Das Auto

Aika rientää vinhaa vauhtia ja viimeiselle viikolle onkin riittänyt tapahtumaa kerrakseen. Tunteet ovat menneet vuoristorataa ja väsymyskin painaa päälle.

Uuden perheenjäsenemme eli ”Das Auton” piti saapua jo viime perjantaina, mutta peruutustutkan anturit eivät saapuneet huoltopaikalle ajoissa ja auton haku siirtyi tämän viikon maanantaille. Uuden auton lähestyvä saapuminen sai mieheni käyttäytymään jälleen samaan tyyliin kuin keväällä moottoripyöräkärpäsen iskiessä pureman 40-vuotiaan miehen lihaan. Nyt tuntui vain siltä, että pöksytkin olivat täynnä muurahaisia. Ensioireethan ilmenevät sillä, että koko viikonloppu piti surffailla netissä etsien kaikenkarvaisia zupehöörejä autoon, mitään ostopäätöksiä ei luonnollisesti pystytty tekemään, mutta kaikki oli nähtävä mikä tarjolla oli. Onneksi ystäviemme järjestämät BBQ-iltamat saivat edes pienen katkoksen tähän maraton-surffailuun.

Jotenkin saimme Fordimmekin tyhjennettyä ja siistittyä edellisviikon aikana ja auton tultua siistiin kuntoon mieheni ei voinut vastustaa kiusausta laittaa se nettiin myytäväksi. Kotirouva tietenkin ilmoitti, että herra on hyvä ja laittaa sinne sitten sellaisen soittoajan, että PÄIVÄLLÄ EI TARVITSE SOITTAA PERKELE! Valitettavasti olen jonkin verran itsekin oppinut autosanastoa, mutta olen irtisanoutunut kaikesta mikä liittyy autoihin! Siitähän se sitten alkoi, puheluralli! Kaikenkarvaiset ählämit ja sählämithän meille soittelivat, mutta kun minä olin vastannut puhelimeen, kukaan ei soittanut enää illalla uudestaan!

Vihdoin koitti se kauan odotettu maanantai jolloin autokauppias varmisti soittamalla, että auton sai hakea. Kuviohan meni sillä tavalla, että minä vastailin kotona autokauppiaan puheluihin ja ilmoitin isännälle tyylillä ”sinne päin” mitä autokauppias oli minulle kertonut. Maanantaina ilmoitukset menivät perille sähköpostilla, koska muurahaiset olivat ilmeisesti poltelleet isännän persusta aamutuimaan niin paljon, että puhelin ja työpaikan kulkukortti olivat jääneet kotiin. Seitsemän aikaan illalla alkoi horisontissa loistamaan… isännän hammashymy valaisi koko kylän hänen kurvatessa autolla pihaan (edellisessä lauseessa saattaa olla pientä yliliioittelua, ja loistekin oli hiukan kahvin ruskettamaa). Noh, kovin näytti kärry hienolta. Fordkin tuijotti uutta tulokasta parkkipaikan kulmasta suu hiukan mutrussa.

Maanantaina alkoivat sitten nettikauppojen kassakoneet kilistä, kun vihdoin saatiin päätettyä mitä tarpeellista piti ostaa. Pääsihän kotirouva myös koeajelulle illan jo hämärtyessä. Kyllähän se tunnelma oli vähän niin kuin Star Trekistä, kun auto näytti edelliseen verrattuna enemmänkin avaruusalukselta sisältäpäin tutkailtuna. Voimaakin löytyi niin paljon, että selkä liimautui penkkiin isännän polkaistessa kaasun pohjaan! Kyseinen efekti sai myös pään sisäiset limat liikkeelle… hmmm. Fordhan hyytyi jokaiseen mäkeen mitä meidän ympäristöstä löytyy, mutta uusi tulokas vain kiihdyttää vauhtia, pois tieltä peurat ja männynkävyt! Das Auto käynnistyikin niin eksoottisesti, että kotirouvaa hirvitti jo ajatus, osaako sormella painaa kääntämisen sijasta. Käsijarrun päälle laittokin tuntui erittäin haastavalta, ennen on nykäisty oikealla kädellä mahdollisimman kovaa ylöspäin, eli käytetty vain yhtä kättä, ja nyt pitäisi osata painaa kahdella jalalla yhtä aikaa ERI polkimia ja samalla painaa vasemman käden sormella yhtä nappulaa!! Pääsihän kotirouva itsekin ratin taakse, mutta pimeällä ajo ei ollut mitenkään nautittavaa. Entisessä elämässä ajelin Mazdalla kelissä kuin kelissä tuhatta ja sataa, ja nyt kun ei ole tarvinnut edes pimeässä pahemmin ajella, niin prouvaa hirvittää. Kytkin tuntui erityisen kankealta, mutta johtunee siitä, että olen tottunut erittäin löllyköihin kytkimiin. Ihan alkuun täytyy todeta, että ei ollut aivan kotirouvan käteen sopiva auto tai paremminkin auto ei sopinut kytkijalkaan. Käteensopivampi tuntui olevan kaimani kopinvetolainassa kesällä ollut vanha lava Mitsu, siinä oli tunnelmaa jos missä ja kytkinjalka kohdillaan!! Auton merkistäkään en kyllä mene takuuseen, mutta eihän silläkään ole mitään väliä, jos autolla vaan on hyvä ajaa.

Tiistai-iltana mieheni laski nettikaupatun Fordimme hintaa. Sitten alkoikin jälleen linjat olla kuumina. Eipä aikaakaan kun Frankfurtilainen Mahmud ilmoitti saapuvansa vielä saman illan aikana hakemaan valkoisen unelmamme itsellensä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja muutamien eksymisten ja öisten puheluiden jälkeen tämä tummahipiäinen mies saapui tuppukyläämme noin 01.45. Siinä alkoikin sitten öinen tinkaus ja vinkaus ja niin rakas Fordimme häipyi uuden isäntänsä Mahmudin kanssa aamusumuun. Eipä aikaakaan kun heti seuraavana päivänä Mahmud soittamaan kotirouvalle, ”auto ei olla huva, kuinka takaluukku auke”… vielä jää nähtäväksi kuinka meidän tässä hommassa oikein kävikään… ja kas kummaa, Mahmud olla niin nopia mies, että me emmä muistanet laitta Fordin renkan pulttiavaja mukan, renkat kun pita vaihta hetimite. Täytyy kyllä myöntää, että Mahmud puhui sujuvammin saksaa kuin meidän perhe, että edellinen kirjoitus kuvastaa varmasti enemmän sitä, miltä meidän perheen jorinat kuulostivat Mahmudin korvaan. Kyllähän se vaan niin on, että parilla satalappusella ei valitettavasti saa kuin kasan romurautaa… Voihan se olla, että saamme syytteen vielä Mahmudille kotimatkalla tulleesta tenniskyynärpäästä, kun ratti vatkasi varmasti kuin hullun muna!

Koko viikko menikin sitten vastaanottaessa kuramattoa, listaa, karvanoppia ja muuta lisävarustusta. Kotirouvan yllätykseksi postilaatikkoon kolahti myös Ikean uusi kuvasto. Se antoikin taas aiheen alkaa miettimään kotimme sisustusta ja niinpä aloitin jälleen ”mielikuvitus sisustamisen”, jossa kaikki mahdotonkin on sallittua.  Se toikin mukavan piristävän lisän tähän muuten niin autorikkaaseen viikkoomme.

Eilen aamulla, tai oikeastaan tänä aamuna (kello on jo kyllä sunnuntain puolella) lähdin koiramme kanssa aamuhädille. Vastaamme ajoi pitkästä aikaa vihreä Mersun maasturi, jonka sisällä istui ”Taikaviitta Jim”, maailman ynsein seitsemänkympin kieppeillä oleva pappa, joka ei ole vielä viimeisen puolentoista vuoden aikana tervehtinyt meitä kertaakaan. Sikari roikkui taas huulilla ja jälleen kerran en saanut minkäänlaista vastakaikua tervehtimiselleni. Auto kyllä melkein pysähtyi, mutta jatkoi silti matkaansa. Käännyttyämme peltotielle, huomasin sivusilmällä, että kyseinen Mersu kaahasi tietä pitkin takaisin päin karmeata vauhtia. Ikkuna lähti kelautumaan alaspäin, jonka jälkeen Taikaviitta Jim aloitti ripityksensä. Ensin en saanut mitään selvää miehen puheesta. Herra oli niin takakireä, että ihme kun ei tekohampaat tippuneet suusta. Teki mieli heittää käsi eteenpäin ja sanoa ”Heil Hitler”! Herra toisti varmasti seitsemän kertaa asiansa, kunnes ymmärsin, että koiraa ei saisi päästää irti. Selvä… Jatkoin matkaani ja kirosin äijän mielessäni alimpaan helvettiin, miksi toiset ihmiset ovat asettaneet itsensä omasta mielestään niin korkealle jalustalle, että käyttäytyvät muita kohtaan kuin kasaan paskaa!?  Naapurimme oli keräämässä maahan pudonneita omenoita, ja hän kertoi minulle, että kyseinen pappa oli metsästyksen valvoja ja jos hän näkisi koirani irti, ampuisi sen varmasti. Ymmärrän kyllä jos koiramme juoksee metsässä irti ja sitä luullaan esim. peuraksi ja se ammutaan, mutta täällä saa ilmeisesti ampua kaikkea liikkuvaa…

Sitten lähdimmekin kohti Belgian Ikeaa ja kulutimme Fordista saatuja rahoja muutamaan mattoon, sekä eteiseen tulevaan ”kenkäkaappiin”. Kävimme jo edellisenä päivänä ostamassa myös muksun huoneeseen lampun, jotta napero näkee leikkiä kun illat alkavat pikku hiljaa pimentyä. Isäntä ilmoitti Ikeassa ollessamme myös keksineensä kotirouvalle oivan liikeidean. Minä olin tietenkin innokkaana, että mitä mieheni onkaan keksinyt. Sitten se tuli, voisin kuulemma aloittaa sellaisen palvelun, jossa kävisin pesemässä ja vahaamassa ihmisten autoja!!!! Minä tietenkin suivaantuneena totesin, ”Ai liikennevaloissa kaikkien muiden maahanmuuttajapikkupoikien kanssako?” Siinä sivussa saisin ilmeisesti puunata myös herran Das Auton!

Palattuamme rentouttavalta (?) kauppareissulta, huomasin yläpellolla kaksi koiraa jotka juoksentelivat villinä ja vapaana. Laukauksia ei kuulunut! Ei tainnut olla erään herran haulikko ladattuna.

Illalla vein mieheni työkavereineen Saarburgin viinifestareille ja nautiskelin autolla ajelusta, kytkinjalka on alkanut ”löytää paikkaansa” ja auto tuntuu kerta kerran jälkeen entistä paremmalta ajaa. Mieleeni tulee väkisinkin Mahmud rassukka ja meidän Ford. Nyt kun Mahmud ilmestyy oven taakse ja vaatii kaupan purkua, ei varmaan auta muu kuin antaa lamppu ja matto kouraan. Ehkä itämaan mies saa matonkin lentämään ja jos hän ei siinä onnistu, niin lamppua hinkkaamalla saattaa Lampun Henki ilmestyä paikalle ja he voivat yhdessä tuumin lentää takaisin Frankfurtiin.