Koneeltani löytyy keskeneräisiä tai julkaisemattomia tarinoita, joten laitan niitä tänne sitä mukaa kun valmistuvat, tai ehkä hyvässä lykyssä keksin uusia.
Aloittakaamme tällä koiratarinalla...
Kotirouva ja kotirouvan koira
Olen aikoinani vannonut etten ole koiraihminen, mutta jostain kumman syystä meillä on kuitenkin koira. Noin neljä ja puoli vuotta sitten minun päässäni ”löi tyhjää” ja perheen perustamisvimmassa meille muutti karvainen ja katala visuvedensäähveri.
Kaikki sai alkunsa siitä, kun eräänä kauniina päivänä olin ratsastamassa ystäväni hevosia ja kotiin lähtiessäni tien tukki epämääräinen karvakasa, joka tarkemmalla tutkimuksella paljastui perheen uros- ja narttukoiraksi. Kasan päällimmäisenä oli harmaantunutta Bob Marleyta muistuttava Katalonian-paimenkoira ja alimmaisena Vironlahden toiselta puolelta pelastettu Deutscher Schäferhund. Ka, siinä vierähti sitten muutamat viikot ja jokaviikkoisella käynnilläni arvuuttelin josko tuosta ”suloisen kiihkeästä sessiosta” olisi tuloksia odotettavissa, mutta yleinen mielipide oli, että ei taida tuloksia ilmaantua. Eräänä lauantaiaamuna kuitenkin sain viestin, jossa ilmoitettiin tulosten tulleen!
Tulokset olivat viikon vanhoja, kun ensimmäisen kerran näin ne ihka elävänä. Suloisiahan ne olivat, ja toki minä heti siitä valitsin itselleni kandidaatin jolla oli valkeat tassunpäät. Kotona kävimme vielä keskusteluja, että oliko koiran ottaminen kannattava ratkaisu ja lopputulos oli tietenkin, KYLLÄ! Sen pidemmälle miettimättä me olimme siis tulossa ISÄKSI ja ÄIDIKSI meidän pienelle koiravauvallemme.
Noh, kotiuttaminen meni automatkaa lukuun ottamatta varsin mallikkaasti. Naapurit toki tekivät muutaman valituksen, koska koiranpentumme oli luonnollisesti pissinyt lasten pihahiekkalaatikon pilalle ja se kulki irti pihamaalla. Tokihan muutaman viikon ikäinen pentu puree naapuria nilkkaan jos vaan kohdalle osuu. Koirus tuoksui ihanalle pennulle ja sen hampaat olivat ah, niin terävät!
Alun autokammosta johtuen mieheni soitti Tamperelaiseen koiratarvikeliikkeeseen ja tilasi koirallemme kuljetushäkin. Luonnollisesti häkki maksoi maltaita ja noudin sen itse liikkeestä. Myyjä oli vakuuttanut miehelleni, että täytyy ottaa heti aikuisiälläkin sopiva häkki, koska häkkiin tarttuisivat koiran omat hajut, ja näin ollen se olisi luonnollisesti sille sopiva ”turvapaikka”. Noh, liikkeeseen päästyäni katselin koiranhäkkejä ja huomasin lattialla mahdottoman kokoisen palasina olevan häkin. Häkin päädyssä luki ”Clipper7” ja uhkaavasti alkoi näyttää siltä, että tämä omakotitalon uima-altaan kokoinen härpäke oli meidän tilaama häkki. Koitin siinä sitten myyjälle änkyttää, että eihän tämä mahdu edes minun autooni näin puolitettunakaan ja kyseisellä autolla oli koiranpentua tarkoitus kuljettaa, mutta myyjä piti satasen kuvat silmissä oman päänsä ja tunki häkin väkisin auton perätilaan. Minä jäin tuijottamaan toimitusta suu auki ”Fuffe ja Puudeli-platinakortti” kädessäni.
Olimme myös koiranottohetkellä vannoneet, että söpö pentumme ei tule sänkyyn, eikä sohvalle. Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että koira makasi kanssamme sängyssä mitä ihmeellisimmissä asennoissa, mutta sohvalle se ei koskaan tullut.
Ensimmäinen vuosi kului ”huumassa”, koira oli suloinen kuin mikä ja kulki mukanani töissä. Autokammosta päästyään sen paikka oli luonnollisesti Mazdan etupenkillä minun vieressäni. Ikkunan aukaistessa se työnsi nenänsä tuuleen ja oli silmiin pistävän onnellinen. Toki välillä oli tilanteita, että en nähnyt kunnolla oikealle koska koirani tapitti tietä nenä lasissa. Eräs ystävänikin tokaisi kerran katselleensa, että vieressäni istuu joku karvalakkipäinen mies, mutta tajusi sitten että kyse olikin ihan oikeasta karvalakkipäästä, kehotti ystävälliseen sävyyn siirtämään koiran takakonttiin tai edes takapenkille. Onnekseni emme törmänneet kertaakaan virkavaltaan työmatkoillani.
Toki koirani etupenkillä pitäminen oli huono idea, koska pistäytyessäni ratsastuskeikoilla joissa koiraa ei voinut syystä tai toisesta ottaa autosta ulos, se oli harrastukseksensa syönyt turvavöiden lukot sekä käsijarrun, mutta mitäs me pienistä kosmeettisista vioista. Romuttamolta sai aina uusia tilalle.
Koirani koiranpäivät loppuivat siihen, kun minä jäin töistäni äitiyslomalle. Se oli kasvanut jo aikuiseksi ja valitettavasti sen mielipuuhaa oli hevosten jahtaaminen ja kaikkien muiden tallilla käyvien koirien alistaminen. Mieheni halusi narttukoiran juuri sen takia, että se ei käy nylkyttämässä jalkaa vasten. Eräänä iltana mieheni soitteli keittiössämme ilmakitaraa ja heilutteli lanteitansa. Kuinka ollakaan koiranpentumme seisoi kaikki jalat maassa keittiössä, mutta sen lanne alkoi kovasti nytkimään ylös-alas ja siitä se ilmeisesti sitten lähti. Kaikkia koiria piti päästä nytkyttelemään ja sekös oli mukava asia se.
Pikku hiljaa kävi myös ilmi, että koiramme on erityisen arka. Imuri ja muut kodin vempaimet saivat sen yrittämään asunnosta poistumista ovien ja ikkunoiden kautta. Uudenvuoden pommitukset saivat sen suunniltaan ja kaikkeen pelottavaan se reagoi haukkumalla, haukkumalla ja haukkumalla.
Koiruksemme kauhuksi päätimme yllättäen muuttaa keskelle Eurooppaa, minkä takia sekarotuinen piskimme sai ihka oikean passin, sekä mikrosirun kaulaan. Se esti myös kulkemisemme Ruotsin läpi, koska sen Rabies-rokotteesta oli kulunut liian kauan vasta-aineiden toteamiseksi verestä. Niinpä ensimmäinen visiittimme Euroopan sykkeeseen alkoi lauttamatkalla Helsingistä kohti Saksaa. Lauttamatkan suurimmaksi ongelmaksi osoittautui koiramme hienosteleva luonne ja vaikka sitä vietiin parin tunnin välein ulos kannelle, se ei suostunut tekemään minkään valtakunnan hätää kolmeenkymmeneenkahteen tuntiin! Sen silmät mollottivat jo keltaisina kun pääsimme mantereelle ja se sai tyhjennettyä rakkonsa. Paluumatkalla oma järkytys ei ollut enää niin suuri, kun tiesi, että pisu-kakihätää ei kannelle tule.
Jännitimme myös miten koiramme ottaa perheen uuden tulokkaan vastaan, sen epämääräisen käytöksen vuoksi. Kaverini lasten kassa se tuli ihan hyvin toimeen, vaikka lapset sitä etupäässä taisivat pelätäkin. Koirallamme kun oli tapana käydä pussaamassa lapsia ja taklaamassa lapset päin seinää. Aina kun ystäväni lapset sattuivat itkemään, koiramme yhtyi kuoroon mahdottomalla ulvonnalla. Synnytysosastolta päästyäni oli koira auton takakontissa mukana, jotta se saisi haistella ja katsella matkan ajan uutta tulokasta. Ensimmäisen itkun alettua se alkoi ulvoa, ja kun sitä kiellettiin, ei se sen koomin ole ulvonut kun lapsemme itkee. Ensimmäisestä päivästä lähtien kaikki on mennyt toistaiseksi lapsen ja koiran välillä hyvin. Välillä lapsemme jää kyllä sanan varsinaisessa merkityksessä koiramme jalkoihin.
Sitten koitti päivä jolloin mieheni piti lähteä takaisin töihin Luxemburgiin pappalomalta ja koiramme piti lähteä hänen mukaansa. Alkuun tarkoitus oli mennä lentäen, koska meillähän oli tuo 2h+k koirankuljetushäkki joka oli täysin lentokelpoinen. Olin ostanut häkkiin lisävarustuksina pyörät, sekä ruoka- ja juomakipon lentämistä silmällä pitäen. Jossain vaiheessa tulimme kuitenkin järkiimme ja totesimme, että meidän koiramme sekoaisi varmasti aivan täysin jos se laitettaisiin lentokoneeseen. Niinpä isäntä ja koira suuntasivat kohti Via Balticaa ja toiste ei kuulemma samanlaiselle reissulle meidän perheenpää koiransa kanssa lähde! Koira oli kuulemma kuin häämatkalla rakastuneena kun sai olla kahdestaan isännän kanssa, mutta kaikki muu tiet mukaan lukien oli ollut aivan kamalaa.
Lähdin itse Luxemburgiin noin kuukausi isännän ja koiran jälkeen kuusiviikkoisen pirpanamme kanssa. Koirani ei tietenkään ollut turkissaan pysyä kun se näki emäntänsä. Heräsimmekin iloisesti ensimmäisenä aamuna 140 cm leveästä sängystä koko perheen kanssa, koiran lisäksi sängyssä oli kaikki mahdolliset koiranlelut mitä talosta löytyi. Siitä yöstä lähtien ei koiraamme ole enää sänkyyn päästetty kun me olemme siellä ja lapsellekin haettiin pikaisesti Ikeasta pinnasänky. Tästä johtuen koiramme alkoi seuraavina aamuina löytyä erittäin rennoista asennoista olohuoneen sohvalta!
Sitten koitti taas aika, kun piti päästä jouluksi Suomeen. Nyt olimme päättäneet matkustaa Ruotsin läpi ja uudesta Rabies-rokotteesta oli kulunut sopiva aika, jotta saatoimme ottaa koirasta vasta-aine testit. Siitä eläinlääkärireissusta tulikin sitten ikimuistoinen… Varasin läheiseltä eläinlääkäriltä ajan testiin ja samalla halusin näyttää koiramme tulehtuneen oloista korvaa lääkärille. Onnekseni lääkäri puhui sujuvaa englantia. Saavuimme haukkuen vastaanotolle ja helpotuksekseni totesin, että ketään muita ei ollut odottamassa, ja vastaanotto huone sekä odotushuone oli lasiseinillä varustettu, joten lähestyvät ”vaarat” oli helppo ennakoida ajoissa. Luonnollisesti mukanani oli parin kuukauden ikäinen lapseni turvakaukalossaan. Simpsakan näköinen eläinlääkärinainen saapuikin odotettuun aikaan paikalle ja toki hänellä oli mukanaan pieni karvapallo joka antoi koiralleni aihetta haukkua kahta kauheammin.
Ensin tarkastettiin koirani korva, tätä toimenpidettä varten ell halusi laittaa koiralleni kuonokopan ja nostaa 40 kiloisen pikku lemmikkini toimenpidepöydälle. Tokihan minun puudelini pelkäsi kuonokoppaa kuin ruttoa ja sai ihan valtavan paniikin kopasta sekä pöydällä olosta. Siinä sitten koppa irtosi välillä kuonosta ja koira pisti vastaan minkä kerkesi ja minä kirosin mielessäni, että miksi piti koko vehje sen päähän edes pistää ja miksi ihmeessä pelosta suunniltaan oleva koira piti saada pöydälle. No, korvassa oli tulehdus ja siihen laitettiin lääkettä. Sitten piti alkaa ottamaan jalasta verikoetta Rabies-testiä varten. Ensin luonnollisesti poistettiin karvat partahöylällä ja jotenkin se onnistui ilman isompia avohaavoja. Sitten kun tuli verikokeen oton aika, koirani alkoi taas sätkiä enemmän ja jossain vaiheessa neula irtosi suonesta. Siinä vaiheessa eläinlääkäri kirosi ranskaksi ja ihan ääneen. Samaan aikaan lapseni huusi kuin palosireeni kaukalossaan kun pipo oli pudonnut silmille. Eläinlääkäri siirtyi hetkeksi rauhoittelemaan lastani samalla kun koirani putosi toimenpidetiskiltä! Koiralle piti vielä antaa antibioottipistos sen ollessa lattialla ja tätä toimenpidettä se yritti paeta laatikostojen alle. Lopulta kaikki ikävät toimenpiteet oli tehty, ja kun ilmoitin hurtalleni, että valmista tuli niin siitäpä repesi sellainen riemu, että meinasi tohtorin kannettavat ja muut johdoilla varustetut elektroniikat lentää pöydältä alas. Maksun jälkeen tohtori ilmoitti testituloksen tulevan meille suoraan kotiin, mutta minun pitäisi tulla vastaanotolle leimauttamaan koiran passi ja mielellään ILMAN KOIRAA!
Luxemburgissa asuessamme, ei koiralle ollut tarjolla kovinkaan hyviä ulkoilumaastoja. Asuinpaikkamme oli onneksi sen verran sivussa, että ei tarvinnut kävellä pitkälle kun pääsi jo pellolle tai metsään. Nämä läntit olivat kuitenkin kovin pieniä ja muita koiria oli melkein aina irtonaisina liikkeellä. Eräänä aamuna lähdimme aamupissalle viereisen rotkon reunan metsään ja uskalsin aikaisesta ajankohdasta johtuen päästää koirani irti. Ei tullut mieleenikään, että kaupungissakin voisi olla peuroja. Sillä ennen kuin tajusinkaan, oli tien ylittänyt peura ja sen kaksi vasaa ja siitähän se jahti sitten alkoi! Koira lähti pinkomaan peurojen perään minkä jaloiltaan pääsi. Minä tietenkin olin kauhuissani, koska rotkon yläreunassa ja alareunassa oli suhteellisen vilkkaasti liikennöidyt kadut. Kuvittelin jo mielessäni kuinka jonkun liikemiehen Porsche olisi rutussa ja meidän koira makaisi kieli pitkällään sen vieressä. Noin kymmenen minuutin päästä metsästyskoiramme tuli kuitenkin minua tiellä vastaan, missä lie kerinnyt käydä!
Muutettuamme Onsdorfiin sai karvaturrimmekin hiukan mukavammat elinympäristöt. Nyt sillä oli pieni piha missä makoilla ja haukkua naapurit sekä heidän kissat. Kaikkein parasta lienee koiran mielestä pellot ja metsät joita riittää hehtaarikaupalla. Täällä voi jahdata peuraakin ilman että on vaarana jäädä auton alle. Naapurit kyllä hymyilevät ilkikurisesti, kun komennan koiraamme sen haukkuessa ties kuinka monennetta tuhannetta kertaa, eikä tunnu menevän komennot perille. Minä sanon Hallo! Ja koira sanoo Hau!
Kerroin jo aiemmin koiramme peloista ja arkuudesta. Täällä tajusimme koiramme pelkäävän myös pimeätä! Se ei nimittäin uskalla lähteä iltapimeällä hädillensä sinne minne normaalisti mennään, vaan hannaa vastaan ja vetää väkisin kotiin päin. Sen lisäksi palohälyttimen pieni patterinvaihdosta muistuttava piipitys saa sen pois tolaltaan. Eräänä yönä piti lähteä rappukäytävän ylimmäiseen kerrokseen vaihtamaan paristoa palohälyttimeen, kun koiramme ei saanut läähätystänsä loppumaan kun rappukäytävästä kuului puolen tunnin välein ”PIP”! Siinä vaiheessa kyllä omistajattaren päässäkin tuuttasi ja kovaa! Imuroinnin ajaksi saa sen täällä onneksi ulos, kerran kuitenkin unohdin pihan puoleisen ikkunan rakoselleen ja kun tajusin asian ja vilkaisin ikkunasta ulos, näin vaan kiristyneen narun joka katosi betonikorokkeen taakse. Koiramme oli suorittanut benji-hypyn valjaidensa kanssa pihaltamme parkkipaikan puolelle, josta pudotusta on noin metri. Mietin ulos mennessäni, että osuvatko tassut maahan vai ei! Onneksi ne juuri ja juuri osuivat…
Jos taas satut olemaan piskin kanssa ulkona, kun jostain kuuluu laukaus tai mikä vaan pamaus, niin ei kyllä tarvitse navigaattoria kun koiramme tuo sinut varmasti perille kotiin ja vauhdilla!
Niin ja olemmehan me jo käyneet Saksalaisellakin eläinlääkärillä. Kävin ensin tarkistamassa tilanteen odotushuoneessa, ja totesin paikalla olevan yhden puudelin ja hiiren häkissä. Uskaltauduin siis viemään koirani samaiseen tilaan. Ovesta sisälle päästyämme koirani haukkui ensimmäisenä posliinisen koristekoiran joka nökötti oven pielessä. Siitä nolostuneena se ilmeisesti päätti olla lopun ajan hiljaa. Eläinlääkärin vastaanottohuoneessa se tärisi ja oli peloissaan. Kaikki toimenpiteet suoritettiin tästä johtuen lattiatasossa. Eläinlääkäri innostui lopuksi kehumaan kuinka mukava koira minulla oli. Kun tuli lähdön aika, kysyin varovasti onko odotushuoneessa muita koiria ja olihan siellä. Kohtuu kookkaita koiruksia koko tupa täynnä. Niinpä reipas eläinlekuri ohjasi minut käytäviä pitkin takaovelle ja pääsimme suurempia hämminkejä aiheuttamatta livahtamaan paikalta.
Koiramme on siis persoona, hiukan hankala sellainen. Joskus sen lähtiessä peuran jahtaukseen katsomme mieheni kanssa toisiamme, emmekä sano yhtään mitään. Sieltä se puudelimme kuitenkin juoksee jossain vaiheessa peräämme. En tiedä millainen koirankuiskaaja sitä pitäisi olla, jotta pääsisi koiramme pään sisälle, mutta oli se miten hankala tahansa, se on meidän perheen jäsen siihen asti kun luoja suo!
