 |
| "Hallo!" |
Aika
todellakin kuluu nopeaan tahtiin. Katselen itseäni usein peilistä ja mietin,
että pidänkö naaman peruslukemilla, jolloin suun alapuolelle tulee valtava
ryppy, jonka reunat ovat murheellisesti alaspäin, vai hymyilenkö, jolloin
silmien reunoille ilmestyy sata ryppyä ja suun reunoille kaksi syvää ojaa.
Hymyily siis rypistää naamaani entisestään. Olen päättänyt hymyillä, sillä
ryppyinen aurinko on parempi kuin väsynyt bulldog. Tulevaisuuden suunnitelmat
lennättävät minua tällä hetkellä eteenpäin, vaikka kaikki tuleva on erittäin
epävarmalla ja huteralla pohjalla, silti ajatus siitä, että perheemme palaa
takaisin Suomeen saa minut erittäin iloiseksi! Paljon olen miettinyt sitä mitä
elämältäni haluan ja mikä elämässä on tärkeätä, olen ilmeisesti tullut siihen
ikään, että haluan pysähtyä johonkin ja rakentaa itselleni sen oman pesän.
Viimeisen
kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, mukavaa ja ikävää. Helmikuun
alussa kävimme siis kitarisaleikkauksessa, sekä nenän polyyppien poistossa ja
samalla reissulla neiti sai myös putket korviin. Meidän ensimmäinen hoitaja oli
kyllä sellainen ”korppikotka”, että ei paremmasta väliä. Hoitoalalla
työskentelevien ihmisten tulisi kyllä kaksi kertaa miettiä kuinka käyttäytyvät,
sillä heidän jos kenenkä panos potilaan hyvinvointiin varsinkin henkisellä
tasolla on melkeinpä se tärkein lenkki. Lapsi kyllä huomaa teennäisyyden ja
osaa erottaa aidon ja epäaidon ihmisen.
Leikkaus
sujui hyvin, joskin kuulemma aivan viime tipassa. Toipuminen otti kyllä sen
verran koville, että yökeikaksihan se päivän keikka muuttui. Minä en ollut
tietenkään mitenkään varautunut tähän, ja päivä sairaalahuoneessa ilman ruokaa
ja viihdykkeitä tuntui ikuisuudelta. Lastenosastolla sitten meno muuttui vähän
mukavammaksi. Tietääkseni Suomessa syöminen aloitetaan operaation jälkeen
jäätelöllä, mutta täällä ensimmäisenä tarjoiltiin suolatikkurinkeleitä!!
Uskomattoman
hienolta kyllä tuntui kun sai muksun takaisin nukkumaan omaan huoneeseensa, ja
täytyi oikein käydä tarkistamassa, että hengittääkö neiti kun kuorsausta ei
kuulunut!
 |
| "Ensi eväät" |
 |
| Saksalaista "hiteciä", korppikotkan kutsukello. |
 |
| Mami, suuhun sattuu : ( |
Helmikuun alkupuolella
saimme myös surullisia uutisia, sillä enoni poistui ajasta ikuisuuteen pitkän
sairauden uuvuttamana. Liian nuorena, niin kuin äitinikin.
Siispä
suuntasimme neidin kanssa kotosuomeen saattamaan enoa viimeiselle matkallensa.
Surusta huolimatta oli ihana nähdä sukua, itkeä ja nauraa yhdessä. Taas on yksi
historian kirjan sivu käännetty, halusimmepa sitä tai emme. Elämä kuljettaa, ja
yhä painavammaksi muuttuvaa reppua täytyy vain jaksaa kantaa.
Reilu viikko
sitten etsin lähetetyistä sähköposteistani veroilmoitustani varten ”johtolankoja”,
ja löysin enolleni lähettämiä vanhoja sähköposteja, sekä sähköposteja joissa
iloisena kaksosten odottajana kerroin suvulle suunnitelmistamme. Hiljaiseksi
veti. Elämä on lohdutonta, asioita tapahtuu, niitäkin mitä emme haluaisi
tapahtuvan. Elämän laatu on pitkälti
mielen hallintaa. Kuinka tarpoa ryteikköjen yli, naarmuja kenties saaden, mutta
silti voittajana selviten. Tämän vuoksi onkin erittäin tärkeää, että on
haaveita ja unelmia, positiivisia pieniäkin asioita, jotka saavat hymyn huulille
ja mielen jaksamaan! Ystävien tärkeyttä unohtamatta!
Suomiasuntommekin
jäi samoihin aikoihin vaille vuokralaista ja jäimme neidon kanssa määrittelemättömän
pitkäksi ajaksi visiitille, siinä toivossa tietenkin, että asuntomme saisi
uuden asukin. Toisin kuitenkin kävi ja lopputuloksena taitaakin nyt olla se,
että muutamme neidin kanssa kesän puolivälissä pysyvästi Suomeen. Kävimme vielä
visiittimme loppupuolella morjenstamassa serkkupoikia ja Famoa Helsingissä ja
harrastimme ensimmäistä kertaa yhdessä koko perheellä junailua sekä lentämistä.
Juna on kyllä näppärä kulkupeli, mutta se tavaroiden raahaaminen A ja B
paikkojen välillä on hatun noston arvoinen asia, siis niille jotka elävät ilman
omaa autoa ja kulkevat jalan julkisilta kulkuvälineiltä kaupan kautta kotiin!!
Vink vink vaan kälylle, en ikinä tule unohtamaan kuinka paljon sun kauppakassit
painoivat!!
 |
| Serkkupojan kanssa muikeana ♥ |
Asiasta
räkään, meillähän oli ennen leikkausta puolen vuoden räkäkiintiö täynnä. Luulin
tietenkin, että leikkaus on tie onneen, mutta melkein saman tein meille tuli
joku superpöpö, josta itsekin sain kärsiä useamman viikon ja neidin
räkätautimaratoni sai siis jatkoa, edelleen olemme nenät räässä, että aika
limainen syksy-talvi-kevät on takana. Viimeisin vierailija oli
oksennustautifiiberi, eli ei näy loppua sairastamiselle.
 |
| Mufan takapihalla nauttimassa lumesta. |
 |
| Lumiukon kanssa poseerausta. |
Elämän
pienissä hetkissä on sen salaisuus, mutta henkilökohtaisesti olen mestari
unohtamaan mitä on tapahtunut ja milloin. Onneksi nykytekniikka on tullut
avuksi ja videoiden sekä kuvien katselu tuo mukavasti ihan lähimenneisyydenkin
asioita mieleen. Lapsen kehitysvaiheita muistellessa tämä on erittäin iloinen
asia. Neidin saksahan sujui aika moitteettomasti ennen suomen vierailua.
Suomessa hän sai raivareita jos äiti puhui sanaakaan saksaa. Palattuamme kotiin
ja hakiessani häntä ensimmäiseltä päiväkotipäivältä, löysin hänet turisemasta
suomea päiväkodissa olevan toisen suomalaisen tytön kanssa. Näppärää, kun ei
kerran haluttanut puhua saksaa, niin etsitään kohde jolle voidaan puhua suomea.
Siitä päivästä lähtien meillä on siis ollut uusi ystävä, parivaljakko
käyttäytyi kuin vastarakastuneet ja mistään muusta ei puhuttukaan kun
naapurikylän tytöstä. Hymyssä suin sai kyllä touhuja seurata. Nyt ollaan jo
käyty puolin ja toisin kylässä ja kuherruskuukausi on ilmeisesti loppu, sillä
kiukuttelu ja kinaaminen on astunut kuvaan. Uusi ystävä on myös löytynyt meidän
kylästä, mutta heillä olemme kerenneet käydä vain kerran. Kyllähän meidät
kutsuttiin kylään jo vuosi sitten, mutta minä olen hidas hämäläinen…
 |
| Fia ja Pikku Musta (jota ei pääsiäisen jälkeen ole enää näkynyt). |
 |
| Molemmat yhtä söpöjä! |
 |
| Alkukevään maisemia. |
Niin, olen
katsellut viime aikoina vanhoja videoklippejä, ja kiinnittänyt huomiota (sen
vasemmasta sieraimesta valuvan keltaisen räkätapin lisäksi) neidin puheen
aksenttiin. Loppuvuoden pätkissä puhekielenä on saksa ja suomi kuulostaa ”Andy
McCoy”-suomelta. Nyt suomi on taas kovasti vahvoilla, eikä kotona puhuta kuin
sana sinne ja toinen tänne saksaa. Sanojen päätteet menevät vielä kyllä arpapelillä,
mutta muuten puhe alkaa olla ihan ymmärrettävää suomea. Saksa ei taida tästä
kyllä enää sen kummemmin vahvistua, sillä päiväkotipäivät ovat lyhyitä ja osa
niistä puhutaan ”bestiksen” kanssa suomea. Naapurin tytötkin muuttivat omaan taloon
naapurikaupunkiin, joten ei kotioloistakaan löydy kielelle vahvistajaa. Näissä
pienissä ihmisissä on kyllä niin ihmeellinen ”voima”, kuinka he pystyvätkään
niin helposti oppimaan uusia asioita pienessä ajassa, niin puhuttavaa kieltä,
kuin käden ja jalan taitoja. Ihana seurata vierestä tätä meidän rinsrenssan
kasvua. Eilen vappuaattona hän oppi polkemaan itse pyörällä ja voi sitä vauhdin
hurmaa ja onnistumisen iloa. Tänään piti toki heti lähteä aamulla uudestaan
pyörälenkille. Viimeiset kolme päivää ovat olleet ensimmäiset kesäisen lämpimät
päivät, eli kevättä on vietetty viileissä merkeissä.
 |
| "TSÄDÄÄÄ" |
 |
| Aamulenkillä. |
 |
| Purolla heittelemässä kiviä. |
Seuraava
suomireissukin on jo varattuna, eli toukokuun puolivälissä tulemme taas pariksi
viikoksi viihtymään. Tavoitteena saada mökki kesäkuntoon ja hevostella niin
paljon kuin vaan kerkiää. Ai niin, tyttäreni on myös aloittanut hevostelun, hän
on ”Caiboi” ja äiti on tietenkin heppa, tämän lisäksi hän osaa hienosti
heiluttaa kylpytakin vyötä kuin lassoa ja nostaa lätsää päästänsä sekä huutaa
samalla ”JIHAA!!”, siinä vaiheessa kun saan hänet pysymään enemmän kuin
nanosekunnin oikean hepan selässä, voi olla vaikea selittää, että ei parane
heti ensi alkuun pyöritellä kädessä mitään, eikä turvakypäräkään ihan kovin
helposti irtoa päästä ”JIHAA”-huudon ajaksi! Oppia ikä kaikki…
Lämpöisiä päiviä toivottaen
- Vielä hetken kotirouva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti