Turnajaiset...

Löysin sattumalta kansalaisopiston kurssitarjonnasta (huomatkaa, että aiemmin olen ilmoittautunut työväenopiston kursseille, mutta aloin juuri tajuamaan lukemaani ja korjaan nyt virheeni ilmoittaessani, että edellisissä teksteissä mainittu työväenopisto on siis kansalaisopisto) pienten lasten “voimistelukurssin”. Kurssi kulkee nimellä ”Turnen mit den Kleinsten” ja osallistujat ovat 1-3-vuotiaita veijareita. Ilmoittauduin myöhempään ryhmään, mutta minua kehotettiin tulemaan paikalle jo aiempaan ryhmään eli kello 14.30. Kuvittelinkin, että ryhmiä on vain yksi ja pienillä järjestelyillä isäntä lähti sateiseen aamuun mopolla töihin ja meille jäi auto, joten asia järjestyi. Ajankohta ei tietenkään ollut meille millään tavalla sopiva, koska juuri tuohon aikaan meillä nukutaan päiväunia ja vielä huonommalla kelillä meillä ei ole autoa jolla kulkea matka naapurikylään.  Pyörällä matka kyllä taittuisi, mutta näillä ”perämetsien teillä” ei kyllä uskalla lähteä tienlaitaan pyöräilemään varsinkaan muksun kanssa, koska ihmiset ajavat reikä päässä ja näkyvyys on välillä nolla, eli saattaisimme löytyä pyöräretken jälkeen jonkun ”kaasujalan” auton nokkapelliltä eksoottisissa asennoissa ja vailla happea.

Lähdimme matkaan navigaattorin opastuksella. Tiesin kyllä suurin piirtein mihin olimme menossa, mutta navigaattori ohjaisi meidät ”oikoreittiä”. Oikoreitti osoittautuikin sitten niin hyväksi, että suhasimme pusikossa kymmenen minuutin erikoiskokeen, jota suoritettiin välillä peruuttaen, koska suunta oli oikea, mutta tie aivan väärä. Navigaattori ei ilmeisesti ymmärrä, että se opastaa autoa eikä polkupyörää. Tiedän kyllä, että tällainenkin vaihtoehto on valittavissa erikseen, eli siis se opastetaanko pyöräilijää, kävelijää vaiko autoilijaa. Käsittääkseni meillä valittuna on auto, mutta liekö navigointilaitteemmekin jo niin viisas, että se ei laske meidän Mondeotamme enää autoksi, vaan olettaa tärinän olevan niin voimakasta, että kuvittelee kyseessä olevan pyörän… tai sitten se osoittaa mieltään tietäessään, että kun perheeseemme saapuu ”Das Auto”, niin se jää tarpeettomaksi ja siirtyy mopohommiin. Pääsimme kuitenkin perille kulmakuntien sightseeing-turneen jälkeen. Meidän lisäksi paikalla oli toinen tyttö ja kuusi poikaa. Yli puolet muksuista oli samanlaisia kiharapäitä kuin meidän neiti, mutta meidän neidin kiharapää oli päätä korkeammalla kuin muut, johtuneeko geeneistä. Siinä sitten mietinkin, että olisikohan tämä tulevan koripalloilijan ensimmäinen tapaaminen ”korpipallokentän” kanssa. No, turnajaiset siis pääsivät alkuun kun kaikki olivat saapuneet paikalle…

Aloitimme piirissä sylikkäin istuen ja lauloimme (minä luikauttelin siansaksaa ja suurin piirtein sinne päin) tervetulolaulua, jossa lueteltiin lasten nimet. Muksu istui kauhusta kankeana sylissäni ja mietti ilmeisesti että ”Mihin kekkereihin äiti on minut nyt raahannut!”. Sitten leikimme hetken hulahulavanteilla ja muiden lapsien leikkiessä komeasti mukana, minun muksuni lähti ”yksinäisenä ratsastajana” laukkaamaan mielikuvitushevosella kohti salin toista laitaa. Haettuani lapseni samoilumatkaltaan takaisin paikalle, jatkoimme leikkiä vanteiden kanssa. Sitten aloitimme rakentamaan mieletöntä temppurataa koko saliin, ja tässä vaiheessa täytyy sanoa, että voimisteluvälinesanasto ei ole ihan vielä kunnossa. Ainoa mikä upposi tajuntaan oli patja ja trampoliini. Ryhmän vetäjä kyseli kovasti ymmärtääkö Fia saksaa ja hän ilmoitti myös, että äitikin voi kysyä jos ei ymmärrä. Aiiii… miten niin ei jummarra… täti puhui niin nopeasti, että hidas hämäläinen tavasi välillä vielä ensimmäistä sanaa kun lause oli jo aikoja sitten lopetettu. Mietin kyllä, että oliko naamallani esiintyvä hölmistynyt ilme kuitenkin niin vakuuttavan näköinen, että täti luuli minun ymmärtävän enemmänkin hänen puhettaan. Sillä aikaa kun minä autoin temppuradan rakentamisessa lapseni makoili selällään yksin salin lattialla ja päästeli kimeitä kiljaisuja ilmoille, jotka kaikuivat salissa kuin haukanpoikasen kiljunta. Jumppapallojen ilmestyttyä muksuni riemu repesi, salissa kaikui huuto ”PALLO” ja sitten hyökättiinkin pallojen kimppuun. Seuraavaksi alkoikin itsetuhoisen näköinen temppusarja, kun neiti kaatoi itsensä pallon päälle ja mätkähti pallon päältä lattialle kauhealla voimalla sen kierähtäessä. Pituus geenit ovat ilmeisesti saatu molemmilta vanhemmilta, mutta pään sisältö ISÄLTÄ!  Temppusarjaa toistettiin liian monta kertaa ja äidin täytyi puuttua asiaan…

Temppuradan kasaamiseen tuntui menevän enemmän aikaa kuin mitä sitä kerittiin käyttämään. Pääsimme kuitenkin testaamaan kaikkia hilavitkuttimia ja mukavaahan meillä oli, tämä oli juuri sitä mitä olen lapselleni kaivannutkin, yhdessä tekemistä ja muiden lasten seuraa. ”Turnajaiset” lähenivät loppuaan ja keräännyimme jälleen piiriin, tai kaikki muut kerääntyivät paitsi lapseni. Taas täytyi äidin käydä ”keräilemässä itse jälkikasvunsa” kun huhuilulle ei tullut vastakaikua. Jouduin alkuun pitämään kiinnikin aika pontevasti jotta pääsimme seuraavan leikin alkuun ja muksuni tajusi, että sehän oli kivaa. Jumppahetki päättyi siihen, että ohjaajatäti alkoi puhallella saippuakuplia, muut lapset kirmasivat kuplien perään, mutta meidän neiti alkoi huutaa pää punaisena heittäytyen lattialle. Todennäköinen syy tälle toimintamallille löytyi siitä, että muksumme ei saanut itse puhaltaa! Kiukkupuuskaa kesti pykälän verran liian kauan, mutta pienellä häpeällä siitäkin selvittiin. Päästyämme pukuhuoneeseen tajusin, että emme olleetkaan ainoa ryhmä, koska pukuhuone pullisteli uusista lapsista. Ohjaajaneiti kerkesi kuitenkin karkaamaan paikalta, joten täytyy naukua ensi kerralla siirtoa myöhäisempään ryhmään, joskin ymmärrän kyllä sen olevan aivan täynnä.

Kotimatkalla lapseni nukahti saman tein ja minä ajelin kieli keskellä suuta rankkasateessa tärisevillä sliksirenkailla kotiin. Matkalla keksin taas toisen loistavan tulevaisuuden suunnitelman Fordillemme, koska Afrikassa ei ole melkeinpä muita kuin hiekkateitä, niin autohan pysyy mainiosta tiellä vaikka vähän sataisikin, eli turha siihen on renkaita vaihtaa ennen myymistä. Arveluttavinta tietenkin on, saammeko siitä viisikymmentä euroa vai satasen…

Paluu kotirouvan arkeen…

Kesä oli ja meni. Kotirouvan kesä oli erityisen mukava. Hiki valui ja hevonen tuoksui. Isännän kesäloma tuli kyllä pilattua tai paremminkin muutettua arkiseksi, kun lapsenhoitonakki iski kovemman kaavan mukaan. Ensi vuonna olemme kuulemma menossa Euroopan turneelle asuntoautolla… hmmm, pistää mietteliääksi…

Kiirettä siis riitti sukulaisten ja hevosten parissa, sen vuoksi en edes kerinnyt käydä joka paikassa mihin olisin halunnut mennä, ehkä sitten ensi kesänä tai jopa tulevana talvena.

No niin, sitten asiaan eli kotirouvan arkeen. Palauduimme lapseni kanssa kotikonnuille viime viikon keskiviikkona. Viimeiset päivät Suomessa olivat sopivan kiireiset, joten en kerinnyt liikoja jännittää edessä ollutta lentoa. Keskiviikko menikin sujuvasti siivotessa ja kirotessa sitä samaa asiaa kuin aina ennenkin, ”Miksi pitää jättää kaikki aina viime tippaan!?”. Samaisena aamuna havahduin myös siihen tosiseikkaan, että minulla oli tavaraa mukaan otettavaksi enemmän kuin 25 kiloa. Ei siis auttanut muu kuin lähteä ostamaan isoa kassia ja ilmoittaa Ryanille, että kotirouva haluaa matkustaa kahden kassin kanssa.  Tavaraa tuli mukaan siis keksikokoisen koiran (lue: Viivin) painon verran, eli 40 kiloa.

Päästyämme Pirkkalan lentokentälle ja hyvästeltyäni isäni, puskin tavarapaljouteni kanssa check-In tiskille. Kaikki jotka ovat rysäyttäneet Ryanilla ja olleet Pirkkalan 2 terminaalissa, tietävät kuinka sujuvan sukkelat ja väljät paikat siellä onkaan. Tukin siis lapseni rattaiden sekä tavaroideni kanssa kulkureitin naapuritiskille ja turvatarkastukseen. Aiheutettuamme hetken pahennusta tientukkona henkilökuntaan kuuluva nainen auttoi meidät eteenpäin. Rattaiden työntäminen ei kuitenkaan ilmeisesti kuulu henkilökunnan koulutusohjelmaan, koska muksuni kärryt lähtivät holtittomasti liikkeelle.  Lopulta pääsimme kuitenkin matkatavaroista eroon ja siirryimme vaijereilla tehdyn shikaani-radan läpi turvatarkastukseen.
Odotan sitä kertaa, kun minun pitää riisuutua turvatarkastuksessa alasti. Aseteltuani liukuhihnalle passit, nesteet, muksun eväät, takit, lentolaukun, aurinkolasit, vyön ja muksun rattaat, marssin pontevasti metallinpaljastimen läpi, ja kas kummaa, piippasihan se…  ja ei kun takas. Sitten riisuin kengät ja korut, ja pääsin kuin pääsinkin hiljaisen portin läpi. Operaation jälkeen puin päälleni kaiken riisumani ja kokosin rattaat sekä sulloin tavarat takaisin kassiin, ilmassa leijui vieno kotirouvan hien tuoksu. Muksu luonnollisesti seurasi tätä toimitusta suu pyöreänä vierestä.

Lento meni ihan mukavasti, lukuun ottamatta lapseni käytöstä. Neiti nauroi puolet matkasta tekonaurua ja temmelsi edessä olleella tyhjällä penkillä sekä käytävällä. Tämän lisäksi äiti sai puremia käsivarsiin ja hiukset harvenivat repimisen johdosta. Muutama pieni avokämmen isku suoraan poskellekin vastaanotettiin. Pientä uhmaikää siis havaittavissa, enkä nyt kuitenkaan viitsinyt ottaa lapsestani ”niskapers-otetta” ja heittää ikkunasta ulos. Pari kertaa käytiin kyllä ”jäähyllä” tyhjällä penkillä, mutta lapseni nauraessa koko toimituksen ajan, oli äidillä tekemistä, että naama pysyi peruslukemilla. Opetellaan näitä kultaisen käytöksen asioita sitten kotona!

Ongelmat alkoivatkin sitten saatuani poimittua lennon jälkeen laukut hihnalta. En ollut koskaan aiemmin tehnyt matkaa kahden ison matkalaukun, sekä lentolaukun kanssa. Mukana kun oli vielä rattaat, niin Kotirouvalle tuli sellainen tunne, että missä on se kolmas käsi? Sitten sain superajatuksen että lapseni voi työntää itse rattaitansa, mutta kun otin muksun rattaista pois, häipyi hän saman tein juosten takavasemmalle. Saatuani kullanmuruseni kiinni sulloin hänet rattaisiin ja viritin lentolaukun toiseen matkalaukkuun kiinni. Vedin tätä yhdistelmää perässäni, kannoin toista laukkua olkapäällä ja työnsin kullanmuruani rattaissa edellä. Sitten sain vielä ahaa-elämyksen, että soitan miehelleni jotta hän ei suotta tulisi maksavalle alueelle minua vastaan. Päätin siis kävellä hiukan kauemmaksi ”vain muutaman euron tähden”. Kävelymatka osoittautuikin huikean pitkäksi ja horisontissa häämöttävä Ford-Mondeo tuntui olevan liian kaukana. Vaihdoin kassien paikkaa silloin tällöin ja odotin mieheni rientävän avukseni kun olin lähempänä autoa. Mutta mitä tekee suomalainen mies?! Ei puhettakaan, että haavekuvani kädet ojossa luokseni juoksevasta miehestä olisi käynyt toteen. Herra Hidalgo kyllä nousi ulos autosta, mutta siirtyi raivaamaan takakonttia, jotta rouvan varusteet mahtuisivat sinne. Idyllin kruunasi autoon istuttuani ilmassa leijuva kaasumuodostelman käry, jonka rakkaani oli päästänyt ilmoille jälleennäkemisen kunniaksi! Jos rakkaus mitataan kaasuntuoksussa, niin ilmeisen paljon minua rakastetaan! Mieheni oli myös jo aiemmin ilmoittanut, että automme renkaat olivat menneet paluumatkalla kotikonnuille niin huonoon kuntoon, että ratti tärisee voimakkaasti. Ratin lisäksi tärisi kyllä koko auto! Mieheni vasen käsi teki sellaista vatkausliikettä, että jos ratin kohdalla olisi ollut pieni pala ”lihaa ja ruumista” niin siinä olisi kyllä tullut tahra etulasiin. Vaimokaan ei voi väittää, että tärinä ei pienellä mielikuvaharjoittelulla olisi saanut housuja märäksi. Niin mukavasti penkki allani ”värisi”. Lapsemme osasi myös ottaa ilon irti tästä ”riemurasiasta” päästelemällä ”öööö”-ääntä ilmoille, tärinän aiheuttaessa ääneen mukavan pikku vibraaton.

Olinkin jo aivan unohtanut, miltä piskuinen kylämme tuoksuu. Avattuani auton oven vastaan tuli ensimmäisenä vieno lehmän käry. Sirkat sirisivät puskissa ja koira haukkui makuuhuoneessa. Koti tuntui kotoisammalta kuin muistin ja naapurin täti oli pitänyt muutamasta viherkasvistanikin komeasti huolta. Olipa ihana nukahtaa omaan sänkyyn!

Arki alkoi siis torstaiaamusta. Kahvi porisemaan, puurot mikroon ja koiran kanssa ulos. Isäntä lähti työkaverin kyydissä töihin ja minä jäin odottelemaan muksuni heräämistä. Olin vakaasti päättänyt mennä paikallisen työväenopiston toimistolle ilmoittautumaan kielikurssille, jos vaikka tällä kertaa olisi jotain mahdollisuuksia onnistua yrityksessä päästä sellaiselle kurssille joka todella pidetään. Aamutoimien jälkeen suuntasimmekin kohti Konzia ja kyseistä toimistoa. Matka sujui käden nykivää liikettä seuratessa ja kauhistellessa sitä, että mitenkä kärry edes pysyi tiellä kun ratti vatkasi kuin hullu puolelta toiselle. Mieheni oli jo aloittanut uuden auton metsästyksen netistä, koska käden vatkaamisen lisäksi Fordimme oli osoittanut muitakin eläkkeelle siirtymisen merkkejä. Kulkupeli alkaa olla suorastaan vaarallinen.  Navigaattorimme pyöritti minua ylimääräisen kierroksen Konzin keskustassa, kunnes palauduin samalle parkkipaikalle, missä olin juuri hetkeä aikaisemmin ollut. Kävin ilmoittautumassa kurssille ja päätin käydä katsastamassa paikallisen huonekalukaupan verhotarjonnan. Mukaan lähtikin viisi komeaa verhoa ja intialaisen kieroutuneen puuvillan oli aika väistyä uusien juhlavien verhojen tieltä. Käytyäni vielä ruokakaupassa suuntasin ”tehosekoittimellamme” kohti kotia.

Isäntä soitteli iltapäivällä ja kyseli kuulumisia. Ilmoitin ostaneeni verhot, johon sain seuraavanlaisen vastauksen: ”Onko rouvalla alkanut jo mopo keulimaan?”. Seuraavaksi kysyttiinkin verhojen hintaa ja ilmoitin niiden maksaneen tuhatseitsemänsataaviisikymmentä euroa, ihan vain sivulauseessa ohimennen. Kerroin myös ennen tätä, että verhot olivat olleet 50 % alennuksessa. Isäntä oli juuri menossa työkavereidensa kanssa viettämään iltaa ja hän joutui lopettamaan puhelun pikaisesti, koska he olivat menossa elokuviin. Noh, kun aikaa oli kulunut elokuvan verran puhelimeni soi jälleen ja isäntä kysyi huolestuneella äänellä; ”Et kai sää ihan oikeesti maksanut niistä verhoista tuhatseitsemänsataaviisikymmentä euroa?!” Olin nimittäin ilmoittanut myös maksaneeni verhot Visalla. Perheen päällä oli meinannut mennä ilta pilalle ja ilmeisesti elokuvissakin oli hiukan ajatus harhaillut koska rouva oli ilmoittanut käyttäneensä verhoihin hirveän rahasumman, joka piti sijoittaa tulevaan autoon. Minulla oli tietenkin mahdottoman hauskaa, kun kerroin mitä verhot olivat oikeasti maksaneet. En tietenkään olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että hintava heittoni uppoisi isäntään kuin kuuma veitsi voihin.  Tässä on tietenkin se hyvä taktiikka, että kun sanoo ensin huikean ja moninkertaisen hinnan, niin lopullinen hinta tuntuu pieneltä vaikka se ei sitä olisikaan.

Loppuviikko kuluikin sitten siivoillessa ja lauantaina kävimme katsastamassa autoja tai paremmin sanottuna autoa. Melkein jäin kyllä matkasta pois, kun ”tehosekoittimemme” ei renkaiden tasapainotuksesta huolimatta ollut yhtään sen vakaampi kuin aiemmin ja kyydissä olo tuntui aivan jäätävän pelottavalta. Niinhän siinä sitten kävi, että meidän perheeseen tulee perjantaina ”Das Auto”.
Paikallisen korjaamon setä vinkkasi meille, että naapurikaupungissa on autojobbari joka ostaa vanhoja autoja ja välittää niitä Afrikkaan. Fordilla on siis edessä huikea tulevaisuus, Afrikassa kun on vielä niin kivikkoisia teitä, että kukaan ei huomaa jos ratti, ja auto siinä sivussa vähän ”värisee”.

Tänään olimmekin muksun kanssa ”turnajaisissa”, eli aloitimme kurssin ”Turnen mit den Kleinsten”, mikä tarkoittanee kuitenkin voimistelua muksujen kanssa… olin sitten turhaan sonnustautunut haarniskaan, koska turnajaishallikin osoittautui voimistelusaliksi. Siitä kuitenkin tarinaa toisella kerralla. Kotirouva on siis palautunut kesälaitumilta ja tarinaa pukkaa jälleen hiukan tiheämmin kuin kesäaikana, koska kotiäidillähän ei ole mitään tekemistä…