Aika rientää, minä en...

Näin kirjoitin kaksi viikkoa sitten…

Elämä maistuu välillä makealle ja välillä makeutusaineella makeutetulle, eli keinotekoiselle! Olen viimeisen viikon aikana pohtinut paljon omaa elämääni ja sen TYLSYYTTÄ! Tähän asti kotona on ollut enemmänkin kuin mukavaa, mutta nyt olen ilmiselvästi saavuttanut sellaisen kohdan, missä täytyy saada jotain muutosta aikaiseksi! Ehkä kaikki lähtee siitä, että lapsi on kasvanut sen verran isoksi, että sille ei riitä enää pelkkä äidin virittelemä aktiviteetti. Äitihän on luonnollisesti aika köyhämielinen keksimään mitään sen kummempaa kuin keinuttelu kylän piskuisella leikkikentällä, jossa ei ole ristin sielua mailla eikä halmeilla, ehkä yksi puolivilli kissa saattaa kulkea ohi. Pyöriminen karusellissa ja keinuminen keinussa saa kaiken lisäksi äidille yrjön kurkkuun, ei tarvitse haaveilla Särkänniemestä, kun pelkkä karusellin ajattelukin saa pahoinvoivaksi. Noh, viime viikolla suivaannuin leikkikentällä tähän tilanteeseen niin kovin, että sain jopa aikaiseksi ottaa selville, missä on lähin Kindergarten jossa on ryhmä alle kolmevuotiaille lapsille. Nyt sitten vaan sähköpostia aikaiseksi ja kyselyä kehiin… seuraava missio onkin sitten töiden löytäminen.

Olen siis yrittänyt bongata vähän virikkeellisempää leikkikenttää ja vihdoin myös löytänyt sen. Ainoa huono puoli on se, että kentälle täytyy mennä autolla koska se sijaitsee Luxin puolella. Grevenmacherista löytyi erittäin siisti ja riittävän aktiviteettirikas leikkikenttä ja mikä parasta siellä on paljon muita IHMISIÄ!!!! Ensimmäisellä kerralla muksu seisoi keskellä kenttää suu apposen ammollaan ja tuijotti muita lapsia. Liukumäetkin olivat niin liukkaita, että neiti meinasi lentää maata kiertävälle radalle kun liukumäki loppui. Toisella kerralla liukumäet olivatkin sitten niin nihkeitä, että piti melkein tuupata selästä vauhtia. Sellaistahan se tuntuu olevan tämä elämä, välillä luistaa ja välillä ei! Hauskaa on myös seurata, mitenkä lapset ovat kiinnostuneita toisistaan, eilen ollessamme leikkikentällä neiti istui liukumäen yläpuolella olevan pöydän toisella puolella ja ranskaa puhuva poika toisella, siinä sitten hiljaisen kiinnostuneesti tuijotettiin minuutti tolkulla luxemburilaissuomalaisittain toista silmästä silmään.  Touhu tuntuu muutenkin olevan aika kansainvälistä, leikkikentältä löytyy kansalaisuuksia joka sormelle. Mielenkiintoista on myös kulttuurierojen näkyminen lasten ja vanhempien vaatetuksessa. Minä kuljen farkuissa ja halpismarketin tohveleissa, sekä toppaliivissä, lapseni on myös pakattu syksyiseen varustukseen. Luxemburgilaiset ovat hame jakkupuvuissaan sekä pienen pienissä pikkukengissä. Hiukan etelämaalaisemman näköiset naiset kulkevat taasen t-paidassa hameen kera.  Lapset ovat myös kohtuu heppoisesti puettu, vaikka illat täällä ovat jo aika viileitä, kun aurinko lakkaa lämmittämästä.



Ja sitten tähän päivään…

Viimeisen viikon on ollut lämmintä ja aurinkoista. Eilen rysäytti sellaisen ukonilman illalla, että siinä oli valonäytöstä melkein samaan tapaan kuin Suomessa kesällä koetussa mahdottomassa ukonilmassa. Ihastelimme koko perheen voimin tätä valo-show’ta olkkarin ikkunan vieressä maaten. Olen saanut viimeisen puolentoista viikon aikana kohtalaisen paljon aikaiseksi, olen hakenut töitä ja muksun Kindergarten asiat ovat nytkähtäneet pykälän edemmäksi. Vielä ei kuitenkaan ole työpaikkaa eikä hoitopaikkaa, mutta viikko on ollut mielenkiintoinen ja piristävä. Olen puhunut Saksaa enemmän kuin koko puolentoista vuoden aikana yhteensä ja viihtynyt nenä kiinni internetin kielikursseissa. Ensi viikollahan pitäisi alkaa myös kansalaisopiston kielikurssi, saapa nähdä alkaako se todella vai ei…

Neidillä on viikonloppuna syntymäpäivät. Sunnuntaina tulee kaksi vuotta täyteen, ja sitä juhlitaan hillitysti pienellä porukalla.  Olen laittanut rinsrenssan huonetta kuntoon ja vaihtanut kalusteiden järjestystä. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että hyvältä näyttää. Olen päässyt myös alkuun ikuisuusprojektissa ”sukulaisten kuvien tulostaminen”, Mufan ja Famon kuvat saatiin kehyksiin ja sitten loppuikin molemmista tulostimista muste!! Eipä siinä, ipana pipana on kantanut Mufaa ja Famoa mukanansa erittäin ahkerasti. Ensin molemmat isovanhemmat sijoitettiin ikkunalaudalle, jonka jälkeen yritettiin asettautua selvästikin heidän syliin, mutta kukapa se nyt onnistuisi istumaan valokuvan syliin… ei ainakaan meidän neiti, vaikka yritys olikin kova. Sitten oltiin jo lähdössä Mufalle, Mufan kuva asetettiin ulko-oven viereen ja päälle puettiin jo takkia. Suru oli suuri kun äiti kertoi taas tosiasoita ja muistutti lastansa siitä, että Mufalle pitää mennä lentokoneella ja ei riitä vaikka mentäisiin ovesta ulos. Sitten Mufa ja Famo saivat raikkaan vessaharjapesun vessanpöntöstä otetulla vedellä. Tämän jälkeen kuvat painautuivat naamat vastakkain yhteen ja kuului armoton MOISKAUS, perään lausuttiin vielä kovaan ääneen PUSU, jotta äidillekään ei jäisi epäselväksi mitä juuri äsken oli tapahtunut. Sitten tehtiinkin jo sotamaalausta värikynällä Famon ja Mufan naamaan.  Mufa on jopa saanut kärrykyytiä pitkin asuntoa, kun neiti työntelee kuvaa kärryillänsä ympäriinsä. Vielä on pitkä liuta kuvia siis tulostamatta, kaikki läheiset sukulaiset ja ystävät pitää saada raameihin, parempi kuitenkin varmasti jättää sitten kertomatta kuka on pussannut ja ketä!!

Tänään olimme 2v lääkärissä eli U7-tarkastuksessa. Napero ei syönyt aamulla mitään! Tulikin sitten mieleeni, että ehkä näinkin varhaisella iällä ollaan tarkkoja siitä, mitä puntari näyttää mittauksen aikana. Paino oli huimat 12 kiloa ja 360 grammaa ja pituutta huikeat 92 senttiä. Muksu käyttäytyi erittäin hyvin, ja meidän lääkäri on kyllä erinomainen yksilö. Valitettavasti joka kerta kun olemme lääkärillä käyneet neiti saa rokotteen, niin kuin nytkin. Nyt oli kyllä selvästi enemmän rimpuilua ja huutamista kuin aiemmilla kerroilla. Saimme viimeisen tehosteen B-hepatiittilisällä ja seuraavaksi onkin vuorossa jälleen B-hepatiitti tehoste ensin neljän viikon päästä ja sitten vielä puolen vuoden päästä, itselläni ei kyseistä rokotetta ole ja täytyisikin ryhdistäytyä ja käydä hankkimassa se itsellekin. Isännästä ei niin väliä…

Isännästä puheen ollen, kotiimme on tullut ovista ja ikkunoista E-bay paketteja, jotka etupäässä sisältävät MIKROKUITULIINOJA!!!! Autoa pitää kuulemma sivellä mikrokuituliinalla…

Lääkärin jälkeen suuntasimme kaverillemme kahville ja ihastelemaan neidin synttärikakkua, jonka rakas ystävämme on loihtinut! Sieltä matka jatkui halpiskauppaan, josta piti ostaa synttärikemuille rekvisiittaa. Siinä vaiheessa kun muksu paiskasi kaupan lattialle pallon joka oli valmistettu joustamattomasta materiaalista, äidin sietokäyrät kärähtivät ja matka jatkui pallon palaset kourassa kohti kassaa. Ei tarvinnut onneksi rikkoutunutta palloa maksaa, eikä kyllä maksettu muutakaan, koska navigaattori virittyi kohtaan home.

Tässähän on jälleen perinteisesti käynyt niin, että koko viikon on pitänyt siivota huushollia synttärikemuja varten, mutta en ole tehnyt mitään, koska viimetipan kiire ja hösötys on se, joka oikeasti luo (takakireän) tunnelman…

Kiitokset sukulaisille korteista ja lahjuksista, vaikka eihän niitä ole vielä edes avattu, mutta kuitenkin. Hienoa että tällä telluksella on vielä sellaisia ihmisiä, jotka eivät tee asioita niin kuin minä, eli aina myöhässä ; ).

Ai niin, sisäinen naapurinkyttääjäni on raivon vallassa. Joku talomme asukas on niin kehittynyt, että ei ymmärrä roskiksien sijaitsevan omissa roskakatoksissa. Meidän roskishan yritettiin tässä taannoin valloittaa, mutta nyt kun vihamielisesti sijoitin kaikkien roskalaatikot omiin katoksiinsa (ovat olleet osittain seinän vieressä pihalla) ja lukitsin oman katoksemme, niin joku näppärä jättää roskapusseja seinän viereen talomme etupihalle!! Kun ilmeisesti ei osaa laskea kuuteen ja ei löydä omaa roskakatostansa. Pitäisiköhän kirjoittaa ulko-oveen lappu että, VITTU-PERKELE!! Joka tarkoittaa tietenkin saksaksi että, ”Rakkaat Naapurit, Teillä jokaisella on oma roskakatos jossa on Teidän oma roskiksenne, olkaa niin ystävälliseT ja sijoittakaa omat roskanne Teidän omaan roskalaatikkoonne.” Ystävällisin terveisin Teidän oma Rouva Naapurinkyttääjä!!

Das Auto

Aika rientää vinhaa vauhtia ja viimeiselle viikolle onkin riittänyt tapahtumaa kerrakseen. Tunteet ovat menneet vuoristorataa ja väsymyskin painaa päälle.

Uuden perheenjäsenemme eli ”Das Auton” piti saapua jo viime perjantaina, mutta peruutustutkan anturit eivät saapuneet huoltopaikalle ajoissa ja auton haku siirtyi tämän viikon maanantaille. Uuden auton lähestyvä saapuminen sai mieheni käyttäytymään jälleen samaan tyyliin kuin keväällä moottoripyöräkärpäsen iskiessä pureman 40-vuotiaan miehen lihaan. Nyt tuntui vain siltä, että pöksytkin olivat täynnä muurahaisia. Ensioireethan ilmenevät sillä, että koko viikonloppu piti surffailla netissä etsien kaikenkarvaisia zupehöörejä autoon, mitään ostopäätöksiä ei luonnollisesti pystytty tekemään, mutta kaikki oli nähtävä mikä tarjolla oli. Onneksi ystäviemme järjestämät BBQ-iltamat saivat edes pienen katkoksen tähän maraton-surffailuun.

Jotenkin saimme Fordimmekin tyhjennettyä ja siistittyä edellisviikon aikana ja auton tultua siistiin kuntoon mieheni ei voinut vastustaa kiusausta laittaa se nettiin myytäväksi. Kotirouva tietenkin ilmoitti, että herra on hyvä ja laittaa sinne sitten sellaisen soittoajan, että PÄIVÄLLÄ EI TARVITSE SOITTAA PERKELE! Valitettavasti olen jonkin verran itsekin oppinut autosanastoa, mutta olen irtisanoutunut kaikesta mikä liittyy autoihin! Siitähän se sitten alkoi, puheluralli! Kaikenkarvaiset ählämit ja sählämithän meille soittelivat, mutta kun minä olin vastannut puhelimeen, kukaan ei soittanut enää illalla uudestaan!

Vihdoin koitti se kauan odotettu maanantai jolloin autokauppias varmisti soittamalla, että auton sai hakea. Kuviohan meni sillä tavalla, että minä vastailin kotona autokauppiaan puheluihin ja ilmoitin isännälle tyylillä ”sinne päin” mitä autokauppias oli minulle kertonut. Maanantaina ilmoitukset menivät perille sähköpostilla, koska muurahaiset olivat ilmeisesti poltelleet isännän persusta aamutuimaan niin paljon, että puhelin ja työpaikan kulkukortti olivat jääneet kotiin. Seitsemän aikaan illalla alkoi horisontissa loistamaan… isännän hammashymy valaisi koko kylän hänen kurvatessa autolla pihaan (edellisessä lauseessa saattaa olla pientä yliliioittelua, ja loistekin oli hiukan kahvin ruskettamaa). Noh, kovin näytti kärry hienolta. Fordkin tuijotti uutta tulokasta parkkipaikan kulmasta suu hiukan mutrussa.

Maanantaina alkoivat sitten nettikauppojen kassakoneet kilistä, kun vihdoin saatiin päätettyä mitä tarpeellista piti ostaa. Pääsihän kotirouva myös koeajelulle illan jo hämärtyessä. Kyllähän se tunnelma oli vähän niin kuin Star Trekistä, kun auto näytti edelliseen verrattuna enemmänkin avaruusalukselta sisältäpäin tutkailtuna. Voimaakin löytyi niin paljon, että selkä liimautui penkkiin isännän polkaistessa kaasun pohjaan! Kyseinen efekti sai myös pään sisäiset limat liikkeelle… hmmm. Fordhan hyytyi jokaiseen mäkeen mitä meidän ympäristöstä löytyy, mutta uusi tulokas vain kiihdyttää vauhtia, pois tieltä peurat ja männynkävyt! Das Auto käynnistyikin niin eksoottisesti, että kotirouvaa hirvitti jo ajatus, osaako sormella painaa kääntämisen sijasta. Käsijarrun päälle laittokin tuntui erittäin haastavalta, ennen on nykäisty oikealla kädellä mahdollisimman kovaa ylöspäin, eli käytetty vain yhtä kättä, ja nyt pitäisi osata painaa kahdella jalalla yhtä aikaa ERI polkimia ja samalla painaa vasemman käden sormella yhtä nappulaa!! Pääsihän kotirouva itsekin ratin taakse, mutta pimeällä ajo ei ollut mitenkään nautittavaa. Entisessä elämässä ajelin Mazdalla kelissä kuin kelissä tuhatta ja sataa, ja nyt kun ei ole tarvinnut edes pimeässä pahemmin ajella, niin prouvaa hirvittää. Kytkin tuntui erityisen kankealta, mutta johtunee siitä, että olen tottunut erittäin löllyköihin kytkimiin. Ihan alkuun täytyy todeta, että ei ollut aivan kotirouvan käteen sopiva auto tai paremminkin auto ei sopinut kytkijalkaan. Käteensopivampi tuntui olevan kaimani kopinvetolainassa kesällä ollut vanha lava Mitsu, siinä oli tunnelmaa jos missä ja kytkinjalka kohdillaan!! Auton merkistäkään en kyllä mene takuuseen, mutta eihän silläkään ole mitään väliä, jos autolla vaan on hyvä ajaa.

Tiistai-iltana mieheni laski nettikaupatun Fordimme hintaa. Sitten alkoikin jälleen linjat olla kuumina. Eipä aikaakaan kun Frankfurtilainen Mahmud ilmoitti saapuvansa vielä saman illan aikana hakemaan valkoisen unelmamme itsellensä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja muutamien eksymisten ja öisten puheluiden jälkeen tämä tummahipiäinen mies saapui tuppukyläämme noin 01.45. Siinä alkoikin sitten öinen tinkaus ja vinkaus ja niin rakas Fordimme häipyi uuden isäntänsä Mahmudin kanssa aamusumuun. Eipä aikaakaan kun heti seuraavana päivänä Mahmud soittamaan kotirouvalle, ”auto ei olla huva, kuinka takaluukku auke”… vielä jää nähtäväksi kuinka meidän tässä hommassa oikein kävikään… ja kas kummaa, Mahmud olla niin nopia mies, että me emmä muistanet laitta Fordin renkan pulttiavaja mukan, renkat kun pita vaihta hetimite. Täytyy kyllä myöntää, että Mahmud puhui sujuvammin saksaa kuin meidän perhe, että edellinen kirjoitus kuvastaa varmasti enemmän sitä, miltä meidän perheen jorinat kuulostivat Mahmudin korvaan. Kyllähän se vaan niin on, että parilla satalappusella ei valitettavasti saa kuin kasan romurautaa… Voihan se olla, että saamme syytteen vielä Mahmudille kotimatkalla tulleesta tenniskyynärpäästä, kun ratti vatkasi varmasti kuin hullun muna!

Koko viikko menikin sitten vastaanottaessa kuramattoa, listaa, karvanoppia ja muuta lisävarustusta. Kotirouvan yllätykseksi postilaatikkoon kolahti myös Ikean uusi kuvasto. Se antoikin taas aiheen alkaa miettimään kotimme sisustusta ja niinpä aloitin jälleen ”mielikuvitus sisustamisen”, jossa kaikki mahdotonkin on sallittua.  Se toikin mukavan piristävän lisän tähän muuten niin autorikkaaseen viikkoomme.

Eilen aamulla, tai oikeastaan tänä aamuna (kello on jo kyllä sunnuntain puolella) lähdin koiramme kanssa aamuhädille. Vastaamme ajoi pitkästä aikaa vihreä Mersun maasturi, jonka sisällä istui ”Taikaviitta Jim”, maailman ynsein seitsemänkympin kieppeillä oleva pappa, joka ei ole vielä viimeisen puolentoista vuoden aikana tervehtinyt meitä kertaakaan. Sikari roikkui taas huulilla ja jälleen kerran en saanut minkäänlaista vastakaikua tervehtimiselleni. Auto kyllä melkein pysähtyi, mutta jatkoi silti matkaansa. Käännyttyämme peltotielle, huomasin sivusilmällä, että kyseinen Mersu kaahasi tietä pitkin takaisin päin karmeata vauhtia. Ikkuna lähti kelautumaan alaspäin, jonka jälkeen Taikaviitta Jim aloitti ripityksensä. Ensin en saanut mitään selvää miehen puheesta. Herra oli niin takakireä, että ihme kun ei tekohampaat tippuneet suusta. Teki mieli heittää käsi eteenpäin ja sanoa ”Heil Hitler”! Herra toisti varmasti seitsemän kertaa asiansa, kunnes ymmärsin, että koiraa ei saisi päästää irti. Selvä… Jatkoin matkaani ja kirosin äijän mielessäni alimpaan helvettiin, miksi toiset ihmiset ovat asettaneet itsensä omasta mielestään niin korkealle jalustalle, että käyttäytyvät muita kohtaan kuin kasaan paskaa!?  Naapurimme oli keräämässä maahan pudonneita omenoita, ja hän kertoi minulle, että kyseinen pappa oli metsästyksen valvoja ja jos hän näkisi koirani irti, ampuisi sen varmasti. Ymmärrän kyllä jos koiramme juoksee metsässä irti ja sitä luullaan esim. peuraksi ja se ammutaan, mutta täällä saa ilmeisesti ampua kaikkea liikkuvaa…

Sitten lähdimmekin kohti Belgian Ikeaa ja kulutimme Fordista saatuja rahoja muutamaan mattoon, sekä eteiseen tulevaan ”kenkäkaappiin”. Kävimme jo edellisenä päivänä ostamassa myös muksun huoneeseen lampun, jotta napero näkee leikkiä kun illat alkavat pikku hiljaa pimentyä. Isäntä ilmoitti Ikeassa ollessamme myös keksineensä kotirouvalle oivan liikeidean. Minä olin tietenkin innokkaana, että mitä mieheni onkaan keksinyt. Sitten se tuli, voisin kuulemma aloittaa sellaisen palvelun, jossa kävisin pesemässä ja vahaamassa ihmisten autoja!!!! Minä tietenkin suivaantuneena totesin, ”Ai liikennevaloissa kaikkien muiden maahanmuuttajapikkupoikien kanssako?” Siinä sivussa saisin ilmeisesti puunata myös herran Das Auton!

Palattuamme rentouttavalta (?) kauppareissulta, huomasin yläpellolla kaksi koiraa jotka juoksentelivat villinä ja vapaana. Laukauksia ei kuulunut! Ei tainnut olla erään herran haulikko ladattuna.

Illalla vein mieheni työkavereineen Saarburgin viinifestareille ja nautiskelin autolla ajelusta, kytkinjalka on alkanut ”löytää paikkaansa” ja auto tuntuu kerta kerran jälkeen entistä paremmalta ajaa. Mieleeni tulee väkisinkin Mahmud rassukka ja meidän Ford. Nyt kun Mahmud ilmestyy oven taakse ja vaatii kaupan purkua, ei varmaan auta muu kuin antaa lamppu ja matto kouraan. Ehkä itämaan mies saa matonkin lentämään ja jos hän ei siinä onnistu, niin lamppua hinkkaamalla saattaa Lampun Henki ilmestyä paikalle ja he voivat yhdessä tuumin lentää takaisin Frankfurtiin.