeasti, joten ajatus täytyy polkaista käyntiin nyt jo, jotta vuoden päästä on jotain mistä jatkaa eteenpäin. Isännän työmaa on vielä hiukan kysymysmerkillä varustettu asia, mutta päällimmäisenä ajatuksena on kuitenkin paluu Suomeen. Johonkin pitäisi asettua ja yrittää olla seuraava 20 vuotta paikoillaan ja saada jotain PYSYVÄÄ ja kehittämisen arvoista aikaiseksi, jotta voi pysytellä loppuelämänsä samassa pisteessä. Oma elämäni on ollut niin rikkonaista sinkoilua, että haluaisin vihdoin ja viimein asettua aloilleni ja ennen kaikkea kehittää itseäni ratsastajana ja opettajana. Kaikenlaisia haaveita on pää pullollansa ja vaikka suurin osa niistä on epärealistisia, niin mieli on ainakin virkeä, kun on jotain mitä kohti kurottaa…


Valokuvaamisen lisäksi pidän myös kuvien käsittelystä, kuten varmasti olette huomanneet ko. kuvista. Olen vannoutunut Photoshopin käyttäjä, mutta isännän tietokoneen sanottua sopimuksen irti olen nyt kikkaillut Picasa 3 ilmaisohjelmalla. Kuvista ja elämästä yleensä tulee ihanampaa, kun niitä vähän värittää… 
Musiikki on myös yksi juttu, joka on puuttunut jo vuosia elämästäni, nyt olen ottanut asiakseni kuunnella joka päivä musiikkia ja tokihan laulella luikauttelen siinä ohessa…




Tällaisilla mietteillä siis tänään, huomenna ehkä taas toisilla… olenhan nainen ; )







sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Perjantai 13. päivä...

… Tänään oli mukava päivä. Jotenkin kummasti sitä nauttii ”omasta elämästään” kun siitä on ollut hetken irroitettuna muissa tehtävissä. Siinä onkin tekemistä, jos vaikka joku kaunis päivä löytyisi se niin kovasti tavoiteltu tasapaino tähän elämään. Hyvässä suhteessa kaikkia, perhettä, työtä, ystäviä ja sitä ihan omaa aikaa. Haaveiluahan tämäkin on, mutta ilman haaveita niitä ei koskaan tavoiteta. Niin ja miehen kanssa vietetty laatuaika puuttui vielä listalta, mutta luulen että meidän täytyy päästä ensin takaisin kotimaahan ennen kuin se asia järjestyy. Parisuhteeseenkin täytyisi panostaa, senhän me varmasti kaikki tiedämme.

Tämä päivä alkoi hiukan pidemmillä aamu-unilla, normaalisti herään kuudelta ja kokkaan isännälle eväät töihin, jeh, palvelu siis pelaa. Aamu on sitä omaa aikaa, ennen muksun heräämistä saa nauttia kahvin rauhassa ja sitten se iskeekin, paniikki. Herään siis ajoissa ja loppuviimeksi olen aina myöhässä. Paniikki alkaa siitä kun tajuan, että viimeinen 20 min ennen lähtöä on käsillä ja kaikki on tekemättä. Tänä aamuna mentiin siis tällä samalla kaavalla. Muksun eväät, vaatteet itselle ja muksulle, vaihtovaatteet, aamupesut, lääkkeet, vitamiinit, ulkovaatteet, ja aina se sama juttu, avaimet tai puhelin hukassa ja takku tukassa. Lapsellanihan on luonnonkiharat hiukset ja en yleensä harjaa niitä juurikaan, syystä että hän näyttää kovasti albiino neekurilta kun pörrö on harjauksen jälkeen erikoisen tuuheana. Tupee on siis hujan hajan joka ikinen päivä ja kiharan kiinteys on täysin riippuvainen ilman kosteusprosentista. Tänä aamuna lähtöä viivästytti vielä täällä kovin harvinainen sääilmiö, joten auton lasit olivat syväjäässä. Yleensä mukiloin vielä lapseni päätä takaoven yläreunaan, kun heitän hänet kiireessä vauhdikkaasti turvaistuimelle, ja koska olen niin pitkä, en ymmärrä koukistaa riittävästi polvia, jotta muksuni sujahtaisi autoon ilman kolhuja. Tämän takia meillä on paksu pipo! Nyt kun olen taas kotosalla, olen siis vienyt lapseni tuntia myöhemmin päiväkotiin ja se tuntuu olevan ruuhka-aika, koska katu pullistelee autoista ja päiväkodin sisus äideistä. Mutta, joka päivä olemme olleet riittävän ajoissa paikalla, takaraja on siis 8.45, jolloin alkaa se meidän jälkikasvun suosikkiohjelmanumero eli ”Morgenkreis”.

Palasin päiväkodilta kotiin, ja taas oli pieni hetki aikaa hörppiä kahvia. Katselin samalla Luxin suurlähetystön sivuilta äänestykseen liittyviä asioita. Tänään oli siis se suuri päivä, kun meidän perhe kävi äänestämässä. Pulma oli lähinnä siinä, että missä olisi lähin parkkihalli suurlähetystön vieressä ja mitä katua saa ajaa ja mihinkä suuntaan. Eli riittämiin pulmaa kotirouvan kaltaiselle nisäkkäälle.
Saatuani pulmaani jonkin sortin ratkaisua ja käytyäni suihkussa, muistin, että koiran pentele ei ole päässyt aamupissalle! Hmm, onneksi se osaa vinkua…

Vihdoin sain auton nokkani suunnattua kohti ulkomaita, eli Luksempurkkia ja tajusin, että menopelini tankki oli aivan tyhjä. Siispä rynnistin heti rajan ylitettyäni tankkaamaan. Jotenkin onnistuin kassalla ensin sössimään niin, että ihmiset ”etuilivat” ja lopuksi pudotin kädelläni vielä purkkalaatikon lattialle, niin että kaikki laatikossa olleet Kaugummit lensivät hujan hajan, että ”Schönes Wochenende vaan sullekin”…  
Sitten tämä ulkomaanmatkani pääsi jatkumaan ja nautiskelinkin täysin rinnoin ajelustani aurinkoisella moottoritiellä. Kaasujalka oli ilmeisen kohdillaan, sillä olin isännän työpaikalla 25 minuuttia ennen sovittua treffausaikaa. Siispä minulla oli hyvää aikaa virittää navigaattori ja etsiä sen avulla mahdollinen parkkipaikka.
Menomatka suurlähetystöön sujuikin pitkälti suunnitelmien mukaisesti. Parkkihallissa totesin, että juups, ei parane kyllä mennä liikaa vasemmalle tahi oikealle, sillä sen hintaluokan autoa oli molemmin puolin, jotta Kauflandin (meidän ruokakauppa Saksassa) parkkihallissa ei tällaisia näe. Todellakin, jos haluaa vähän irtaantua arjesta, niin ei kun Luxembourgin turneelle. Se on kyllä ihan oma maailmansa. Suurin osa rakennuksista on erityisen kauniita, ja vanhojen talojen alakerroissa on moderneja kuppiloita ja kauppoja. Ihmiset ovat pukeutuneet erittäin hyvin. Miehillä on puvut ja naiset näyttävät naisilta. Suurin osa ihmisistä on todellakin viimeisen päälle laittautuneita, hiukset, meikki ja asusteet tip-top.  Mukavahan sitä on välillä käydä katselemassa ja todeta, että tämä ei taida olla minun maailmani tai ainakaan minun rahapussini ei pysty tähän.

Äänestys sujui joutuisasti ja varmasti aikaa vievin puuha oli äänestyslipun vaiko lapun (mikä lie) sullominen kahteen eri kirjekuoreen, ennen kuin sen sai pudottaa laatikkoon. Ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli vaalikahvit, hehehe.

Paluumatka isännän työpaikalle sujuikin isännän hävetessä emännän ajotaitoja. Tunnustan, pientä säätöä oli vaihteiden kanssa sekä kaistan vaihtojen kanssa, mutta minkäs teet, liikenteessä nainen on aina nainen.

eilen oli eilen ja nyt on nyt, siispä jatkan kertomuksia vielä hetken eilisestä… joka on näköjään jo muuttunut "ylieiliseksi" (mikä ihme sen päivän nimi on, joka oli eilistä edeltävä?)...

Kävin Luxin puolella vielä ”isossa marketissa”, katsastamassa josko parvi Norjalaista kirjolohta olisi eksynyt tiskille, mutta harmikseni totesin, että eipä ollut. Samalla totesin myös ananaksen hurjan hinnannousun, sillä tullessamme tänne vuonna 2008, kokonainen valmiiksi leikattu ja muovipurnukkaan laitettu ananas maksoi 1,50 euroa ja nyt sen hinta oli melkein kaksi euroa kalliimpi, ou jee… Kävin kuitenkin hakemassa Henkka Maukan alemyynnistä muksulle vyön, sillä housut eivät meinaa pysyä pienokaisen jalassa. Siinä määrin on tullut pappaansa, että masu on isompi kuin peppu…

Seuraavana vuorossa olikin muksun haku päiviksestä. Kaikissa päiväkodeissa on varmasti sama ilmiö (olivatpa ne sitten Suomessa tai täällä muilla mailla) kun jonkun lapsen äiti ilmestyy ovelle, toiset lapset osoittavat innokkaasti sormillansa kohdetta jota ovella oleva äiti on tullut hakemaan, että varmasti äiti näkee missä lapsi on. Liekö tämä jokin suojarefleksi, jolla lapset varmistavat etteivät joudu väärän äidin matkaan?
Noh, lapsellani oli jälleen ”väärät housut” jalassa, joten pissathan ne olivat taas päässeet pöksyyn. Oli kuulemma tullut lähdettyä liian myöhään vessaan ja hätä tuli jo ovella. Eipä ollut ensimmäinen kerta, eikä varmastikaan viimeinen. Leikkihuoneessa ollut ohjaaja alkoi minulle kovasti päivittelemään, miten hyvin muksumme puhui saksaa. Neiti puhuu kuulemma ikäiseksensä erittäin paljon, selailee kirjoja ja keksii kuvista tarinoita saksaksi jne., totesin tädille, että sehän tässä alkaa vähän ongelma ollakin, kun kotonakin haluttaisiin puhua vain saksaa ja suomi täytyy kaivella välillä väkisin esille. Onhan se tietenkin hienoa, että lapsi oppii ja oivaltaa, kesän jälkeen neiti ei puhunut yhtään saksaa ja nyt viisi kuukautta myöhemmin hän on saksalainen Runeberg. Tänään oli isännän kanssa aiheesta neuvonpitoa ja ryhdymme erinäisiin toimenpiteisiin asian tiimoilta. Hölmöintähän tässä on se, että sitten kun tulemme takaisin Suomeen, meidän täytyisi keksiä jokin tapa, jolla pidämme tyttäremme saksankielen taidon yllä. Se on kuitenkin sitten sen ajan murhe…

Loppupäivä kuluikin sitten ruokakaupassa käydessä ja illalla naapurin tytöt olivat pitkästä aikaa meillä leikkimässä. Normaalisti meidän neiti on yläkerrassa, kun siellä on enemmän tilaa lastenhuoneessa ja tietenkin enemmän leluja. Tunti meni ihan ok, mutta sitten alkoi itku ja hampaiden kiristys.

Niin, tänään minun piti siis olla kirpputorilla, mutta kuinkas sitten kävikään. En kerennyt pesemään kaikkia kärryjä ja hilavitkuttimia myyntikuntoon, ja ajattelin että menen vasta sunnuntaina, kunnes tajusin, että eiväthän ne kemut olekaan kaksipäiväiset. Noh, tänään kävin kuitenkin katsastamassa tämän kirppuisen tapahtuman, sillä kolmen viikon päästä olisi seuraava mahdollisuus toreiluun, mutta, taitaa ollakin parempi myydä kiesit, sängyt ja turvakaukalot netin kautta, sillä meidän tavarat ovat niin siistissä kunnossa, että niistä saa paremmat rahat muualta kuin kirpputorilta, tai katsotaan nyt mitä missä ja milloin.

Suomessa näyttäisi ystävien kuvien perusteella olevan vihdoinkin talvi. Täällä on aurinko paistanut pari päivää ja aamulla on mukavan kylmää ja huuruista, mutta iltapäivän puolella kurakelit ovat komiat. Toivottavasti pääsemme vielä nauttimaan neidin kanssa lumihangista siellä pohjoisessa kitarisaleikkauksen jälkeen.

Kovasti olen kantanut kameraa mukana, jotta voisin liittää tähän tekstin sekaan muutamia kuvia, mutta en ole tainnut lukea käyttöohjetta tarpeeksi tarkasti, sillä en tunnu saavan sitä kassista ulos!

Kaunista sunnuntaipäivää toivotellen

                             Hausfrau


keskiviikko 11. tammikuuta 2012

"Perhanainen"

Niin, jostakin on lapseni keksinyt tällaisen sanasen, mietin vaan että mistä? Alku on kyllä minulta, mutta loppu on aika viehkeä. Kyllä taas nauratti kun tämä kaikui ilmoille ensimmäistä kertaa.

Olen siis kerinnyt kotirouvailla jo kokonaiset kaksi ja puoli viikkoa ja ipana pipana on toki ollut koko ajan kipeänä. Nuhaa, kuumetta ja pisteenä I:n päällä viime perjantaina alkanut oksutauti, joka oireilun perusteella muistutti kovinkin norovirusta, sillä yksi aamu oksennettiin ja seuraavana päivänä jatkettiin vesiripulilla. Tämä tuli luonnollisesti heti kun neiti pääsi takaisin lomilta päivikseen.  Lääkärissä on keritty vierailemaan jo kolmeen otteeseen kuluneiden ”viikkojen” aikana. ”Sitä sun tätä”-tippapullokokoelmaakin on kertynyt lisää. Täällä käytetään kovasti kasvipohjaisia ”uutteita”, hehe, muksu irvistää aika pahasti kun saa muutaman pisaran näitä (silkkaa alkoholia) mukavia troppeja. Näyttää ihan samalta kuin äitinsä rapujuhlien kossusnapsin jälkeen. Komeasti neiti kuitenkin kaikki epämiellyttävänkin makuiset tipat suuhunsa laittaa. Joskin ihmettelen suunnattomasti miksi tällaisia pitää antaa lapsille?? vaikka kyseessä onkin vain muutama tippa…

Tiistaina olimme sitten vihdoista viimein asiantuntijalla. Muksu ilmoitti autossa, että hän ei halua korvalääkärille, mutta suulääkärille hän halusi. Minä tietenkin ilmoitin, että tämä lääkäri oli sekä korva-, nenä- että suulääkäri, joten tämän neuvottelun jälkeen olimme siis yhdessä tuumin menossa suulääkäriin. Sillä saatiinkin pidettyä positiivista henkeä hyvin yllä. Löydettyämme Trierin keskustasta kohteen, sullouduimme pieneen hissiin, joka kuljetti meidät kolmanteen kerrokseen. Hississä päätin, että sillä hilavitkuttimella emme menisi alaspäin, vaan äiti vaikka kierisi rappuset alas jos muuta vaihtoehtoa ei olisi. Sen verran klaustrofobinen olo siellä purkissa tuli. Annettuamme laskutustiedot istuuduimme hetkeksi pappojen ja mummojen viereen odottamaan omaa vuoroamme, joka tulikin pikapikaa. Itse rouva lääkäri oli hiukan homssuisen näköinen ilmestys ja aluksi minulla olikin vaikeuksia ymmärtää onko hän todellakin lääkäri vai joku pommiin nukkunut hoitotäti, hehe. Kerroin erittäin sujuvalla saksalla mikä oli homman nimi, minkä jälkeen tätönen kurkkasi korviin ja ilmoitti että niissä ei ole moitteen sijaa. Tämän jälkeen hän katsoi kurkkuun ja sieraimiin ja vielä uudemman kerran kurkkuun, ja sanoi, että kitarisat tulisi poistaa. Ne ovat kaiken pahan alku ja juuri. Selvä.

Meillä on nyt sitten kuukauden päästä leikkausaika varattuna ”väärästä sairaalasta ja tämän hiukan alkoholistilta näyttävän rouvan leikkausjonosta”, tokihan minä aavistuksen kreisinä ihmisenä siinä jo vetelin johtopäätökset kyseisen rouvan harrastuksista.

Katsotaan mitä tuleman pitää, isäntäkin oli muuten kipeänä, mutta sitä ei lasketa. Streptokokkihan se oli tai on ja mallia A. Ottaisin mieluummin kyllä A-luokan kokin keittiööni, enkä isännän kurkkuun. Vai pitäisikö sanoa Streptocoque, niinhän se paperissa lukee...kuulostaa hienommalta...

Meille on tullut tavaksi käydä lääkärin jälkeen aina kahvilassa. Neidillä on vaikeuksia lausua sana kahvila, ja minulla on vaikeuksia muistaa mitenkä lapseni saikaan sanan väännettyä, se taitaa olla kaflia. No, joka tapauksessa normaalisti käymme Saarburgissa italialaisessa jätskibaarissa nauttimassa pallon vaniljajätskiä keksillä (maksaa kokonaista euron), mutta nyt teimme poikkeuksen ja kävimme sydänmunkilla. Voi sitä sokerin määrää, joka oli pitkin sohvaa, vaatteita ja suupieliä. Oli hyvää ja maukasta!!

Sitten äidin pitikin saada uusi kalenteri tälle vuodelle. Kalenteri täytyy aina olla, mutta viime vuonna sen sivut jäivät kyllä suurimmilta osin kovin tyhjiksi. Toivottavasti niin ei käy tänä vuonna. Noh, kävimme kolmessa kaupassa, ja niistä missään ei ollut samanlaista kalenteria, mikä minulla viime vuonna oli. Jokaisessa kaupassa olisi ollut kyllä lapselleni kelpaava kalenteri ja voi sitä itkun määrää, kun mitään ei otettu. Vihdoin löysin sellaisen kalenterin minkä halusin ja muksuni löysi pykälän pienemmän, sitten olikin molemmat tylleröt tyytyväisiä. Siirsimme kotona kalentereihin syntymäpäivämerkinnät, ja totesin, että huh huh (kuinka sitä onkaan jo vanha) kuinka monta läheistä ystävää ja sukulaista täyttääkään tänä vuonna pyöreitä vuosia!!  ja kummipojatkin ovat kohta jo nuoria miehiä!! ja minä olen mummo… Kalenterit innoittivat lastani taas leikkimään ”Morgenkreisia”, eli päiväkodin aamurinkiä, minkä päätteeksi ryhmän täti kyselee kuka lapsista on bussilapsi, ruokaileva lapsi, kuka haluaa mennä jumppasaliin, onko nuhaa, yskää, ja kenenkä pappa oli sanonut että on nuhaa, yskää ja kuumetta. Kuka syö ja minkä verran, ja sormea korkealle jos halusi tehdä sitä tai tätä. Siinä vaiheessa kun äidiltä kysyttiin viidennenkymmenennen kerran ”onko nuhaa vai yskää”, ei meinannut enää hymyilyttää. Lapseni suurin idoli taitaa olla heidän ryhmänjohtajansa Frau Hoffmann. Ilmeisesti vanhaan kalenteriin oli niin mukava piirtää palloja, että äidiltä piti kysyä sama asia moneen kertaan. Niin ja papalta kysytään aina, että ”bist du ein Prupikind?”, ja tietämättömille kerrottakoon, että prupi tarkoittaa meidän perheessä pierua.

Typyjen uudet kalenterit...

Investoimme kuluneella viikolla myös pienempään hiireen. Nyt en puhu mistään karvaisesta häkkiotuksesta, vaan tietokoneen hiirestä. Lapseni oli oppinut käyttämään tietokonetta sillä aikaa kun äiti oli reissussa, ja nyt meillä ollaan ”Hertan maailmassa”, eli pikku2sen sivuilla tämän tästä, lisäksi neiti pelaa Angry Birdsiä isännän pienellä kosketusnäyttökoneella. Kovasti kuunnellaan musiikkia pikku2sen sivuilta ja tanssitaan ”robotti pipusen” lue Vipusen tahdissa, Hertan liikennelaulu on myös pop, sekä Pikajuna Rovaniemelle.  Välillä kyllä ihmetyttää mistä kaikki tanssiliikkeet on opittu, sillä osa niistä ei kuulu mielestäni kolmevuotiaan lapsen liikesarjoihin. Lapsosemme viihdyttää myös tässäkin harrastuksessaan pappaansa lopettamalla jokaisen laulun lauseensa sanaan ”prupi”, ja keikauttamalla peppuaan sanan vahvistamiseksi, johan se sitten naurattaa. Tänään laulettiin ”Hyvää yötä viimeinen prupi”. Joskus kyllä mietin, että mitenkä sen naaman saa pysymään peruslukemilla, kun ei oikeasti saisi nauraa?? Muksuhan vaan villiintyy kun vanhemmat nauravat kaiken maailman hömpötyksille, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Minikokoinen hiirulainen...

Meillä on täällä taas kaupat pullollaan karnevaaliasuja, ensi kuussa on jälleen suuremman luokan karnevaalit ja suomessa ei näe edes vappuna sellaista naamiaisasukokoelmaa, mitä täällä on. Kasvomaaleja yms. löytyy myös kasapäin. Lapsemme valitsikin esitteestä meidän perheen vaatteet, itse hän haluaisi olla Tinker Bell, eli vihreä keijukaisasu siivillä oli ykkönen. Äiti olisi Monsterhexe ja pappa olisi… tattadadattadaa… PINGVIINI, hehehee. Kieltämättä asu olisi papalle aivan täydellinen, kasvot peitossa ja kurvit kohdillaan (pyydän rakkaani heti anteeksi kun mainitset, että olet lukenut tämän).

Sain postissa juuri tilaamani talvikengät, jeij, ehkä olisivat voineet olla numeroa isommat, mutta johan tuo jalka on muutenkin niin komiaksi muovaantunut , että ei kun uusia vaivasenluita kehittämään. Kansalle tiedoksi, että Björn Borgilla taitaapi olla aika kapea lestimalli, nimimerkillä Räpylä…

uudet bootsit eli räpylän muovaajat...




♥ Kahvintuoksuista arkea ♥
- Kotirouva










keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Takaisin lähtöruutuun…


… Kotirouvan blogi on levännyt laakereillansa, koska kotirouva oli ulkoistettu tehtävistään muihin tehtäviin viimeisen puolen vuoden ajan.  Lukuisan lukijakuntani ; ) niille osapuolille joille oikea ammattini on hämärän peitossa, voin kertoa, että olen ammatiltani ratsastuksenopettaja ja täten kesä suomessa vierähtää yleensä töiden merkeissä, kun kierrän Pirkanmaa/Keski-Suomi-akselilla opettamassa ihania oppilaitani. Kesä kulkee siis mukavasti hevosen tuoksuisesti. Palattuamme takaisin Saksaan, onnistuin jotenkin löytämään saman tein töitä ja vielä oman alan sellaisia. Muksukin sai kokopäiväpaikan päiviksestä ja niinpä entisestä kotirouvasta tuli ”BAD MAMA”, sillä töitä oli todellakin tyypilliseen tapaan (hevosalalla ah, niin tuttua) aivan liikaa. Työpaikallani oli 99 hevosta ja noin 80 heistä edusti espanjalaista PRE-hevosrotua. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun työskentelin kyseisen rodun kanssa, ja voin kertoa, että en ole tähän päivään mennessä vielä törmännyt näin älykkääseen hevosrotuun. Varsinaisina työkavereinani oli 13 1-4 vuotiasta oria, pari vanhempaa oria ja kaksi nuorta tammaa. Aloitin siis elokuun puolivälin jälkeen ja marraskuun alussa minulle kerrottiin, että koko revohka muuttaa Portugaliin. Niinpä viimeisen parin kuukauden aikana olen matkustanut hevosten kanssa 9000 km rekalla ja lennellyt urakalla väliä Lissabon-Berlin / Luxemburg. Palasin takaisin lähtöruutuun jouluksi ja voin kertoa, että tunneskaalaa on kulutettu laidasta toiseen, kauhea ikävä lasta reissussa, kauhea ikävä kaikkia työkavereita, etupäässä mamman oripoikia, järkyttävä väsymys reissaamisesta ja epämääräisestä elämästä tien päällä. Ja se tunne, kun palaa kotiin omien rakkaidensa luo ja saa pitää sylissänsä omaa lastansa!!  Tähän mennessä en ole pitänyt Saksan kotiamme vielä kotina, mutta nyt se todellakin tuntuu siltä.

♥ Onnelliset jälleen yhdessä ♥
 Minulla olisi tietenkin ollut mahdollisuus jäädä töihin Portugaliin, mutta vaakakupissa Saksa-Portugal vei Saksa voiton. Isännällä on vielä sopimus tämän vuoden loppuun asti, ja sitten katsotaan miltä suunnalta tuulee, toivottavasti pohjoisesta. Täytyy nostaa vielä hattua miehelleni, sillä hän selvisi ”yksin” koko syksystä sairastelevan lapsemme kanssa ja antoi äidin pörrätä hevoskärpäsenä orien iholla.

Sitten tähän päivään. Muksumme on siis sairastanut siitä lähtien kun tulimme takaisin Saksaan syksyllä. Kaikki mahdolliset räkätaudit, vatsataudit yms. on sairasteltu, ja nyt ovat sitten vuorossa korvat. Syksyllä neitiä vaivasi yskä, joka päättyi aina oksennukseen, eli kaikki lima tuli pihalle. Lapsestamme kehkeytyikin superoksentaja, sillä hän tiesi jo itse koska pitää mennä vessan pöntön lähelle asemiin. Lääkärissä on rampattu urakalla ja on saatu sitä tippaa ja tätä tippaa, inhalaattoria, antibioottia jne. jne., mutta kukaan ei pyynnöistä huolimatta ole ollut valmis tekemään mitään pidemmälle meneviä tutkimuksia. Nyt kun neljä kuukautta tätä sairastelua ilman pidempiä jaksoja terveenä on käyty läpi, pääsemme vihdoin HNO-lekuriin eli kurkku-, nenä-, korvalääkärille. Oma lasten lääkärimme on sitä mieltä, että korviin pitäisi laittaa putket, mutta minä haluaisin henkilökohtaisesti tietää, mistä johtuu neidin räkäisyys, onko se allergiaa, astmaa, vai homeinen asunto?? eli tahdon tietää syyn, korvatulehdus on tästä vain seuraus. 

Mukavinta tässä on myös se, että tokihan minulla oli työskennellessäni sairausvakuutus, mutta eipä ole enää, joten kauhulla katselin kuinka paljon korvan putkitukset maksavat, sillä isännän vakuutuksesta saa rahat vasta kun on itse maksanut viulut, ja ylimääräisten tuhatlappusten repiminen ei ole aina niin helppoa. Todellakin, lapselle sai sairausvakuutuksen kautta apteekistakin lääkkeet ilmaiseksi, mutta se lysti on siis hetkeksi loppu. Itsehän en edes päässyt nautiskelemaan tämän vakuutuksen etuuksista, vaikka lääkärille olisi ollut asiaa, sillä minulla kun ei pahemmin vapaapäiviä ollut, niin eipä sitä tarvinnut lääkärissäkään käydä. Mukava oli taas huomata olevansa muukalainen, kävin sairauskassan konttorissa kysymässä menettelytapoja vakuutuksen kanssa, koska en ollut enää työläinen. No, miesvirkailijan menettelytapa oli seuraava – äkkiä kortit pöytälaatikkoon, ettei vaan ulkomaalainen pääse käyttämään kortteja kun ei kerran ole enää töissä.

Jotain positiivistakin, muksu saa pitää kokopäiväpaikkansa päiviksessä, vaikka äiti on ainakin hetken vailla töitä. IHANAAAAAA!!  Huomaan nyt vielä paremmin kuinka muksu on kehittynyt syksyn aikana, kun en ole ollut joka päivä kotona. Päiväkoti on saanut aikaan sen, että saksa on neidin vahvin kieli. Hän leikkii saksaksi ja suomeksi tulee helposti vain ”en tiedä”-kommentti, kun kysyn jotain. Jos kysyn saman saksaksi, niin kyllä tietää! Toki me koitamme kannustaa ja ohjata neitiä puhumaan suomea, isäntäkin on vaihtanut ruotsin suomeksi olosuhteiden pakosta, kun minä en ollut kotona. Nyt on kuitenkin huomattu, että kaikki äänteet eivät oikein ota sujuakseen, liekö syy korvien ja huonontuneen kuulon, se jää nähtäväksi, mutta sanan alut ja loput saattavat olla väärin äännettyjä tai puuttua kokonaan. Neiti hakee muutenkin ”kääntäjästä” sanoja, sillä hän saattaa sanoa kymmenen kertaa ”minä” tms. kunnes lause pääsee jatkumaan. Täytyisi varmaan kysyä asiasta joltain ”puheterapeutilta” tai päiviksen tädeiltä, sillä heidänkin kanssaan on pitänyt treffata jo viimeisen kahden kuukauden ajan, mutta jostain syystä on jäänyt treffaamatta. No, huomenna on kuitenkin se suuri päivä, kun pääsen keskustelemaan tätien kanssa, juurikin tuli sovittua asiasta.

Sen lisäksi, että neiti on kovasti kasvanut pituutta (pelkkää jalkaa) käden taidot ovat kehittyneet piirtämisessä, liimaamisessa ja leikkaamisessa. Laulaminen on myös kovin tärkeää, mutta kaikesta näkee, että päiväkoti ja naapurin tyttöjen kanssa leikkiminen on vienyt lasta rutkasti eteenpäin.  Lisäksi ”pieruhuumori” kukoistaa (tästä en nyt niin kovasti tykkää), mutta todellakin, prupivitsit eivät ole vähissä. Lasta tuppaa aihe naurattamaan vähän liikaakin!! Kovasti muistellaan myös menneitä ja luetellaan ihmisiä joita on ikävä. Yläkerran rouvaakin luultiin Maisa-tädiksi kun hän vilahti uutena vuotena toisen naapurin ovella. itku silmässä kysyttiin ”mihin Maisa-täti meni?”, olihan siinä toki lievää yhdennäköisyyttä tai ainakin hiustyyli oli aika täsmäävä. Lisäksi eilen muisteltiin kuinka viime kesänä oltiin ”Astan ponin sylissä”, johon koitin korjata, että sylin sijasta taisit olla noin 10 sekuntia ponin selässä. Neidillä on myös mielikuvituskaveri, joka tottelee nimeä Joyce. Nimi on sama kuin naapurin vanhemmalla tytöllä, eli hän on tainnut tehdä lähtemättömän vaikutuksen.

Täytyy kyllä myöntää, että sanonta ”Kun menee riittävän kauas, näkee paremmin lähelle” pitää täysin paikkansa. On nimittäin todella ihana olla kotona, omien rakkaiden lähellä. Kovasti kyllä on viime kuukausien tapahtumat pistäneet mietintämyllyjä käyntiin ja tulevaisuuden haaveita ja unelmia uusiin sfääreihin. Pulmaa on riittävästi kun yrittää yhdistää rakkauttansa hevosiin ja perheeseen, molemmat kun veisivät sen suurimman osan. Haaveissa olisi kovasti työskennellä ”itselleni”, siis oman itseni herrana tai rouvana, mutta haaveeseeni tarvittaisiin suuri tukku kahisevaa, eli tällä hetkellä jatkan kotirouvailua tilipussit tyhjinä ja aloitan uuden harrastuksen, lottoamisen!!

Toivon teille kaikille paljon terveyttä, rakkautta, unelmia ja perusarjesta nauttimista vuodelle 2012!!

ehkä minäkin saan taas tekstiä enemmän aikaiseksi tai ainakin nopeammin kuin puolen vuoden päästä ; )