Mennyttä ja tulevaa...

No niin, olen kirjoittanut tämän tarinani alun jo viikko sitten ja vaihtanut siihen jo kerran aikamuodotkin, mutta nyt en kyllä vaihda enää mitään, lukekaa hyvällä mielikuvituksella. Jatko-osa alkaa jostain kohdasta, ja se on sitten tätä päivää… ja tässä vaiheessa jo eilistä…

Kotirouvan piti siis suunnitelmien mukaan lähteä ensi viikolla kahden viikon visiitille kotosuomeen, mutta kuinkas sitten kävikään? Isännän kanssa kun suunnittelimme miten tapahtuu perheen vaiheittainen muutto takaisin pohjolaan, törmäsimme sellaiseen pikku ongelmaan, että jos rouva haluaa muuttaa sinisen rautaratsunsa kanssa Suomeen kesällä, on viimeisen vuoden aikana vietetty piirun verran liikaa aikaa kotimaassa, jotta rautaratsu pääsisi maahan ilman veroja muuttoautona. Noh, eipä siinä auttanut muu kuin perua ensiviikon matka suru puserossa, mutta tulevaisuuden kannalta tämä oli kyllä ehdottomasti paras ja sujuvin ratkaisu. Lopputulos taitaa kyllä kuitenkin olla aika plus miinus nolla, mutta eipähän sitten tarvitse ensimmäisenä olla autoa ostamassa, sitä kun varmasti tarvitsee.

Tässä tämä "tuhannen taalan" kärry, pientä laittoo se vaatii vaan...

Autoista puheen ollen, vein isännän eilen töihin ja SAIN ajaa herran autolla. Eihän se mikään urheiluauto ole, mutta minun polkuautoon verrattuna siinä on jokseenkin jonkin verran enemmän potkua. Tämä tulee erityisesti esille moottoritiellä, kun oma autoni tuntuu hiukan kiikkerältä jo 120 km/h vauhdissa, niin isännän autossa ei vauhtia huomaa vasta kuin 160 km/h kohdilla, ja silloinkin vasta sitten kun tulee vähän vatkausta koriin esimerkiksi rekan ohituksessa. Ajomukavuus on niin huipussaan, että vauhtia ei oikeasti huomaa, mikä on kyllä mielestäni erityisen vaarallista, varsinkin kun ratissa on tällainen itsekseen puheleva hömppä. Siinä mietin samalla myös sitä, että hevosetkin ovat vähän niin kuin autoja, toisissa on sitä laatua ja ”moottoria” vähän enemmän ja toiset taas ovat ihan kivoja ilman sen kummempaa loistokkuutta. Tällaisia syvällisiä ajatuksia siis eilen…

ja tähän väliin muutama kuva naapureista...

Lapseni muistiinpanojensa äärellä "Lammas, äiti, pappa..."

Takapihan onnelliset naapurit, jotka pääsivät tänä vuonna kuukautta myöhemmin ulos kuin normaalisti...

Viikko on taas kulunut lapsen sairastaessa. Nyt on sitten yskää, kuumeetta ja ilmeisesti keuhkoputkentulehdus. Keskiviikkona käytiin ensimmäisen kerran lääkärissä ja eilen ohjeen mukaan toisen kerran. Saimme antibioottikuurin jonka aloitamme jos kuume taas nousee korkeaksi, jos ei, niin sitten saa kuurit unohtua. Toivotaan siis että tauti on jo väistymässä, sillä neiti vaikuttaa jälleen kohtuu normaalilta, lukuun ottamatta yskää ja nenästä valuvaa limaa (mikä sekin meillä erityisen normaalia). Kaksi edellistä päivää keli on ollut hurjan lämmin, eilen huiteli varjolämpötilat jo + 30 kieppeillä. Toki taas parhaat päivät osuvat juuri siihen ajankohtaan kun joku meillä sairastaa.

Kaikkia varmasti kiinnostaa, että kävin  ”räpsätohtorilla”, jos minulle tulee jotain täältä Saksasta ikävä, niin se on mun gyne. Se on kyllä niin ihana nainen, että siitä vois muutkin lääkärit käydä ottamassa oppia, miten potilasta kohdellaan!! Nyt on sitten vuositarkastukset tehtynä tisu-ultraa myöten, ja kaikki on onneksi ihan OK. Muistakaahan ystäväiset käydä tisutarkastuksessa, en soisi kenenkään sairastuvan rintasyöpään, äitini kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi seitsemän vuotta ja hänen kohtaloksi koitui siis laajalle levinnyt rintasyöpä. Pitäkää huoli itsestänne ja KOSKETELKAA tisujanne ♥. Tästä aiheesta kun ei voi liikaa paasata!!

Vuoroani odotellessani lueskelin paikallista lehteä, jossa oli tietoa luomien tarkastamisesta. Olen suunnitellut jo vuosikaudet, että pitäisi mennä tarkastuttamaan yhä laajentuva luomiarmeijani, mutta en ole saanut aikaiseksi. Lukiessani juttua, totesin, että kuulun riskiryhmään ja muutama luomeni on oireillut samaan tapaan kuin artikkelin ”nyt soivat jo viimeiset hälytyskellot”-luomikuvaukset. Kvääk, ehkä kuitenkin vielä jahkailen ja piirtelen niitä viivoja luomesta toiseen… Loppuu nimittäin rahat pussista kesken…

Kävin hammaslääkärilläkin putsauttamassa kalustoni ja kas kummaa suussani on kokonaista kolme reikää!! Tämä on varmaan kosto siitä, että söin koko viime vuoden karkkia kuin hullu. Viisauden hampaat ovat saaneet siis karieksen kavereikseen ja alakerran takakalustossa kummittelee myös samainen kaveri. Lisäksi minua ohjeistettiin pesemään hampaani aamuin ja illoin eri hammastahnoilla… mielenkiintoista. Kesäkuun alussa pääsen siis nauttimaan poraamisesta. Samalla minulle varattiin hampaiden putsausaika jo puolen vuoden päähän, sillä viimeisestä kerrasta oli kulunut LIIAN KAUAN! Enpä taida kyllä olla enää silloin maisemissa. Odotan mielenkiinnolla kun lääkäri näkee ensi kuussa isännän amalgaamiluolan! Mikähän silloin on kommentti…? Tällä kertaa oli muuten astetta kovakouraisempi nainen putsaamassa hampaitani, viimevuotiseen verrattuna. Muksukin pääsee ensi kuussa irvistämään… eli kampanjana on, kalustot kuntoon.

Koirakin pitäisi viedä vuotuiseen raivotautirokotukseen, taitaa olla koirallakin edessä onnenpäivät, kun pääsee takaisin Suomeen, mutta tulevilla naapureillamme ehkä EI!!

Ystäväni FB päivityksien innoittamana juoksin torstaina taas pitkästä aikaa juoksumatolla pienen lenkin, ongelmana oli lähinnä lapsen rauhoittelu, jottei hän kipeänä jumppaa liikaa mukana. Tempasin siinä sitten loppuverryttelyksi jalkakyykkysetin, ja täytyy kyllä sanoa että sen tehokkaampaa liikettä ei varmaan löydy, viimeiset kaksi päivää on ollut ongelmallista kävellä, sekä istua ja nousta ylös. Liikunnasta tulee kyllä niin hyvä mieli, mutta miksi se on joka kerta niin vaikea aloittaa?? 

Muksu ja liidut...

Pukeutumisen perusopit, kaksi hametta päällekkäin + talvisaappaat = keuhkoputkentulehdus

ja sitten tähän päivään… eli eiliseen…

Meillä on siis muksun kanssa yhteinen harrastus, nimittäin yskiminen, ei perskule lima poistu kropasta vaikka kuinka kakoo. Liikunta on jäänyt aika vähäiselle, ja olenkin panostanut sitten syömiseen, se kyllä onnistuu mainiosti.

Olimme eilen vierailemassa ex-naapuriemme ”uudessa kodissa”, vierailu venähti sellaiseksi puolen päivän maratoniksi kera grilliherkkujen. Aurinko paistoi ja oli ihan tajuttoman lämmintä. Naapurinsetäkin osoittautui suomitietäjäksi ja hän huutelikin ”Berliinin muurinsa” takaa meille leppoisia juttujaan. Naapuripihojen välissä oli siis korkea aita, jossa oli mukavat kurkistusaukot joista setä meitä tiiraili. Pihassa oli myös mukava lasten keinu/kiipeilyhässäkkä, siitä saimmekin idean (sillä pirpanamme huuteli koko ajan ”Ich bin Captain Hook”) että mökillemme pitää valmistaa samalla tyylillä merirosvoalus serkkupojan ja neidin leikkipaikaksi. Muksumme jaksoi siis olla erityisen haltioitunut kohteesta ja varsinkin siinä olevasta ratista, joka muistutti siis merirosvolaivan ruoria. Talo oli tyypillinen tämän alueen saksalainen talo, pitkä katu taloa vieri vieressä, kylki kyljessä, pieniä huoneita sokkeloista sisätilaa, sekä bonuksena apinan tuoksua. Todellakin, edellisellä omistajalla oli Peppi Pitkätossu-apinoita, liskoja, rauskuja jne. eli kaikkea eksoottista elukkaa. Apinoista on siis jäänyt kepeä nenäkarvoja kihelmöivä ”öö de manki” seinäpintoihin.

Isäntä "piäskiimiehenä"

Muksut kiipeilytellingissä...

Vähän kyllä hävetti kun mentiin tosiaan ihan ekstemppppppporeeeee ja syötiin vielä niiden kaapitkin tyhjiks. Muksu oli kyllä onnensa kukkuloilla, kun pääsi kamujensa kanssa leikkimään. Tänään olikin sitten aamulla tekemistä kun ei millään meinannut haluta jäädä päiväkotiin. Ei ole kyllä aiemmin sellaisella ristiriipuntaotteella pitänyt mammasta kiinni, tippa silmässä nyyhki ja masukin oli kuulemma pipi. Onneksi päiväkodin täti tuli lopuksi hätiin ja riipuntakohde vaihtui ja mamma karautti kulman taakse karkuun.

Prouvan aamupäivä kuluikin sitten pakastinta sulattaessa, se kun oli ties kuinka monennenkymmenennen kerran jäänyt puoleksi päiväksi auki! tai siis rakoselleen. Ei mennyt enää illalla kiinni ilman korien poistamista ja tein taas juuri niin kuin ohjekirjassa kehotetaan, eli käytin sulatukseen hiustenkuivaajaa, sillä muuten olisi odotellessa mennyt hermo!! Sain myös soitettua koiralle rokotusajan joka sattuikin sitten ihan tälle samalle päivälle. Käyn siellä lekurissa kerran vuodessa, mutta sen verran hyvin olen törttöillyt, että vastaanottovirkailija jaksaa minulle aina NAURAA! Tänään ei onneksi ollut sellaista ruuhkaa kuin viime vuonna, muksulle iski odottaessa pissahätä ja kävimmekin sitten jonkin sähköpääkeskuksen salamamerkkien takana lorottamassa puskapisut. Sitten neiti ilmoitti että hän haluaa leikkimään ”tietokoneella”, eli tarkoitti odotustilassa ollutta lasten kassakonetta. Samassa hän säntäsi juoksu jalkaa ”väärään suuntaan”, kunnes kysyin, että mihinkäs hän nyt on oikein menossa? ja totesin, että se on täysin väärä suunta. Ilmeisesti lapseni on perinyt suuntavaiston isältään, tai autopilotti ei ollut päällä…

Koira istui taas nurkassa lamaantuneessa paniikissa, mutta eläinlääkäri on kyllä ihan ykkösluokan herra. Ottaa asiat eläimen kantilta ja käyttäytyy erikoisen rauhallisesti. Siellä sitten rupateltiin kaikkea mahdollista, vähän ohi aiheenkin ja tokihan apulainen ja tohtori ihmettelivät lapseni hiusten kiharuutta, sehän on se vakio juttu. Täytyy kyllä itsekin myöntää, että en ole tällaisiin korkkiruuveihin vielä aiemmassa elämässäni törmännyt, mutta perintötekijät ilmeisesti velvoittavat. Tokihan kutrit ovat joka paikassa ihmetyksen aihe ja niitä täytyy vielä jostain syystä aina päästä koskettamaan…

Koiruli oli tosiaan niin napakassa paniikissa, että kaupassa poikkeamisen sijaan päätin tuoda koiran ensin kotiin ja lähteä vasta sen jälkeen kauppaan, mikä osoittautuikin aivan loistoideaksi, sillä kun pääsimme kaupasta takaisin autolle, olimme ukonilman keskiössä, siinä avonainen parkkitalo paukkui kun viereen mosahti neljä kertaa salama, ihan järkyttävä keli, muksu oli hitusen paniikissa ja äiti taisi olla myös. Heitin kaikki ostokset epämääräisesti suoraan takakonttiin ja lähdimme Brezelit suussa täristen kohti kotia. Yöllä sama pauke jatkui, ja kerran mossahti kyllä meidän tiluksillekin, niin että piti oikein pompata sängystä YLÖS. Niin ja kokkailin illalla itselleni salaattia, jonka ylle oli tarkoitus heittää käristettyä pekonia. Noh, siinä vaiheessa kun olin salaatit, tomaatit, kurkut ja sipulit pilkkonut, huomasin ilmassa leijuvan käryn ja tajusin laittaneeni ennen pilkkomisen aloitusta levyn täysille paistinpannun kera. Enpä ole vielä tähän päivään mennessä tehnyt niin hyvää esilämmitystä pannulle, että siinä paistui napakasti pekonisuikaleet ilman että levy oli enää edes päällä, ajatukset taisivat jälleen liitää jossain muualla.

paikalliset "marimekot"

rauhoittavaa katseltavaa...

pari lehteä ; )

Unikot kukkivat täyttä päätä ja olenkin kuljettanut kameraa mukanani. Täytynee bongailla yläpelloilta vielä vihreän pellon ja punaisen yhdistelmää, jotta saisin taulun muistoksi seinälleni. Isännälle sanottiin eilen ensimmäistä kertaa selvästi, että jatkoa työsopparille ei ole luvassa, eli meidän perhe nyt sitten AIVAN OIKEASTI palaa Suomeen, tulevaisuuden kuviot ovat vielä sangen avonaiset, mutta suunnitelmia on, katsotaan mitkä niistä saavat siivet allensa. Minä siis muutan heinäkuun alussa Suomeen ja isäntä joulukuussa. Muutamme vanhaan kotiimme, eli meidän kaksioon!! Yritämme ainakin hetken mahduttaa itsemme tähän tilaihmeeseen, mutta aika näyttää mitä missä ja milloin. Oma talo on tietenkin haaveena. Positiivisia asioita hakiessa, ensimmäisenä tulee mieleen se, että on 40 neliötä vähemmän imuroitavaa!! Se jos mikä lämmittää mieltä. Joskin ennen muuttolastimme Suomeen tuloa, täytyy ilmeisesti käydä isällä pesemässä pyykit ja muuta mukavaa säätöä, imurikin pitäisi ilmeisesti hakkia… ja mitä vielä…

Niin, olen onneni kukkuloilla, mutta toisaalta mieli on myös haikea. Vaikka henkilökohtaisesti tämä ”matka” on ollut henkisesti aika rankka, niin silti tiedän, että kaikki täällä kokemamme on omalla tavallaan erittäin spesiaalia. Lisäksi lapsemme on kasvanut täällä, elänyt ensimmäiset vuotensa tässä kulttuurissa, oppinut vieraan kielen ja saanut omia ystäviä. Toki hänkin kaipaa kokoajan Suomea, sukulaisia ja erityisesti Mufan mökkiä. Hienoa kyllä päästä takaisin kotiin.

Loppuviikosta meille pitäisi tulla sitten ihan oikea kesä, eli lämpöisiä lukemia luvassa ja auringon paistetta. Nytkin on toki lämmin, mutta tässä on vielä pari päivää luvassa ukkosta, isäntä naureskeli eilen illalla kun jytisi nurkat, että jos minä olisin joutunut kokemaan samanlaisia SUURIA myrskyjä kun hän AMERIIIKASSA, missä kaikki on suurempaa ja parempaa kuin täällä ja vesisadekin satoi vaakasuorassa, olisin ollut kauhusta kankeana. Näin saattaisi kyllä olla, sitä mukavampi päästä takaisin kotosuomeen, missä ukkonenkin on pykälän verran lällympi kuin täällä. Mitä nyt paria puuta kaatuu silloin tällöin, mutta jyrisee ja paukkuu vähemmän.

Muksun päivismatkalla on fisuja, joita aina ihailemme, joskin lapseni hieroo aina vatsaansa ja ilmoittaa haluavansa syödä pienet oranssit kalat?!

Meillä oli myös "katubileet", menimme vähän myöhässä iltapäivällä ja makkaran sijaan söimmekin kakkua, paikallisten rouvien taidonnäytteitä.

samoisa karkeloissa kävimme myös hyppimässä trampalla, mikä näytti ajoittain äidin mielestä liian rajulta meiningiltä, mutta hengissä selvittiin.

seuraavaan kertaan....

Kevään kunniaksi...

Suvun painostuksesta raapustan muutaman rivin tekstiä. Näemmä minusta ei ole tällä hetkellä bloggariksi, sillä päivistä loppuvat aina tunnit kesken. Paljon on toki tapahtunut, tässä siis selontekoa elämämme viimeaikaisista käänteistä:

"Hallo!"

Aika todellakin kuluu nopeaan tahtiin. Katselen itseäni usein peilistä ja mietin, että pidänkö naaman peruslukemilla, jolloin suun alapuolelle tulee valtava ryppy, jonka reunat ovat murheellisesti alaspäin, vai hymyilenkö, jolloin silmien reunoille ilmestyy sata ryppyä ja suun reunoille kaksi syvää ojaa. Hymyily siis rypistää naamaani entisestään. Olen päättänyt hymyillä, sillä ryppyinen aurinko on parempi kuin väsynyt bulldog. Tulevaisuuden suunnitelmat lennättävät minua tällä hetkellä eteenpäin, vaikka kaikki tuleva on erittäin epävarmalla ja huteralla pohjalla, silti ajatus siitä, että perheemme palaa takaisin Suomeen saa minut erittäin iloiseksi! Paljon olen miettinyt sitä mitä elämältäni haluan ja mikä elämässä on tärkeätä, olen ilmeisesti tullut siihen ikään, että haluan pysähtyä johonkin ja rakentaa itselleni sen oman pesän.

Viimeisen kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, mukavaa ja ikävää. Helmikuun alussa kävimme siis kitarisaleikkauksessa, sekä nenän polyyppien poistossa ja samalla reissulla neiti sai myös putket korviin. Meidän ensimmäinen hoitaja oli kyllä sellainen ”korppikotka”, että ei paremmasta väliä. Hoitoalalla työskentelevien ihmisten tulisi kyllä kaksi kertaa miettiä kuinka käyttäytyvät, sillä heidän jos kenenkä panos potilaan hyvinvointiin varsinkin henkisellä tasolla on melkeinpä se tärkein lenkki. Lapsi kyllä huomaa teennäisyyden ja osaa erottaa aidon ja epäaidon ihmisen.

Leikkaus sujui hyvin, joskin kuulemma aivan viime tipassa. Toipuminen otti kyllä sen verran koville, että yökeikaksihan se päivän keikka muuttui. Minä en ollut tietenkään mitenkään varautunut tähän, ja päivä sairaalahuoneessa ilman ruokaa ja viihdykkeitä tuntui ikuisuudelta. Lastenosastolla sitten meno muuttui vähän mukavammaksi. Tietääkseni Suomessa syöminen aloitetaan operaation jälkeen jäätelöllä, mutta täällä ensimmäisenä tarjoiltiin suolatikkurinkeleitä!!

Uskomattoman hienolta kyllä tuntui kun sai muksun takaisin nukkumaan omaan huoneeseensa, ja täytyi oikein käydä tarkistamassa, että hengittääkö neiti kun kuorsausta ei kuulunut!

"Ensi eväät"

Saksalaista "hiteciä", korppikotkan kutsukello.

Mami, suuhun sattuu : (

Helmikuun alkupuolella saimme myös surullisia uutisia, sillä enoni poistui ajasta ikuisuuteen pitkän sairauden uuvuttamana. Liian nuorena, niin kuin äitinikin.

Siispä suuntasimme neidin kanssa kotosuomeen saattamaan enoa viimeiselle matkallensa. Surusta huolimatta oli ihana nähdä sukua, itkeä ja nauraa yhdessä. Taas on yksi historian kirjan sivu käännetty, halusimmepa sitä tai emme. Elämä kuljettaa, ja yhä painavammaksi muuttuvaa reppua täytyy vain jaksaa kantaa.

Reilu viikko sitten etsin lähetetyistä sähköposteistani veroilmoitustani varten ”johtolankoja”, ja löysin enolleni lähettämiä vanhoja sähköposteja, sekä sähköposteja joissa iloisena kaksosten odottajana kerroin suvulle suunnitelmistamme. Hiljaiseksi veti. Elämä on lohdutonta, asioita tapahtuu, niitäkin mitä emme haluaisi tapahtuvan.  Elämän laatu on pitkälti mielen hallintaa. Kuinka tarpoa ryteikköjen yli, naarmuja kenties saaden, mutta silti voittajana selviten. Tämän vuoksi onkin erittäin tärkeää, että on haaveita ja unelmia, positiivisia pieniäkin asioita, jotka saavat hymyn huulille ja mielen jaksamaan! Ystävien tärkeyttä unohtamatta!

Suomiasuntommekin jäi samoihin aikoihin vaille vuokralaista ja jäimme neidon kanssa määrittelemättömän pitkäksi ajaksi visiitille, siinä toivossa tietenkin, että asuntomme saisi uuden asukin. Toisin kuitenkin kävi ja lopputuloksena taitaakin nyt olla se, että muutamme neidin kanssa kesän puolivälissä pysyvästi Suomeen. Kävimme vielä visiittimme loppupuolella morjenstamassa serkkupoikia ja Famoa Helsingissä ja harrastimme ensimmäistä kertaa yhdessä koko perheellä junailua sekä lentämistä. Juna on kyllä näppärä kulkupeli, mutta se tavaroiden raahaaminen A ja B paikkojen välillä on hatun noston arvoinen asia, siis niille jotka elävät ilman omaa autoa ja kulkevat jalan julkisilta kulkuvälineiltä kaupan kautta kotiin!! Vink vink vaan kälylle, en ikinä tule unohtamaan kuinka paljon sun kauppakassit painoivat!!

Serkkupojan kanssa muikeana ♥

Asiasta räkään, meillähän oli ennen leikkausta puolen vuoden räkäkiintiö täynnä. Luulin tietenkin, että leikkaus on tie onneen, mutta melkein saman tein meille tuli joku superpöpö, josta itsekin sain kärsiä useamman viikon ja neidin räkätautimaratoni sai siis jatkoa, edelleen olemme nenät räässä, että aika limainen syksy-talvi-kevät on takana. Viimeisin vierailija oli oksennustautifiiberi, eli ei näy loppua sairastamiselle.

Mufan takapihalla nauttimassa lumesta.

Lumiukon kanssa poseerausta.

Elämän pienissä hetkissä on sen salaisuus, mutta henkilökohtaisesti olen mestari unohtamaan mitä on tapahtunut ja milloin. Onneksi nykytekniikka on tullut avuksi ja videoiden sekä kuvien katselu tuo mukavasti ihan lähimenneisyydenkin asioita mieleen. Lapsen kehitysvaiheita muistellessa tämä on erittäin iloinen asia. Neidin saksahan sujui aika moitteettomasti ennen suomen vierailua. Suomessa hän sai raivareita jos äiti puhui sanaakaan saksaa. Palattuamme kotiin ja hakiessani häntä ensimmäiseltä päiväkotipäivältä, löysin hänet turisemasta suomea päiväkodissa olevan toisen suomalaisen tytön kanssa. Näppärää, kun ei kerran haluttanut puhua saksaa, niin etsitään kohde jolle voidaan puhua suomea. Siitä päivästä lähtien meillä on siis ollut uusi ystävä, parivaljakko käyttäytyi kuin vastarakastuneet ja mistään muusta ei puhuttukaan kun naapurikylän tytöstä. Hymyssä suin sai kyllä touhuja seurata. Nyt ollaan jo käyty puolin ja toisin kylässä ja kuherruskuukausi on ilmeisesti loppu, sillä kiukuttelu ja kinaaminen on astunut kuvaan. Uusi ystävä on myös löytynyt meidän kylästä, mutta heillä olemme kerenneet käydä vain kerran. Kyllähän meidät kutsuttiin kylään jo vuosi sitten, mutta minä olen hidas hämäläinen…

Fia ja Pikku Musta (jota ei pääsiäisen jälkeen ole enää näkynyt).

Molemmat yhtä söpöjä!

Alkukevään maisemia.

Niin, olen katsellut viime aikoina vanhoja videoklippejä, ja kiinnittänyt huomiota (sen vasemmasta sieraimesta valuvan keltaisen räkätapin lisäksi) neidin puheen aksenttiin. Loppuvuoden pätkissä puhekielenä on saksa ja suomi kuulostaa ”Andy McCoy”-suomelta. Nyt suomi on taas kovasti vahvoilla, eikä kotona puhuta kuin sana sinne ja toinen tänne saksaa. Sanojen päätteet menevät vielä kyllä arpapelillä, mutta muuten puhe alkaa olla ihan ymmärrettävää suomea. Saksa ei taida tästä kyllä enää sen kummemmin vahvistua, sillä päiväkotipäivät ovat lyhyitä ja osa niistä puhutaan ”bestiksen” kanssa suomea.  Naapurin tytötkin muuttivat omaan taloon naapurikaupunkiin, joten ei kotioloistakaan löydy kielelle vahvistajaa. Näissä pienissä ihmisissä on kyllä niin ihmeellinen ”voima”, kuinka he pystyvätkään niin helposti oppimaan uusia asioita pienessä ajassa, niin puhuttavaa kieltä, kuin käden ja jalan taitoja. Ihana seurata vierestä tätä meidän rinsrenssan kasvua. Eilen vappuaattona hän oppi polkemaan itse pyörällä ja voi sitä vauhdin hurmaa ja onnistumisen iloa. Tänään piti toki heti lähteä aamulla uudestaan pyörälenkille. Viimeiset kolme päivää ovat olleet ensimmäiset kesäisen lämpimät päivät, eli kevättä on vietetty viileissä merkeissä.

"TSÄDÄÄÄ"

Aamulenkillä.

Purolla heittelemässä kiviä.

Seuraava suomireissukin on jo varattuna, eli toukokuun puolivälissä tulemme taas pariksi viikoksi viihtymään. Tavoitteena saada mökki kesäkuntoon ja hevostella niin paljon kuin vaan kerkiää. Ai niin, tyttäreni on myös aloittanut hevostelun, hän on ”Caiboi” ja äiti on tietenkin heppa, tämän lisäksi hän osaa hienosti heiluttaa kylpytakin vyötä kuin lassoa ja nostaa lätsää päästänsä sekä huutaa samalla ”JIHAA!!”, siinä vaiheessa kun saan hänet pysymään enemmän kuin nanosekunnin oikean hepan selässä, voi olla vaikea selittää, että ei parane heti ensi alkuun pyöritellä kädessä mitään, eikä turvakypäräkään ihan kovin helposti irtoa päästä ”JIHAA”-huudon ajaksi! Oppia ikä kaikki…

Lämpöisiä päiviä toivottaen

- Vielä hetken kotirouva