Pakinan poikasta...

Hei ystäväiseni, koska elämä on tällä hetkellä niin kuraista ja synkkää, ajattelin piristää teitä pienellä tosielämän kertomuksella täältä kaukaa Euroopasta. Kakka, tuo mukava ruskea ystävämme on niin vekkuli kaveri, että siitähän on teille pakko tarinoita kertoa. Ota siis kunnon asento ja ryhdy lukemaan…

Kuirulan kuulumisia…

Viikko vierähti jälleen maanantaiaamusta käyntiin ja sehän oli mukava asia.  Mies lähti töihin ja minä sain jäädä lapseni ja koirani kanssa kotiin huilaamaan (tätä mieltä rakas mieheni aiheesta on). Olin herännyt jo hyvissä ajoin, jotta kerkesin koirani kanssa pienelle happihypylle ennen mieheni töihin lähtöä.  Pisu-kaki kierros sujuikin muitta mutkitta ja kakkakin näytti olevan hyvän väristä ja kiinteää. Suuntasin siis takaisin kotiin ja aamukahvin keittoon.

Aamu oli päässyt jo siihen pisteeseen, että olin ruokkinut ja pukenut lapseni joka nyt leikki soittokirjallansa olohuoneen lattialla. Minä istuin koneella ja siemailin n. kolmatta kahvikuppiani ja söin kyytipojaksi pari mandariinia.  Rauhaisaan aamuhetkeen tulikin yhtäkkiä kummallinen käänne. Vatsastani alkoi kuulua viemäriverkoston porinaa muistuttavia ääniä, härreKyyt! Mikähän siellä melskasi?

Noin kello 10.00 ryntäsin ensimmäisen kerran vessaan. Istuin pöntölle ja kauhukseni totesin että pönttöön luikahti nestemäinen python. Noh, ehkä tämä oli kahvin ja mandariinin yhteisvaikutusta tai mandariinithan saattoivat olla jopa pilaantuneita. Kun kello kilahti 11.00 totesin käyneeni vessassa jo ainakin 10 kertaa ja BoBin O-kirjainta alkoi jo kovasti kirvellä. Päätin lähettää miehelleni töihin hätäviestin sähköpostilla, koska en ollut enää varma pystynkö hoitamaan lastamme kunnolla. Kaiken lisäksi suuhunikin oli alkanut nousta vaahtopalloja.

Lounastauon aikaan minun oli jo pakko tarttua puhelimeen, koska Pythonilla ei ollut näemmä häntää ollenkaan. Vaahtopallot olin vielä saanut pideltyä aisoissa. Hätäpuhelu miehelleni paljasti karun tilanteen. Langan toisessa päässäkin voitiin huonosti ja kotiin lähdettäisiin heti kun pikkupomolle oli ilmoitettu. Seuraavan puhelun teinkin sitten isoon valkoiseen posliinipuhelimeen ja asiaa oli kuin eduskunnan istuntosalissa…

Poistuin juuri istuntosalista kun mieheni tuli ovesta sisään. Vaihdoimme heti pikaiset kuulumiset ruskean ystävämme määrästä, koostumuksesta ja väristä. Mieheni ei kuitenkaan ollut käynyt pitämässä puheita kun kerran ja nekin olivat olleet peräpään porinoita. Lämmöt olivat kuitenkin meillä molemmilla jo pykälän kohonneet, päätimme jatkaa päivää vaakatasossa sohvalla. Mieheni vaihtoi kuitenkin ensin balettipuvun päällensä…

Sohvalla maatessamme seurasimme vekkulin pikku pirpanamme reippaita toimia ja arvuuttelimme tautimme aiheuttajaa. Olisiko meillä mahTollisesti ranskalaisittain lausuttuna Nöf Nöf flunssa vai oliko viikonlopun kalkkunakemuista tarttunut joku ikävähkö Salmosen Nella? Oli mikä oli, minusta kyseinen tauti tuntui purkautuvan geisirin tavoin aina tietyin aikavälein ylä- tai alakautta ripeään tahtiin, niin että täytyi mennä juoksujalkaa istuntosalin puhujapöntölle.

Rakas pikku pirpanamme oli jo aiemmin aamulla soittanut mieheni vapaapäivää viettävälle kollegalle muutamaan kertaan ja kollega soitteli tietenkin takaisin iltapäivällä. Kävi ilmi, että myös hän oli aamulla saanut puheenvuoron, johon oli pitänyt kiiruhtaa juosten! Myös toinenkin mieheni kollegoista oli joutunut jättämään työpaikan yllättävän käärmenäyttelyn takia. Kyseessä oli siis pienimuotoinen epidemia.

Maattuani iltapäivän koomassa sohvalla tajusin yhtäkkiä, että verkkokalvollani oli kuva jossa pieni pirpanani heitti kaariyrjöä! Öy nöy, nyt lapsemmekin oli sairastunut. Mitenkä ihmeessä tästä selviydytään?! Kolmannen yrjökaaren jälkeen mieheni soitti lastenlääkärillemme ja kysyi miten voimme parantaa pikku pirpanamme oloa jos tilanne jatkuu yhtä rajuna puheripulina kuin äidillä. Lääkäri antoikin muutaman lääkkeen nimen ja mieheni sai jostain supermiehen voimia ja lähti päivystävään apteekkiin. Sieltä palattuaan lääkitsimme pirpanaamme huonolla menestyksellä kaariyrjönestolääkkeellä.

Vihdoin oltiin siinä hetkessä, että koitti nukkumaan menon aika. Minä olin yltä päältä lapseni yrjössä, koska kaikki sisuksiin sysätyt tuotteet olivat siirtyneet hiuksilleni, housuilleni ja paidalleni. Tietenkin myös pieni osa koiramme vatsalaukkuun. Olin juuri saanut vaihdettua pikku pirpanallemme noin neljännet puhtaat vaatteet ja kellistyin hänen sänkynsä viereen omalle sängylleni. Ka, kaksi sekuntia ja sitten oli puheenvuoro taas lapsellani. Koska vatsaan oli juuri laitettu hiukan nestettä, oli sänky tulvillaan limaista rihmastoa… ei hätää, reipas äiti vaihtaa lakanat ja vaatteet tuossa tuokiossa!

Laitoin kelloni herättämään aina puolentunnin välein, koska silmäni eivät pysyneet millään auki ja toki minun piti tarkistaa onko lapseni tukehtunut oksennukseensa vai vieläkö hänessä henki pihisi. Jossain vaiheessa en enää ollut herännyt ja heräsinkin vasta aamulla kukonlaulun aikaan. Olo oli edelleen huono ja lämmöt olivat koholla. Lapseni tuti onnellisesti viereisessä sängyssä ja kaikki näytti varsin normaalilta… vai… mitenkä minusta yhtäkkiä tuntui, että pitkiksieni sisällä oli jotain kylmää ja märkää. Suuntasinkin salaman nopeasti istuntosaliin ja kas! Niinhän siinä oli käynyt että MINÄ 35-vuotias prouvashenkilö olin päästänyt pythonin pöksyyn ja se oli ilmeisesti jo potkaissut tyhjää, koska oli kylmä ja eloton! Oih, mikä herätys.

Seuraavaksi vuorossa olikin lapseni vaipan vaihtoa ja lämmön mittausta, jonka jälkeen maistoimme molemmat varovasti nestemäistä ravintoa ja suuntasimme takaisin sänkyyn. Sillä välin ballerina-asuinen miehenkörilääni oli herännyt ja vaihtanut nukkumapaikaksensa sohvan. Hänellä ei edelleenkään ollut asiaa puhujanpöntölle, mutta olo oli yleisesti erityisen huono.

Herättyäni aamu-unilta totesin oloni hikiseksi mutta hyväksi, en ollut onnistunut tappamaan toista pythonia, mistä olin kovin onnellinen. Lapseni tuntui kuitenkin todella kuumalta ja niinhän siinä sitten kävi, että pikku pirpanamme lämmöt lähtivät nousuun. Suppoa ja kuumemittaria pyllyyn ja toivomuksia puheettomasta päivästä toivelistalle. Illalla lämmöt olivat jo kuitenkin yli 39 ja tiesin että seuraavan yönä ei pahemmin nukuta. Onneksi olin itse jo virkeämpi, koska eduskunnan istuntosali oli ilmeisesti suljettu ja puheita ei otettu vastaan kyseisenä päivänä.

Lapseni aloitti yöllä viemäriverkoston porinalla ja sitten päästi ilmoille sellaisia kaasupäästöjä, että nenän karvat kärisivät ja vesi valui noronaan silmistä! Parisänkymme tila ei meinannut riittää kun pikku pirpanamme pyöri puolelta toiselle, itki ja valitti, pieri ja porisi! Tyynyn päällä maatessa asia aina hiukan helpottui, mutta vain hetkeksi. Annoinkin lapselleni jos jonkinlaista vatsanalueen hierontaa. Aamulla noin viiden aikaa vatsa hiukan rauhoittui ja minäkin sain nukkua muutaman tunnin.

Seuraava, eli kolmas päivä alkoi pitkien aamu-unien jälkeen. Pikku pirpanamme lämmöt olivat laskeneet normaaliksi, mutta kaasupäästöt olivat entistäkin rankempia. Kyseessä oli ilmeisesti sinappikaasu ja purkitinkin sitä sukulaisille ja ystäville joululahjaksi. Seuraavaksi aloin edelleen balettipuvussa viihtyvän mieheni kanssa kinastelemaan siitä, kumpi meistä oli huonovointisempi ja kumpi lähtisi kauppaan koska kaappimme ammottivat tyhjyyttään. Meillä ei ollut edelleenkään nälkä, mutta lapsen maito- ja ruokavarastot tarvitsivat ennen kaikkea täytettä. Lopputulos oli tietenkin se, että minä, Kuirulan Kuningatar jouduin lähtemään. Söin kuitenkin vielä riisipuuroa ennen lähtöäni, jotta en tuupertuisi kaupan lattialle. Syötyäni olo kuitenkin huononi aikaisempaan verrattuna ja aloinkin jännittämään, tulisiko kakka nyt vai vasta kaupassa! Seuraavaksi mietinkin taktiset siirtoni kakkahädän iskemisen varalta. Toimintamallit piti selvittää noin 10 km automatkalle, kauppaan, parkkialueelle ja kotimatkalle. Mieheni kuitenkin opasti, että jos housuun tulee ulospäinkin näkyvä ruskea raita, niin pysäytä kärryt ”aikuisvaippahyllylle” niin asia on sillä kuitattu. Oma taktiikkani oli kuitenkin seuraava naapurikylän E-kauppaa varten: kun tunnet Bobin O-kirjaimella pythonin kurkkivan, jätä kärryt HETI, purista pakarat tiiviisti yhteen ja juokse naapurikauppaan (DM) jossa on KUNDEN-WC viimeisessä vasemmassa peränurkassa. Lukitse ovi, tilkitse ulosmenoaukot tarjolla olevilla terveyssiteillä syöksy vessanpöntölle, muista laskea housut ja……… aaaaaaaaaaaaahhhhhhhhhh, päästä python ulos! Pyyhi pakaroiden väli, poistu muina naisina vessasta ja palaa ostoskärryllesi E-kauppaan. Suorita ostokset loppuun, muista vilauttaa bonuskorttia kassalla ja ei kun kohti kotia.

Hyväksi onnekseni minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia pitää python kurissa kauppareissun aikana. Palasinkin kotiin kassit täynnä tuotteita ja kurvattuani talomme pihaan totesin balettipukuisen mieheni riisuneen jostain syystä yläosan paljaaksi. Mieheni terhakka keskivartalo kun paistoi kuin Naantalin aurinko olohuoneen ikkunasta ulos. Päästyäni sisään sieraimeni täyttyivät imelästä oksennusmaisesta tuoksusta. Arvuuttelinkin heti kumpi oli oksentanut, mieheni vai lapsemme. Totuus olikin jotain aivan muuta, pikku pirpanamme oli mennyt pienille päikkäreille ja hetken päästä oli makuuhuoneesta kuulunut armoton pamaus! Mieheni mentyä tarkastamaan tilannetta ei voinut enää muuta todeta kuin että, mitä sitä enää sätkimään kun PASKA on jo housussa! Mutta tässä tapauksessa tämä ruskea ystävämme oli jo muuallakin kuin vain housuissa. Lapsemme oli RÄJÄHTÄNYT sänkyyn ja ruskeaa ystäväämme oli joka puolella, lakanoissa, peitoissa, pehmoleluissa ja ennen kaikkea pikku pirpanassamme. Pelastusoperaatiossa lapsi oli pitänyt laittaa ammeeseen body päällä, jotta sen oli saanut huuhdeltua sellaiseen kuntoon että sen pystyi pujottamaan pään yli pois. Mieheni ilmoitti myös, että urakka oli ollut siinä määrin voimille käyvä, että seuraavaan puoleen vuoteen ei hänestä ole ruskean ystävän vaipanvaihtajaksi. Noh, tähän pamaukseen loppui meidän perheen kuirulan kuulumiset ja toivottavasti ei tarvitse samanlaista enää kokea ja tällaista paskaa hokea ; )…

Rakkain terveisin ystävänne joka haluaa jakaa kanssanne elämänsä kaikki ruskeankirjavat asiat…

Kuirulan Kuningatar

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ 

Kotirouvan Jorkkeli-päivä

Elämässä on päiviä, kun otsaan syystä jos toisesta kasvaa näkymätön Jorkkeli. Vaikka itse Jorkkelia ei näykään, niin sen olemassaolon voi havaita monella tavalla Jorkkelin otsaan saaneesta naisesta. Minun Jorkkelini havaitsee mm. tömisevistä nopeista askelista, alituisesta miehelle nalkuttamisesta, todella lyhyestä pinnasta ja naaman vääristyneistä ilmeistä.  Tänään minulla oli Jorkkeli-päivä…

Jorkkeli alkoi muodostua jo edellisenä iltana noin kello yksitoista, kun mieheni ilmoitti että seuraavan aamun ”yhteislähtö” tulee olemaan odotettua aiemmin, eli klo 7.15. Minun täytyi siis pakata lapsen varustekassi, laittaa vaatteet valmiiksi molemmille ja tehdä kerho ystäväni lapsille joulukortit. Luonnollisesti sillä välin kun muu perhe siirtyi jo tutimaan. Kaiken lisäksi isännällä oli seuraavana päivänä työpaikan joulukekkerit ja olin jo illalla silittänyt hänen paitansa, sekä jostain syystä erittäin ryppyisen kravatin. Tämä pieni silitystuokiokin alkoi kummasti saavuttaa mielessäni mielettömän suuret mittasuhteet, koska olin joutunut ”kokoillan” silottelemaan mieheni juhlavaatteita. Jorkkelin kasvutarina senkun jatkui ja sen mitta lähenteli keskiverto suomalaismiehen Jorkkelin mittaa.

Vihdoin koitti hetki kun pääsin itsekin tutimaan, jostain syystä uni ei kuitenkaan aivan heti tullut silmään ja tietenkin juuri kun aloin päästä syvempään narkoosiin lapseni alkoi huutaa hysteerisesti. Päätin ottaa jälkikasvumme viereemme nukkumaan. Siitähän se sitten riemu repesi. Seuraavan tunnin ajan vieressäni oli raajojaan sätkyttelevä pikku nilviäinen, joka aina aika ajoin nousi istumaan ja sanoi, O-ou! Seuraavaksi Aatamin asuun sonnustautunut mieheni nousi ylös sängystä ja päätti siirtää tyllerömme takaisin omaan sänkyynsä. Minä päätin kuitenkin ensin vaihtaa lapsoseni vaipan ja varmuuden vuoksi ladata maitopullon täyteen tehojuomaa. Tehojuomakaan ei ollut nimensä veroinen, koska sitä käytettiin etupäässä soittimena pinnasängyn pinnoja vasten.

Heräsin klo 6.00 puhelimeni äänekkääseen piipitykseen. Olin jo ennen nukahtamistani ja yöllisiä lapsentainnutussessioita miettinyt aamun toimintasuunnitelmat valmiiksi. Ensin koiran kanssa ulos ja sitten suihkuun, mutta herättyäni päätinkin tehdä toisin päin. Pikasuihku, pikahiustenkuivaus, pikameikki ja sitten ulos vessasta… kaikki mikä piti olla pika sitä sun tätä osoittautuikin joksikin muuksi, koska vessassa oli vierähtänyt aikaa 45 minuttia. Tässä vaiheessa tajusin, että lähtöön oli puoli tuntia aikaa. Isäntä kuorsasi edelleen sängyssä, koira oli aamulenkittämättä ja lapsi laittamatta valmiiksi lähtöä varten. Jorkkeli alkoi jälleen kasvaa, heitin sen olkapäälleni ja suuntasin kohti makuuhuonetta ja nukkuvaa miestäni. Huonoksi onnekseni en löytänyt valojen kaukosäädintä ja jouduin käyttämään pelkkää verbaalista viestintää. ”YLÖS, HERÄÄ!” sekä kello on niin ja niin paljon ja muuta suuhun pulpunnutta märinää.  Etsin pimeässä makuuhuoneessa alusvaatteita mustista säilytyslaatikoista ja kirosin samalla koko aamun alimpaan helvettiin. Tisuliivienkin löydyttyä kiskaisin farkut jalkaan ja pari takkia päälleni ja suuntasin sadekeliin koirani kanssa. Jorkkeli oli jo niin iso, että se jäi matkalla oven väliin ja jouduin raahaamaan sitä perässäni kaksin käsin. Meikistä huolimatta silmien alla lilluvat pussit alkoivat muistuttaa jo kivespusseja.

Sillä aikaa kun paketoin jälkikasvua ulkovaatteisiin, rakkaani taahasi puku päällä ympäri asuntoa ja etsi solmioneulaa!! Mieleeni tuli muutamaa vuotta aikaisemmin sattunut tapaus, jolloin mieheni sovitteli ja silitteli vaatteita risteilyä varten ja minä etsin romuttamoiden nettisivuilta sopivia palasia silloiseen menopeliini Mazdaan.  Minun Jorkkelini paikka olisi paremminkin haarojen välissä eikä otsalla!

Vihdoin pääsimme matkaan noin kuusi minuttia suunnitellusta aikataulusta jäljessä.  Seuraavat 11 minuttia eli 7,6km mäkätin kuin lammas, koska Jorkkeli ei antanut minulle rauhaa. Päästyämme Luxemburgin puolelle päätin olla hetken hiljaa, koska paisuvaiskudos oli niin kiihkeässä tilassa, etten pian mahtuisi sisälle autoomme. Mieheni työpaikan häämöttäessä horisontissa hän kysyi minulta tulisinko sisälle työpaikan kahvioon viettämään aikaa koska äitilapsikerho johon olimme menossa alkaisi vasta 1½ tunnin kuluttua. Totesin tympeästi (mieheni mielestä mumisten) että en tule koska viimeksi sieltä tarttui mukaan NoroVirus, ja kehotuksesta toistin saman hiukan KOVEMMALLA äänellä.

Päädyin entisen lähikauppamme kautta yli tunnin liian aikaisin kerhotiloihin, joita oli tuuletettu oikein urakalla ja minä olin sonnustautunut epähuomiossa johonkin silkkiunelmaan. Paleli, minkä johdosta Jorkkeli hiukan surkastui. Pitkän odottelun jälkeen paikalle alkoi ilmaantua muita äitejä, isiä ja lapsia. Vietimme pienimuotoista joulujuhlaa ja unohdin hetkeksi Jorkkelin olemassaolon. Kunnes lapseni sukkahousuista tuli kosteus läpi. Siirryin vaipanvaihtoon käytävälle ja lapseni rimpuillessa joulupussukasta saadut rusinat levisivät pitkin lattiaa.  Tämän episodin lisäksi jälkikasvuni osoitti sellaisia piirteitä, jotka viittaavat Jorkkelin mahdollisuuteen myös näinkin vähäisellä iällä, hän nimittäin oli tirvauttaa toista kerholaista nenuun ja katseli synkeästi kulmiensa alta koko porukkaa aina silloin tällöin. Kyseinen tirvautuksen mahdollinen kohde kostikin muitta mutkitta lyömällä lastani mukilla päähän. Aamu oli siis kaiken kaikkiaan mennyt erityisen leppoisissa merkeissä.  Kerhon jälkeen päätin käydä hotelli helpotuksessa, lapseni raapi riisikakun palaa vessan seinään, käsidesistä ei tainnut olla apua tällaiseen ongelmaan…

Kerhossa oli tarjolla aitoa suomalaista GLÖGIÄ ja päätin aloittaa päiväni pelastuksen suuntaamalla kerhosta Skandinavia-kauppaan, josta glögiä kuulemma saisi. Matkalla näin kuitenkin pikkuauton ja rekan kolarin siivoustalkoot ja näky oli niin ikävä, että Jorkkelikin lerpahti. Siinä oli tainnut käydä kuskille todella pahasti, koska koko kuskin penkin puoli oli aivan rusinana. Pian kuitenkin minun etupenkilläni istui neljä litraa Marlin Perinteistä Glögiä ja suupieleni nousi nanosekunniksi hymyyn. Skandinavia-kaupasta poistuessani olin kuitenkin saada oman autoni kylkeen kaverin! Laittakaa SAATANA valot päälle autoihinne niin teidät näkee paremmin!! Täällä kun ei käytetä ajovaloja päivällä, niin monen monta kertaa auton havaitsee juuri tarvittavan verran liian myöhään ja tulee helposti läheltä piti tilanteita. Taas oli tanko pystyssä! Päässä kiehui ja kuumotti!

Olin vakaasti päättänyt mennä paikalliseen mööpelikauppaan ostamaan mieheni äidin joululahjaksi antamilla rahoilla ruokailuryhmämme päälle valaisimen. Bensa-asemalle suuntautuneen mutkan kautta pääsinkin kohteeseen, mutta bensa-asemalta oli tarttunut oikeaan käteeni epämiellyttävä käry, jonka olin varmuuden vuoksi sipaissut myös hiuksiini. Hinkkasin peppulapulla kättäni minkä kerkesin, mutta tuoksu oli tullut jäädäkseen. Päätä alkoi vihloa ja armoton hedari tuli jäädäkseen. Vihdoin pääsin ihastelemaan lamppuja, mutta kuten aina, en ostanutkaan mitään, koska en osaa päättää otanko pienemmän vai suuremman. Otin kuitenkin varmuuden vuoksi valaisimista kuvat ja kävin kuolaamassa myös lapseni huoneeseen haaveilemaani lamppua. Sitten ruskea ystävämme ilmoitti tulostansa ja suuntasin kohti vessaa. Vessaan päästyäni huomasin kauhukseni, että jostain syystä olin edellisessä hotelli helpotuksessa unohtanut sulkea housuni vetoketjun, sekä vyön!!?? Olin siis kulkenut pitkän tovin sepalus ja vyö auki. Nappi oli sentään mennyt kiinni. Ehkä noin neljän tunnin yöunilla oli osuutta asiaan. Voihan toki olla, että Jorkkeli oli vaihtanut paikkaa ja pyrki ulos väen vängällä tilan loppuessa kesken. Kävin vielä kahviossa syöttämässä mellastavan lapseni ja juomassa päivän ensimmäisen kupin kahvia. Hipelöin myös joulukoristeita, joita olisi saanut puoleen hintaan, mutta en kuitenkaan raskinut ostaa mitään.

Seuraavaksi suuntasin matkani ruokakauppaan. Meille oli tulossa viikonlopuksi vieras ja kaapit ammottivat tyhjyyttään. Kaupan pihassa en meinannut ensin löytää rahapussistani oikean kokoista lanttia, jotta saisin napattua kärryt itselleni. Seuraavaksi jälkikasvuni ei suostunut laittamaan jalkojansa oikeisiin reikiin, jotta hän pääsisi istumaan kärryihin. Kovasti tuntui lasta naurattavan, mutta äitiä ei naurattanut. Moni teistä varmaan tietääkin, että väsyneen lapsen kanssa on mukava käydä kaupassa. Siinä vaiheessa kun kärryt eivät ole vielä ”tarpeeksi” täynnä lapsi kurottelee kohti hyllyjä ja etsii tartuntakohdetta. Jos tämä ei ole mahdollista hän heiluttelee jalkoja niin kauan että kengät lentävät tai nauraa muille kaupassa olijoille. Kärryn täyttyessä alkaa silmitön kurottelu ja ostosten käpälöinti, sitten tulee kyllästyminen ja käteen saatu tuote heitetään kovalla vauhdilla kaaressa maahan, tämän jälkeen alkaa huuto, jonka jälkeen mikään korvaava käteen laitettu tuote ei kelpaa. Koiranruokahyllyllä haukutaan ja ohikulkijoille sähistään… Sitten saavutaankin äidin paratiisiin, nimittäin viiniosastolle… Tänään olikin onnen päivä, koska viiniosastolla oli esittelijä. Tiesin jo mitä olen ottamassa, mutta houkutus pienestä punaviinihömpsystä kesken karmean päiväni sai posket punottamaan. Toki halusin maistaa molempia tarjolla olevia punaviinejä ja päädyinkin ottamaan pullollisen viimeiseksi maistamaani.  Täti puhui kuin Ruuneperi ja minä hymyilin Jorkkelin kanssa kilpaa! Kassalle päästyäni muksu huusi jo suoraa huutoa, koska ei saanut otetta viinipullosta. Lastasin ostokset hihnalle ja sitten koitti pelastus, nimittäin kassaneidille mielistely. Lapseni osaa loihtia naamallensa aurinkoisimman hymyn mitä maa päällään kantaa kaupan kassalla. Jos olisin myymälävaras tästä olisi ehkä hyötyä, mutta kotirouvan Jorkkelipäivänä se vain ärsytti.

Pääsin vihdoin kotiin, mikä sinänsä ei ollut mikään helpotus. Ensin piti raahata ostokset sisään ja purkaa ne, sitten vaihtaa muksun vaippa, syöttää muksu, ulkoiluttaa koira ja jotenkin varmasti Jorkkelin kieroilun ansiosta päädyin siivoamaan autoa! Autosta löytyikin kiinnostava määrä magnum-jäätelöiden pahvipakkauksia ja kuoria… joilla olen laskettanut aikaisempia Jorkkelihetkiä. Laitoin myös bensa-asemalta hankkimani pisupojan nesteet nokkapellin alta löytyneeseen reikään : / Jorkkeli meinasi myös karata samaiseen koloseen, mutta sain viime hetkellä estettyä, koska saattaisin tarvita Jorkkelia vielä myöhemmin… eihän rakas mieheni ollut vielä tullut joulujuhlista.

Koitin laannuttaa Jorkkelipäivää soittamalla KAUKOpuhelun parhaalle ystävälleni, koska isäntä ei ollut näyttämässä ”kurkunleikkaajien saari-merkkiä” ja saatoin puhua suuni puhtaaksi ilman häirintää. Olo helpottuikin sopivasti, sillä heti kun sain luurin takaisin tiskiin oven takaa kuului avaimen rapinaa ja herra Hidalgo astui sisään. Oli oikeen kravatti poistettu ja sisään tultiin kuin mustalaiset heinälatoon. Mukavaa oli kuulemma ollut, niin mukavaa, että noin puolituntia sisääntulonsa jälkeen herra Hidalgo makasi jo sammuneena sohvalla. Siinä miestäni valokuvatessa (pakkohan oli kuva ottaa kun naaman ilme oli simahtaneella miehelläni erittäin vekkuli) ja nauraessani olemattomaan partaani, päätin antaa Jorkkelille kyytiä. Katsoessani miestäni ajattelin – Parempi Jorkkeli otsalla, kuin housuissa!

  

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Viime päivinä pää on ollut täynnä taas hitusen liian masentuneita tunnelmia. Jotenkin tuntuu, että kirjoittamisen aiheitakaan ei oikein ole. Aloin kuitenkin tässä pohdiskelemaan omaa ”minääni” ja naisen ulkonäköön liittyviä asioita. Noh, kyllähän sitä jotain riviä varmasti tästä aiheesta ja omasta itsestä löytyy…

Kotirouvan rupsahduspäiväkirja osa I

            Täytettyäni kahdeksantoista taisin löytää itsestäni naisen. Olin elänyt nuoruuteni tallilla ja siellä ei tarvinnut kulkea lilat luomessa, mitä rumemmat ratsastushousut, sitä parempi tyyppi! Muistan rippikuvan ottohetkellä kuvaajan ihmetelleen ”eikö minulla ole meikkiä ollenkaan”? Äiti yritti kyllä föönata hiukseni, mutta sekään ei minua miellyttänyt. Rippikuvassa hymyilikin sitten onnellisesti se parhaan ystäväni nimeämä säkkärähiuksinen ”pillusilmä”.

Noh, muutin 15-vuotiaana Suomen ratsastusurheilun Mekkaan eli Ypäjälle. Siellä sitten pikkuhiljaa tutustuin ripsiväriin ja eri sävyisiin liloihin joita kutsuttiin luomiväreiksi. Koulussahan näitä ei tarvinnut käyttää, mutta jotenkin sitä vapaa-ajan harrastukset muuttivat neitiä askel kerrallaan aikuisempaan suuntaan…

Murrettuani keskisormeni ratsastuskilpailuissa ja saatuani tukun vakuutusrahoja, tempaisin itseni 18-vuotiaana ökykalliille ammattimallikurssille. Isäni sanoikin, että harva tyttö on Kulli Marssilla käynyt! Oli ilmeisen ylpeä saavutuksestani. Siinä tuli muutamalla kissakävelyllä käytyä keikistelemässä, mutta jotenkin tuntui siltä, että ei ole minun homma, koska en itseni mielestä ollut tarpeeksi täydellinen. Tokkopa kenenkään muunkaan… niin ja toki tähän päätökseen vaikutti myös se, että vieläkään en ole keksinyt dieettiä, joka muuttaisi koon 40 luuston kokoon 36!

Kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä oli todellinen itseeni rakastumisaika, silloin tykkäsin omasta itsestäni ja ulkonäöstäni. Viihdyin kropassani ja elämä hymyili. Joskin kerran jouduin todistelemaan polttariporukalle että olen miehen sijaan nainen! He olivat lyöneet keskenään 500 mummon markkaa vetoa siitä, kumpaa sukupuolta edustan. Kerran minua luultiin laivalla myös Tommi Läntiseksi ja synnyinkaupungissani erääksi nimeltä mainitsemattomaksi pörröpääksi, joka edustaa myös ”väärää” sukupuolta ja on kaiken lisäksi minua puoli metriä lyhyempi. Tähän ajanjaksoon kuuluu myös sellainen aika, jolloin en poistunut asunnostani ilman ripsiväriä ulkomaailman nähtäväksi. Niin, ja tietenkin ajanjakso jolloin ei ollut ketään muuta rakkauden kohdetta kuin minä itse!

Harrastin aikanani myös paastoja ja hurjasti ratsastusta, urheilua, sekä muita liikunnallisia aktiviteettejä. Mutta, kuinkas sitten kävikään…

Eräänä kauniina päivänä, venytettyäni mahaani kaksi viikkoa yli lasketun ajan ja pusattuani lasta pihalle ilman sen kummempaa onnistumista noin vuorokauden, heräsin seuraavana päivänä todellisuuteen katsottuani silmiin oliota joka tuijotti minua peilistä takaisin… Oliolla oli verkkokalsarit joiden sisällä oli kätilön trimmaama entinen karvakolmio, jonka yläpuolella oli verinen viilto. Verisen viillon yläpuolella oli roikkuvaa turvonnutta nahkaa ja tämän ilmestyksen yläpuolella taas kaksi osuuskaupan meijeriä joista ruiskusi nestettä holtittomasti. Meijerien yläpuolisesta osasta en viitsi edes mainita mitään. Noh, tässäpä oli nainen hehkeimmillään. Verkkokalsarien sisällä oli vielä kroonikkovaippa joka imi itseensä kaiken sen ilskottavan eritteen jota entisen karvakolmion tulehtuneista uumenista erittyi.

Tämän mieltä sykähdyttävän päivän jälkeen ei ole ollut paluuta entiseen. Lehdistä voi kyllä lukea kuinka filmitähdet ja muut julkkikset ovat vanhassa loistossaan alle kuukaudessa. Minun kohdalla Personal Trainer on kuitenkin ilmeisesti tehnyt väärät valinnat. Ei ole ollut vatsan muokkausta, ei jalkalihasliikkeitä, ei harjoituksen harjoitusta! Niin, minun Persoonallinen treenaajani kun on pitänyt minut hyvissä ruuissa ja vähäisissä liikunnoissa. Ehkä juuri siitä johtuen heräsin taas tänään(kin) näkemään peilistä päärynän muotoon pikku hiljaa muokkautuvan varteni, jonka ulkopinta muistuttaa entistä enemmän appelsiinia.

Miksi ruoka on niin hyvää, miksi liikunta ”harrastettuna” on niin vaikeaa, miksi geeniperimäni on pullea? Kas, siinäpä kysymyksiä. Unohdin aikaisemmin mainita, että olin ala-aste ikäisenä erityisen pyöreä. Siinä vaiheessa kun elämääni tulivat hevoset, aloin laihtua tai paremminkin sanottuna normalisoitua. Olen ihminen joka ei innostu liikunnasta jos se ei ole hyötyliikuntaa. Kotirouvana ainoa hyötyliikunta tuntuu olevan kaasun puoleisen jalan nilkan taivutus eteenpäin sekä ruuan nosteleminen ostoskärryyn ja sieltä auton takakontissa oleviin ruokakasseihin, sekä pankkikortin ojentaminen kassaneidille ja vasemman käden etusormella naputettu pankkikortin tunnusluku kortinlukijaan. Näissä puuhissa ei valitettavasti kalorit erityisemmin kulu! Niin ja meinasi tärkein liikesarja melkein listasta unohtua, sehän on tietenkin vasurilla sopan suuhun lapioiminen!

(Tässä välissä olen seikkaillut nostalgiahenkisesti ystäväni liikuntakeskuksen nettisivuilla ja haaveillut Personal Trainerista)

Havahduttuani taas tähän hetkeen ja todellisuuteen voin todeta seuraavaa: Viimeisen kolmen viikon ajan olen toitottanut keskivartalotuhdillesokeritaudinihannevartaloiselle miehelleni kuinka ME teemme elämänparannusprojektin ja alamME liikkumaan ja katsomaan mitä ME suuhumME laitamME! Jotenkin vaan tuntuu, että ihan kuin tämä ei olisi kuitenkaan aivan neitsytmatka tähän samaan aiheeseen ja miksi minun pitää aina vetää Tyyris Tylleröistä muistuttava mieheni ME-henkisesti tähän omaan ahdistukseeni mukaan?

Appelsiini-iho-ongelmainen nainen, miten muutat pienehköt epämiellyttävän näköiset mokkulat kiinteiksi muskeleiksi… luin jotain nettisaittia, jossa isot raavaat miehet huutelivat ohjeitansa kuinka jalkakyykky on tie onneen. Naiset kuulemma nytkyttelevät loitontaja- ja lähentäjävempaimissa joista ei ole näiden raavaiden uroiden mukaan mitään muuta hyötyä, kuin että viereen pitäisi laittaa joku miehille sopiva laite, josta voisi sitten rauhassa katsella maisemia.  Minä voin kyllä kertoa, että jos sattuisin olemaan samaisella salilla nytkyttelemässä tällaista edellä mainittua laitetta, niin siinä kyllä vastapuolen kaverin silmää kirvelisi, kun ilmassa leijuisi armoton sillin käry! Kaiken lisäksi virtsankarkailuni saattaisi aiheuttaa trikoisiini epämiellyttävän näköisen kostean vanan, joka sekään ei olisi ihan hajuton.

Jälleen on pudottauduttava maanpinnalle. En pidä punttisaleista ja ainoa ”loitontajaliike” tulee tehtyä silloin harvoin kun makuuhuoneessa harrastetaan lantionseudunjumppaa eli nykyaikanahan sekin on ilmeisesti nimeltään zumba! Jalkakyykkyihinkin tarvittaisiin kroonikkovaippaa. Kyykkyjä voisin harjoittaa myös kotona neljän seinän sisällä vaikkapa vessanpöntön vieressä, joskin punttisalilla tätä kyseistä kyykkyä voisi harjoittaa myös smith-laitteella… sellaisen laitteenhan voisi toki hankkia kotiinkin, mutta voisi alituinen kolina häiritä naapuria, joka nykypäivänä saattaisi tulla oman smith&wesson-laitteensa kanssa kolkuttelemaan ovelle…

Näin ollen todellisuus on taas tarua ihmeellisempää…

…Näppärä kotirouva onkin käynyt jo kokonaista kolme kertaa lenkillä ihan tässä omilla nurkilla keskellä ei mitään.  Kaikki lihasryhmät tulee käytyä läpi seuraavalla treeniohjelmalla:

Pue ensin itsesi ja sitten lapsesi ulkovarustukseen. Mukava pieni alkuhiki nousee samalla pintaan. Nappaa koira kiinni ja pistä lapsi vaunuihin. Siirry ulko-oven kylmemmälle puolelle… Ensimmäiset 200 metriä vedä sopivassa takakenossa koirasi remmistä käyttäen myös selkälihaksia, samalla kun koira räksyttää pantaansa nojaten kaikille näkyvissä oleville naapureille. Muista tervehtiä naapureita käyttäen voimakkaasti suun ja poskenseudun lihaksia. Jatka selkälihasharjoitusta ensimmäisessä alamäessä puristaen samalla voimakkaasti kämmenen lihasryhmillä vaunujen tankoa, jotta lapsesi ei karkaa kärrynsä kanssa liian vauhdikkaaseen menoon. Seuraavaksi onkin vuorossa ensimmäinen ylämäki, harpo pitkin askelin ylämäkeen ja työnnä pakaraa ja takareittä käyttäen vaunut mäen päälle. Juokse tasainen osio ja toteuta ylä-alamäki jaksot edellä mainittuun tapaan. Lampaiden aitauksen kohdalla voit harjoittaa käsivarren lihaksien liikkeitä sen mukaan mihin koirasi riuhtoo. Älä välitä vaikka lapsesi haukkuu lampaita koirasi kanssa kilpaa. Lampaiden aitauksen jälkeen voit ottaa rennommin ja päästää koirasi irti. Jos pellolla tuulee kovasti voit reenata vatsanseudun lihaksia kääntämällä vaunujen koppaosan sopivaan suuntaan. Toivottavasti olet muistanut laittaa vaipan pöksyyn koska tässä kohdassa pissi voi ikävästi karkailla jos et ajoissa muista jännittää oikeata lihasryhmää. Sitten onkin vuorossa neljän minuutin jyrkkääkin jyrkempi osio. Aloita työntäminen perinteisesti ja vaihda työntöasentoa silloin tällöin jotta saat rääkättyä myös sisä- ja ulkoreittä. Älä edelleenkään välitä siitä jos lapsesi jostain syystä naureskelee sinulle kun alat puuskuttamaan omituisesti. Mäen jälkeen voit antaa hengityksesi tasaantua. Juokse seuraava alamäki ja jarruta ajoissa ennen lampaiden aitausta. Kytke koira remmiin ja jatka reipasta kävelyä. Pysähdy hetkeksi juoruamaan Navettanaapurin kanssa ja käytä aivojasi kiihkeästi arpoessasi minkälaisia saksalaisia sanoja voisit käyttää keskustelun aikana. Tässä kohdassa pääset käyttämään taas erinäisiä lihasryhmiä riippuen kuinka korkealle koirasi hyppelee Navettanaapuria vasten. Myös tuskanhiki ilmestyy tässä vaiheessa pintaan. Jatka kohti kotia rennosti palautellen tuskanhien sivuvaikutuksena noussutta pulssia. Siirry ulko-oven lämpimämmälle puolelle ja näin, päivän lihashuolto, aerobinen, anaerobinen liikunta, koiran ja lapsen ulkoilutus on tullut tehtyä.

Tätä menoa olen todellakin Pamela Peivots kunnossa kesään mennessä, lainatakseni taas nettisaitin uroksen sanoja olen kesään mennessä siis ”laiha läski”!

Kokovartalopeilin käyttöhän pitäisi kieltää lailla, viimeistään kun ihminen täyttää 35. Silti voin jatkaa appelsiinisen ahterini tuijotusta ja maalailla haavekuvia kiinteästä takalistosta ilmassa leijuviin ajatuskupliin. Hymyilen peilikuvalle ja siellähän se ”pillusilmä” edelleen katselee hiukan rypistyneemmillä silmänympäryksillä varustettuna. Täytyy ilmeisesti avata Q10-rasvapurkki… vai pitäisikö sittenkin lanseerata oma rasvasarja Kyy10, siitä pitäisi varmasti myös rakas ystäväni Python…

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥