Hoppelhasea odotellessa…

… eli pomppivaa jänistä. Kaupathan ovat olleet pullollansa pääsiäiskrääsää heti karnevaaliajan jälkeen, eli maaliskuun alusta. Itse ostin Suomesta ”tuliaisiksi” rairuohoa ja muutaman korin, joihin sain ruohot istutettua. Malttamattomana laitoin istutukset heti kotiin palattuani itämään ja nyt minulla on järjetön viidakko pöydällä. Pääsiäiseen kun on vielä viikko, niin luulenpa että täytyy heittää ruohikot roskikseen ennen sitä, tai hommata pieni Tarzan viidakkoon veistä heiluttamaan. Isäntä kyllä menee kohta jo pienestä Tarzanista, kun on kohtalaisen kuikelo. Olimmekin viime viikonloppuna Trierissä shoppaamassa herralle pienempiä vaatteita, sillä telttamajoitus alkoi kuulemma pikku hiljaa ärsyttää. Retkikeitin olisi tietenkin ollut yksi vaihtoehto, silloin isäntä olisi halutessaan voinut leiriytyä mihin tahansa, jos emännän kanssa olisi mennyt vesisuksi ristiin. Samaisella keikalla kävimme myös korjauttamassa auton etulasin kiven iskemät, eli voin taas rauhassa heitellä lisää kiviä kohti autoamme…

Niin, tuo shoppailukeikka oli taas kotiäidin hermoja hivelevä unelmien täyttymys. Ensimmäisessä kaupassa tuli mukavan reipasta musiikkia ja muksu jytäsi peilien edessä ja äidin sylissä onnellinen hymy kasvoillansa. Siinä vaiheessa kun piti lähteä etsimään isännälle uutta kokoa housuista, tuli pieniä ongelmia. Farkut olivat suurella pöydällä, jonka alla oli myös farkkuja täynnä oleva taso. Lapseni oli tietenkin sitä mieltä, että lattian ja tämän tason väliin pitää päästä ryömimään. Siellähän se oli tyttö sitten hyvässä tallessa, ei näkynyt jalkoja eikä päätä, ja kyllähän siitä sitten pienimuotoinen paniikki tuli, kun ei oikein päässyt neiti itseänsä mihinkään liikuttamaan. Tulipahan putsattua sekin pöydän alusta, jos siivoojalta oli päässyt unohtumaan. Seuraavassa farkkukaupassa oltiinkin sitten harvinaisen nätisti, mitä nyt nakkisilla rasvasormilla lääpittiin peilejä ja vähän tietenkin esillä olevien farkkujen lahkeita. Isäntä koitteli pöksyjä ja näytti etupäässä hipiltä, koska lahkeet levenivät siinä määrin alaspäin että suupielestä puuttui vain marisätkä. Sitten bongasin hiukan paremman malliset housut ja nehän tietenkin otettiin, koska vaimo on paras vaatteiden valitsija. Housujen löytymisen jälkeen lähdimme paitojen bongauskierrokselle, tässä vaiheessa tyttäreni heittäytyi käytävälle mahallensa ja ilmoitti, että nyt muuten riittää!! Minulle tulee aina mieleen suomalaisen iltapäivälehden eräs juttu, jossa äiti ilmoitti ylpeänä ”meillä ei kaupassa kiukutella”!! Onnea vaan teille, meillä nimittäin kiukutellaan.
Minä päätin tarjoilla jälkikasvulle vähän juotavaa sillä välin kun isäntä etsisi itsellensä paitoja. Paitojen etsintä kesti siinä määrin kauan, että suuntasimme neidin kanssa myös kauppaan. Neiti oli sitä mieltä, että kaupassa on sulkemisaika ja ryhtyi oitis laittamaan suuria lasiovia kiinni. Ensimmäisen oven kiinni saatuaan tajusin tilanteen ja ryntäsin avaamaan ovea, tietenkin paita kädessä, jolloin varashälyttimet alkoivat luonnollisesti soida. Voihan hävetys. Sitten alkoikin kauhea ralli, jossa juostiin varashälyttimien ympärillä, välillä kaupan ulkopuolen käytävällä ja välillä taas kaupan sisällä. Huilaustauolle istuttiin mallinuken viereen ja halattiin lujasti nuken pohjetta. Onneksi neiti halusi istua hetken sovituskopissa isännän sovitellessa paitoja. Välillä etsittiin hukkuneita kenkiä ja aina kun äiti tarttui käteen, tuli relaksaatiokohtaus. Me kaikki äidithän toki tiedämme, mitä se tarkoittaa…
Vihdoin oli paidat valittu ja menimme rakkaan tyttäremme kanssa odottelemaan maksutoimituksen ajaksi kaupan ulkopuolelle. Jostain syystä isäntää ei näkynyt eikä kuulunut, joten lähdimme katsomaan alakerrasta, olisiko hän mennyt eri kautta sinne. Ei näkynyt isäntää ja menimme takaisin ylös, kävimme kaupassa ja suuntasimme taas alas. Siinä vaiheessa alkoi vanne kiristää päätä ja siirryimme kauppakeskuksen ulkopuolelle, jotta voisin rauhassa soittaa isännälle ja kysyä missä hän on. Muksulla ei ollut edelleenkään kenkiä jalassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunki tupakantumppeja suuhunsa, eiiiiiiiiiiiii, sain kaksin käsin repiä tumppeja irti neidin käsistä, kuvotus oli karmea, sillä voiko olla mitään niin likaista kun maassa maanneet, jonkun vieraan ihmisen suussa olleet tupakan jämät, hyi olkoon! Lopulta sain lapseni uuden harrastuksensa parista vaatekaupan ikkunan laidalle istumaan. Tässä vaiheessa olin saanut puhelimen jo korvalleni ja kun sitten isäntä yhtäkkiä ilmestyikin nurkan takaa, oli lapseni upottanut juuri hampaansa käteeni. Ou jee, ou jee!!

Sitten lähdimmekin kohti kotia, mutta uskalsimme vielä tehdä yhden vaatekauppakeikan läheiseen halpamarkettiin. Siellä asiat sujuivatkin jo aika mallikkaasti, sillä muksu keskittyi siirtelemään pikkuhousuja paikasta A paikkaan B, tuli hieno uusi järjestys ja koot menivät varmasti aika sekaisin, mutta tämä lienee työntekijöiden ongelma…

Sunnuntai kuluikin sitten isännän mopokorjauspuuhissa, joissa sain olla ajoittain assistenttina. Pykälän verran kyllä hirvittää, että tulikohan kaikki ruuvit paikoilleen, vai leviääkö mopedi Luxin moottoritielle yhdessä isännän kanssa…

Huomatkaa kuvassa lapseni peukaloiden sisäkierre, yleensä käytössä on ulkokierre, eli peukut osoittavat koilliseen ja luoteeseen…

Kaivoin pyöränikin esiin varastosta ja siinä se seisoi auringonpaisteessa päivän ja isäntä laittoi sen takaisin varastoon.

Sunnuntai-iltana isäntä sitten sanoi että, ”huomennahan on se juttu”, johon minä että, ”mikä juttu?”. Siinä sitten tivatessani useaan otteeseen, että mikä ”juttu” nyt oli kyseessä, tajusin kauhukseni, että olin totaalisesti unohtanut päiväkodin johtajattaren kanssa sopimani keskusteluajan, joka oli siis maanantaiaamuna heti kahdeksalta. Muistini on kyllä viime aikoina ollut niin huonossa jamassa, että päässä taitaa ihan oikeasti olla jotain vikaa! Järjetön ahdistushan siitä tuli, kun en ollut valmistellut mitään kysymyksiä, joita keskustelussa olisi mahdollisuus esittää. Kävin edellisenä tiistaina info-abendissa ja jotenkin ilmeisesti ajattelin, että nähty on ja sitten vain odottelemaan toukokuun alkua, jolloin päiväkoti meidän osalta alkaa. Koitin sitten keksiä kaikkia mahdollisia kysymyksiä ja kirjoittelin ne suomeksi paperille.

Päästyäni aamulla päiväkodille ja istuttuani johtajattaren huoneen pöydän ääreen, kaivelin kysymykset kassista ja aloitin siansaksan vääntämisen. Ongelmahan on kuulijalla, jos hän ei ymmärrä, mutta ilmeisesti sain änkytettyä asiani sinnepäin, koska johtajattaren ilmeet olivat, hmmm, ymmärtäväiset. Ehkä ne kuitenkin olivat jotain muuta, sillä hän tokaisi yhteen väliin, että puhuin saksaa paremmin kuin hän suomea… ou jee!
Naapurin tädiltä sain aiemmin kuulla, että johtajatar asuu myös Onsdorfissa, vaikka emme ole mielestäni koskaan toisiimme törmänneet. Juttelimme siinä sitten hiukan kylämme asioistakin, lähinnä lapsista. Neitimme on kuulemma pitkästä aikaa ainut pienempi lapsi, joka on tulossa Onsdorfista päiväkotiin ja syksyllä on luvassa bussikyyti päiväkodille, heti kun neiti täyttää kolme.

Muksumme pääsee ”Das Malatelier”-ryhmään, jossa ilmeisesti on 25 lasta, jipiii, yhteensä päiviksessä on 124 lasta, eli porukkaa on aivan älyttömästi. Päiväkotiin valmistuu siis lisäsiiveke toukokuun alkuun mennessä, mutta muutoin paikka on aika sokkeloinen ja kolmessa kerroksessa, eli nähtäväksi jää kuinka päiväkotielämä meidän neidiltä luonnistuu. Minä menen ensimmäiseksi kahdeksi viikoksi mukaan ”sopeutumisjaksolle” ja kevään neiti on vain puolipäivähoidossa. Syksylläkin neiti pitää hakea kotiin syömään ja viedä iltapäiväksi halutessamme takaisin, kokopäiväpaikkaa ruuan kanssa pitää jonottaa ja minulla pitäisi olla silloin myös töitä, eli aika mahdoton yhtälö, mutta minkäs teet…  vaikea hakea töitä, jos lapsella ei ole kokopäivän hoitopaikkaa.  No, turha vielä tätä asiaa stressata.

Isäntä osti meille eilen uuden autonkin, jonka on määrä toimia rouvan kauppakassina ja lapsen päiväkotiin kuskausvälineenä. Kärryä ei ole katsastettu ja sen pohjassa on kaksi reikää, mutta, siinä on kattoluukku!! Joskin sekään ei toimi, hahha.  Kyseessä on siis työkaverin naapurilta 150 eurolla ostettu Mazdan 323 vuosimallia -93, saas nähdä saadaanko se ajokuntoon syksyllä, vai pistetäänkö kierrätykseen…  kyljissä lukee ”Graffity”, että repikää siitä!!! Karvanoppia vaille valmis menopeli.

Jos rouva saa kuitenkin ihan oikeita töitä, niin sitten saatetaan ostaa pykälän verran tuoreempi pikkuauto tai vanhempi maasturi.

Viimeinen viikko on vietetty aika kylmissä keleissä, eli lämpöasteet ovat olleet pykälän verran kymmenen yläpuolella ja yöt ovat olleet aika kylmiä. Ensi viikolla rantautuu taas helleaalto (eli suomipojan yli 20 astetta on siis jo hellettä) puut ovat kukassa ja pellot täynnä voikukkaa. Valitettavasti tämä paras aika keväästä eli kukkaloisto on kohta taas ohitse, mutta ei voi kun nauttia keleistä ja luonnon kauneudesta. Kevät on kyllä ehdottomasti täällä asumisen parasta aikaa. Talvikuukaudet ovatkin sitten sitä pimeätä kurasavivelliä, eli silloin olisi mieluummin suomessa kunnon pakkasissa ja kinoksissa.

Ensi viikolla onkin sitten vuorossa kilpirauhasen kontrolli, eli maanantaina nokka kohti ”ydinaseosastoa”. Naapurin täti lupasi lähteä muksun hoitotädiksi tutkimusteni ajaksi, saas nähdä mitä siitä tulee vai tuleeko mitään. Taitaa eniten jännittää naapurin tätiä, haha. Vaikka kyllähän minuakin tietenkin mietityttää, että kuinka tyttäreni ymmärtää saksaa silloin kun sitä suoraan hänelle puhutaan. Neitihän turisee itseksensä sitä sun tätä saksaksi, mutta varsinaisia keskusteluja hän ei ole kenenkään kanssa käynyt. Tällä hetkellä top kympissä ovat ”Warte mif”, ”If auf”, ”Baustelle”, ”weitermachen”, ”siehst du”, ”machst du“, “danke sehr“, “danke schön“, “Was“ jne. Suosituin sanonta on tällä hetkellä varmasti “hoppulaheikkaa“! Valitettavasti en ole saanut aikaiseksi videoiden virittämistä tänne blogiini, jotta nekin joilla ei ole FBtä käytössänsä näkisivät jälkikasvuni tempauksia. Bä, bä, vita lamm-viiideo olisi ainakin näkemisen arvoinen. Tyttäreni on aloittanut laulu-uransa kyseisellä kappaleella isännän pelikonsolikitaran avustuksella. Siitä osataan vetää jo ”heviversiokin”, mutta sitä en ole vielä päässyt kuvaamaan. Viime yönä heräsin siihen kun muksu huusi sängyssänsä suoraa huutoa ”Mikki”! ja isäntä väitti kuulleensa myös ”Mikki, warte mif”, aamulla taas ensimmäinen sana oli ”Timo”??!! Liekö tarkoittanut sitä ystäväni heppaa, tai sitten erästä saman ikäistä poikaa… liekö ilmassa ei toivottua kaukorakkautta!

Postitäti toi juuri yli kuukausi sitten tilaamani kummipojan tuliaisen, joka ei siis enää ole tuliainen, koska suomireissullekin lähdettiin siis jo kuukausi sitten ja sieltä on jo palauduttu. Nyt se on sitten joululahja-synttärilahjayhdistelmä ja nimenomaan, jo vietetyn joulun lahja. Toivottavasti Suomeen lähetys ei kestä yhtä kauan kuin meille saapuminen ja vahingosta viisastuneena, en taida tilata enää mitään Jerseyn saarelta.

Tässä vielä muutamia keväisiä kuvia…

Kotirouvan toimintamalli – näin selviät lapsesi lääkekuurista

Jos olet onnekas, lapsesi ei koskaan sairasta, eikä saa lääkekuurin lääkekuuria. Yleensä näin ei kuitenkaan ole. Erilaiset virukset ja bakteerit leijuvat yhdessä näkymättömän radioaktiivisen säteilyn kanssa ilmatilassamme, ja jonain kauniina päivänä huomaat, että pikkuinen kullannuppusi on saanut jonkin hirvittävän tartunnan. Tämän johdosta lääkäri ojentaa sinulle reseptillisen lääkkeitä ja kun olet saanut noudettua ne apteekista, alkaa ”itse asia” eli lääkeannosten ohjaaminen kohteeseen, joka on tietenkin lapsen suu. Joskushan voi käydä niin onnekkaasti, että suun sijasta saat työnnellä suppoja lapsesi pyllyyn, mutta tässäkin tilanteessa saattaa tulla sellainen ongelma, että lapsesi takapää hylkii kohdetta ja tuloksena on muheva läjä torttua, jonka pohjalla komeilee juuri asentamasi suppo. Lyhyessä yksinkertaisuudessaan lääke annostellaan mittalusikkaan ja lusikka laitetaan lapsen suuhun, minkä jälkeen lapsi nielaisee sen sisuksiinsa. Joskus eivät asiat kuitenkaan mene näin, joten tässä pientä ohjeistusta erityistilanteisiin.

Päiväkohtaiset ohjeet:

Päivä 1:
Tämä on päivistä parhain, lapsi ei vielä tiedä, että lääkekuuri on alkamassa. Hän tutkailee hetken mittalusikassa olevaa erikoisen väristä nestettä ja avaa toiveikkaana suunsa. Pienen maistelun jälkeen todetaan, että lääke on ”PAHAA”, mutta se ei tässä vaiheessa haittaa, koska lapsesi on lääkkeen jo nielaissut. Sitten tuleekin seuraava lusikallinen, joka on väritöntä ja siksi ehkä hiukan epäilyttävää. Tämä yskänlääkkeeksi nimetty tuote maistuukin pykälän verran paremmalta kuin edeltäjänsä ja se nielaistaan muitta mutkitta.  Onneksi olkoon olet selvinnyt ensimmäisestä antokerrasta.

Tässä vaiheessa täytynee mainita, että lääkkeillähän on aina yleensä se huono puoli, että niitä tulee antaa useita kertoja päivässä. Joskus tietenkin kerta riittää, mutta joskus kertoja saattaa olla jopa neljä. Tämä ohjeistus pitää sisällänsä kolme kertaa, joista seuraavana on käsittelyssä päivä 1 kerta 2.

Koska lapsesi tietää tässä vaiheessa mistä on kysymys, asiat saattavat hankaloitua huomattavasti. Mieti millä lääkkeellä aloitat seuraavan kierroksen, paremman makuisella vai huonomman makuisella. Mittaa lääkkeet valmiiksi annoslusikoihin ja etsi lapsesi. Jos olet erehdyksessä vilautellut keittiössä lääkepurkkeja, varaudu siihen, että etsinnöissä menee kauan. Kun olet löytänyt lapsesi istuta hänet tuolille. Varo ilmassa huitovia käsiä, sillä yskänlääke on ikävän tahmeata lattiassa, seinissä, vaatteilla ja ennen kaikkea hiuksissa. Kehuskele kuinka makoisaa juuri tämä lääke on ja toivo, että lapsesi aukaisee suunsa.
Siinä vaiheessa, kun yskänlääke on toistamiseen lentänyt ilmassa komeassa kaaressa lähiympäristöön, voit harkita seuraavaa: Ota lapsi syliisi ja nappaa toisella kädellä hänen molemmista käsistänsä kiinni, näin estät käsien huitomisen. Ujuta mittalusikka lapsesi suuhun, ja toivo, että lapsesi ei sylje lääkettä päällesi. Kun ensimmäisestä mittalusikasta on suoriuduttu, ota toinen mittalusikka käsittelyyn. Jos olet onnekas, toinen lääke on erityisen värikästä ja siitä jää mukavat muistot vaatteille, sekä seiniin jos kohde käyttäytyy samalla tavoin kuin yskänlääkkeen kanssa.

Päivä 1 kerta 3. Kerro aviopuolisollesi, että on hänen vuoronsa antaa lääke ja seuraa sivusta jo edellisellä kerralla kokemaasi rituaalia. Voit avustaa lääkkeiden pyyhkimisessä seinistä sekä lattiasta.


Päivä 2:
Ilmoita aviopuolisollesi, että hän saa toimia ”piäskii miehenä”. Kun kädet ovat nipussa ja lapsesi päätäkin yritetään pitää paikallaan, saattaa onnistuminen olla pykälän lähempänä. Varo kuitenkin vielä lapsesi käsiä, jotka voivat yhtäkkiä huitoa ilmassa. Jos et muistanut varoa, voit pyyhkiä välillä lääkkeitä naamaltasi.
Lapsesi on kenties oppinut pitämään suutansa niin hyvin kiinni, että sinne ei yksinkertaisesti enää millään pääse työntämään lusikkaa. Älä työnnä sormiasi lapsen suuhun, sillä seuraukset voivat olla veriset. Ota mukaan lahjonta, ja kerro lapsellesi, että luvassa on suklaata tai jotain muuta hyvää, heti kun lääkkeet ovat syöty. Lapsesi voi kuitenkin protestoida lahjontaa, ilmoittamalla, että suklaa on ”PAHAA”!

Päivä 2 kerta 2. Unohda yskänlääke, koska se on aivan turhaa tavaraa. Etsi kaapin pohjalta lääkeruisku ja laita iloisen pinkki antibiootti siihen. Pyydä aviopuoliso apuun ja odota hetkeä kun lapsesi rentouttaa suupieliä ja saat tungettua ruiskun lapsen poskeen. Truuttaa lääkettä sen verran sisään, että ylivuotoa ei pääse tapahtumaan. Odottele, että lapsesi nielaisee lääkkeen (tähän saattaa kulua tovi), yökkimisrefleksiä ei tällä tavoin tule, mutta kummallista kyllä, nielemisrefleksikään ei välttämättä toimi. Anna lapsellesi pahaa suklaata.

Päivä 2 kerta 3. Pyydä apua FB-kavereilta, heillä saattaa olla hyviä kokemukseen pohjautuvia ohjeita. Muista erotella ohjeista ne, jotka ovat tarkoitettu eläimille, lastasi ei todennäköisesti kannata laittaa saappaaseen ja kiristää saappaan narua kaulan ympärille. Hae kaupasta jäätelöä ja sekoita antibiootti siihen. Siinä vaiheessa kun lapsesi ilmoittaa jäätelön nähdessään ”PAHAA”, peli on jo menetetty. Tee jäätelöstä pirtelö. Jos kuulet jälleen sanan ”PAHAA”, keksi joku toinen toimintamalli, mutta älä juo pirtelöä itse!! Palaa tarvittaessa aikaisempaan toimintamalliin, mutta varo ilmassa viuhuvia teräviä kynsiä ja kannusta aviopuolisoasi, kun hän yrittää pidellä kiinni kiemurtelevaa kohdetta. Kehu lastasi erityisen paljon kun toimitus on suoritettu ja totea, että suklaakin on alkanut maistumaan, mutta ei vielä riittävän hyvin.

Päivä 3:
Toimi edelleen yhteistyössä aviopuolisosi kanssa, ja keskity lahjontaan. Saat myös hyvän liikunnan juostessasi lapsesi perässä kolmasti päivässä, riippuen tietenkin asunnon koosta ja lapsesi vauhdista, sekä siitä, kuinka näppärä kiinniottaja olet. Odota kauhulla seuraavaa päivää, jolloin tiedät, että aviopuolisosi ei ole paikalla.

Päivä 4:
Lapsesi aloittaa päivän pyytämällä suklaata, kerro hänelle, että hän saa sitä heti kun lääke on ensin otettu. Tässä vaiheessa voit vielä olla toiveikas, koska lapsesi on selvästikin suklaan himoissa. Sulje avonaiset ovet ja ikkunat, sillä et ehkä halua, että naapurit kuulevat mitä asunnossasi tapahtuu. Metsästä lapsesi ja istuta hänet syliisi. Jos lapsesi kiemurtelee pois sylistäsi ja sinusta tuntuu, että kädet eivät riitä pitelemään kiemurtelevaa kaveria, siirry lattialle ja ota jalat apuun. Siinä vaiheessa kun olet saanut lapsesi jalkojesi ja käsiesi avulla jonkin sortin paikalla pysyvään asentoon, yritä työntää lääkeruiskua suupielestä sisään. Kerro lapsellesi juttuja hyvän makuisesta suklaasta ja toivo että sillä on jotain vaikutusta. Jos et muistanut sulkea verhoja ja makaat lapsesi kanssa lattiaan ulottuvan ikkunan vieressä tässä ”painiasennossa”, toivo että naapurit eivät tule pihamaalle, sillä joku heistä voi käsittää asian väärin ja soittaa sosiaaliviranomaisille.

Päivä 4 kerta 2. Toista edellinen painiharjoitus.

Päivä 4 kerta 3. Käy kaupassa ja osta jotain vielä herkullisempaa. Pääsiäisimuna yllätyksen kera saattaa olla tie onneen.
Lapsi huutaa ”muna, muna”! Voit kertoa lapselle, että ensin lääke ja sitten muna. Nöyrästi lapsesi myöntyy ”ensin lääke” ajatukseen. Älä ole edelleenkään liian toiveikas, sillä saatat olla huomaamatta ilmassa huitovia kynsiä, naarmut silmien ympärillä eivät ehkä anna seuraavan illan päiväkodin esittelyssä hyvää kuvaa lapsestasi… eikä sinusta kasvattajana.

Päivä 5:
Saatat jo ajatella, että koska tämä helvetti loppuu, mutta vielä on muutama kerta jaksettava. Voit tietenkin ottaa nykyisistä lapsenkasvatusoppaista mallia ja laittaa niskuroivan lapsesi hetkeksi eteiseen seisomaan, se, seisooko lapsesi eteisessä, ei ole tietenkään 100 % varmaa. Saatat myös löytää itsesi tutkailemasta lääkepulloa arvioiden sen sisällön millimäärää, eli sitä, koska se perkele loppuu. Älä kuitenkaan epätoivoissasi hörppää sisältöä itse!!
Suklaamuna saattaa antaa seuraavalle lääkkeenantokerralle hyvin alun, mutta joudut ehkä toteamaan, että käärmeenkesyttäjän ja akrobaatin taidot ovat tarpeen, jos sinulla on kokemusta edellisistä tai omaat painiuran, asiat voivat hoitua helpommin. Voit nauttia illalla lasin punaviiniä sen kunniaksi, että tiedät kuurin loppuvan seuraavaan päivään!

Päivä 6:
Onneksi olkoon, kuurin viimeinen päivä on alkanut! Laskettuasi kuitenkin kuinka paljon on 100 ml – pirtelön mukana pois heitetty 4 ml = 96 ml : 4 ml : 3 kertaa/pv = saatkin tulokseksi 8!! Tässä vaiheessa ei kannata alkaa itkeä, sillä aikuisen tulee olla vahva ja jaksaa loppuun asti. Tässä vaiheessa huomaat ehkä istuvasi Kinder-suklaapatukka suussa, vaikka olisit ollut viimeisen 17 vuotta karkkilakossa.  Pää pystyyn, kyllä se kuuri vielä loppuu…

Päivä 7:
Älä itke, kohta se loppuu… ota lisää punaviiniä.

Päivä 8:
Vihdoinkin!! Kuurin viimeinen päivä. Tässä vaiheessa on hyvä analysoida kuinka kaikki on mennyt, sillä seuraavan lääkekuurin iskiessä voi varautua jo ennalta tulevaan koitokseen ja päästä ehkä helpommalla. Voit siis:
1. Pyytää eri antibiootin, jos ja kun niitä tältä tellukselta löytyy
2. Toivoa, että kaupasta löytyy yllätysmunia vaikka pääsiäinen ei osuisi kohdalle
3. Todeta, että lapsesi on oppinut sanat ”vittu ja perkele”
4. Ostaa voidetta joka rauhoittaa kasvoihisi ilmestyneet naarmut
5. Miettiä voisiko lääkeruiskulla antaa lapsellesi jotain herkullista uutta kuuria odotellessa (yllätysmunan
tunkeminen ruiskuun voi kyllä olla vaikeata, ja jos yrität, niin muista poistaa muovidinosaurus sen sisältä)
6. Leikata ja viilata lapsesi kynnet
7. Lopettaa karkkilakon
8. Ilmoittautua AA-kerhoon
9. Muistaa seuraavan kuurin aikana sulkea avonaiset ovet ja ikkunat ennen ensimmäistäkään lääkeannosta
10. Harkita tekeväsi asuntoonne äänieristetyn huoneen
11. Harkita pakkopadan ostamista ja ”suun avaajan” tilaamista, jos et muualta löydä, niin hevostarvikekaupoista löytyy, joskin joudut ehkä hitsaamaan härveliin pienemmän suukappaleen mutta suun aukaisu ongelma on tällä selvä
12. Uneksia lapsesta joka avaa käskystä suunsa ja nielaisee muitta mutkitta lusikallisen lääkettä
13. Toivoa, että lapsesi ei enää koskaan sairastu

Mitä tästä kaikesta kuitenkin opimme?? Jos elämä käy tylsäksi HANKI LAPSI!!

Kotini on linnani… eli Kotirouvan paluu Keski-Eurooppaan

Jahans, paljon olisi asiaa kerrottavana, mutta pysykäämme lähivuorokausissa, sillä romaanihan siitä muuten tulisi.

Olimme siis tyttäreni kanssa pari viikkoa Suomessa. Tavoitteena oli tarkistaa uuden sukulaisen koko ja näkö, sekä viihdyttää Mufaa (tämä jäi tyttäreni tehtäväksi, sillä viihdytin itse itseäni mukavien ja ah, aina niin aktiivisten hevosystävieni seurassa). Tyttäreni taisi kyllä saada äidin ”heppa-hommista” trauman, koska lähtiessäni hän huuteli aina kyynel silmässä ”Warte Mif!” ja ilmoitti, että ”Fia mukaan heppa hommiin”. Pääsihän neiti toki itsekin kokeilemaan hepan selässä istumista, kun äippä nosti hänet hetkeksi Pimu nimisen hepan selkään, neiti kyllä ilmoitti, että nimi ei ollut Pimu, vaan ”Timo”?!

Palauduimme reissusta tämän viikon keskiviikkona. Luonnollisesti olin taas jättänyt pakkaamisen ja neuroottisen siivoamisvimmani viime tippaan. Tietenkin muksuni nenä pamahti viimeisen yön aikana ihan kunnolla tukkoon ja minullakin oli jo maanantaista lähtien ollut epämääräisen limainen olo. Eräällä aikaisemmalla kerralla kävimme viime hetkellä vielä korvalääkärillä, mutta vahingosta viisastuneena (meidän kummankin korvat olivat aivan kunnossa ja lasku oli 89 euroa per hölö) kävin ostamassa Nasolin suihketta apteekista, se saisi luvan riittää!!

Lähdimme matkaan kohti Pirkkalan lentokenttää hyvissä ajoin ja muksu nukahtikin oitis turvaistuimeensa. Auto oli ainoa paikka missä suomireissulla saatiin päiväunet aikaiseksi, muutoin pysyteltiinkin sitten hereillä. Käväisimme Pirkkalan ABC-asemalla ja ajattelin ostaa neidille jotain puuhasteltavaa lentomatkalle. Löysinkin värityskirjan ja värikynät, minkä jälkeen suuntasimme kassalle. Laskin kassan vieressä neidin maahan ja nanosekunnissa olin ilmeisesti tunkenut jalkani väärään paikkaan, sillä jälkikasvu kaatui erittäin kovalla vauhdilla lattiaan ja löi päänsä todella kovaa. Huuto oli valtava ja äidin huoli vielä valtavampi. Nyyhkimistä kesti harvinaisen pitkään ja ajattelin tietenkin, että tähän nyt vielä aivotärähdys niin menee oikein loistavasti!!
Autosta löytynyt pastilli rauhoitti tilanteen ja pääsimmekin hymyssä suin lentoasemalle, tokihan sitten Mufan lähtiessä alkoi itku Mufan perään.  Taisi tulla heti ikävä. Turvatarkastuksen ”riisu pois jo arkipaitas”-osion jälkeen jäimme odottelemaan koneen saapumista leikkialueen tuntumaan. Isäntä soittelikin, että oli katsonut koneen sijainnin ja ilmoitti sen olevan aikataulussa. Tokihan neitini innostui leikkimään juuri sillä hetkellä, kun meidän piti lähteä vessan puolelle ”Nasolin-showhun”. Tämä suihkepullo kyllä pelasti tilanteen, sillä mitään show’ta ei syntynytkään, koska neiti sai istua pystyasennossa makuuasennon sijaan, eikä äippä kaatanut sieraimeen litraa vettä kerralla.

Koneen saavuttua alkoi tietenkin huuto ”Flugzeug”, neiti on ihan villinä lentokoneista. Ilmiselvä isänsä tyttö. Olimme ensimmäistä kertaa reissussa ilman rattaita ja neidillä oli siis ensimmäistä kertaa myös oma paikka koneessa. Rattaattomuus tarkoittaa tietenkin sitä, että äiti saa kolmen kassin lisäksi kantaa vielä yhtä luikertelevaa kolmetoista kiloista könttiä. Koneeseen noustessa joku venäläinen mies yritti olla kohtelias ja kantaa reppuani, mutta minä olin asiasta toista mieltä, koska en halunnut kassiani kenenkään muun käsiin, enkä myöskään voinut tietää mihin istun koneessa ja kieliä puhumaton venäläismies olisi sitten raahannut kassia mukanansa ties mihin. Enpä ole aiemmin moiseen tilanteeseen joutunut, kun mies ei meinannut päästää kassista irti, ei tainnut tietää, että kotirouva on aina suunnitellut kaiken valmiiksi, eli kassien kanssa ei ongelmia yleensä tule, vain hiki!

Istuimmekin sitten saksalaispojan viereen, joka tietenkin näytti mielestäni terroristilta. Olen ottanut sellaisen taktiikan käyttöön, että kannattaa aina keskustella vieressä istuvan kanssa mahdollisimman pian, niin tunnelma kevenee kummasti kotirouvan pään sisällä, sekä penkkirivissä.  Olen muuten täysin vakuuttunut, että toisella puolella käytävää minun vieressäni istuskeli Suomen Euroviisukandidatti eli Paratiisin Oskari, vai oliko se Parasiitti Oskari?

Lento menikin varsin mukavasti ja perillä oli erityisen pehmeä lasku, joskus on jysähdetty kiitorataan sellaisella voimalla, että se ruskea ystävä on meinannut tulla suun kautta ulos. Kassien odottelun aikana viritin puhelimet jälleen päälle ja soitin isännälle, että missä päin hän perhettään odottaa. Noh, siinä meni sitten säkillinen hernettä saman tein nasaaliin, kun isäntä ilmoitti lähteneensä vasta puoli tuntia sitten, koska ”oli katsonut kelloa väärin!!!” Tämä tiesi siis tunnin kökkimistä kentällä väsyneen vekaran kanssa, ou jee, ja kauppaankin pitäisi kuulemma vielä mennä, koska kaapit ammottivat kotona tyhjyyttään. Päätinkin sitten, että menisimme johonkin kuppilaan kafeelle ja mehulle. Tietenkin terminaalin toiseen päähän. Matka oli pitkä, sillä jälkikasvu laski mahallansa jokaisen ”rampin” joka matkalta löytyi, sen lisäksi pienet juoksuaskeleet äidistä poispäin olivat lapseni mielestä erittäin viihdyttäviä. Lopultakin pääsimme kuppilaan ja aloitimme isännän odottamisen. Mikäs siinä oli ihmisiä kytätessä ja kuunnellessa lapseni haukuntaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kuppilassa istumisen jälkeen piti toki päästä vielä vessaan. Siirryimme siis vammais-/lastenhoitoveskiin, jossa kiskoin lapseni housut ja sukkikset pois hänen päältään, vain todetakseni, että vaipassa ei ollutkaan yhtään mitään sisällä. Noh, ajanvietettä se on lapsen pukeminenkin. Istuttuani itse vessan pöntölle alkoi lievät ongelmat. Muksu meni pesemään automaattihanan alle käsiään, vettä roiskusi holtittomasti ympäriinsä, ja olin kaiken lisäksi laskenut molemmat puhelimeni lavuaarin reunalle. Seuraavaksi oltiin kääntämässä oven lukkoa auki, mutta sain houkuteltua jälkikasvun takaisin luokseni. Samassa tarrattiin kuitenkin jo hälytysnappulan naruun ja loppuviimeksi olin tainnut hikoilla enemmän kuin virtsata!

Vihdoin oli isäntäkin paikalla ja lähdimme lompsimaan terminaalista kohti kaukana häämöttävää autoamme. Neiti raahasi itsensä kokoista kassia perässänsä, mutta puolessa välissä matkaa voimat ilmeisesti ehtyivät ja kassi jäi siihen paikkaan. Lopulta kuitenkin saimme itsemme ja kassimme autolle asti ja koska minulla oli edelleenkin puoli säkkiä hernettä nenässä, päätin olla sen kummemmin pussailematta isäntää, lipokoon huuliaan, pentele!!

Ehdotin, että skippaisimme kaupan, sillä kello olisi yli yhdeksän meidän sinne saapuessa, eli Suomen aikaa se olisi siis yli kymmenen ja napero oli aivan TÖÖT. Se ei kuitenkaan käynyt, sillä eväs oli kotoa todellakin lopussa.
Kurvasimme siis kaupan parkkihalliin ja neiti heräsi saman tein kun auto pysähtyi. Autosta ulos päästyämme alkoikin sitten mahdoton yskiminen ja lima ilmeisesti juuttui neidin kurkkuun, sillä yskimisen jälkeen alkoi parkkihallin laatoitus. Siinä tuli tavaraa isännän takille ja kengille sekä valtaisa määrä parkkihallin lattialle. Kyhäsin pikaisen toimintasuunnitelman, eli emäntä kauppaan ja isäntä naperon kanssa vessaan hiukan puhdistamaan nassua ja tarvittaessa laatoittamaan vessankin lattiaa.
Päästyäni kauppaan vieviin rappusiin vastaani tuli joku keltasilmäinen yön Timo, sainkin oikein urakalla häneltä keltaista silmää ja flirttailevan pienen ”iskulauseen”. Hoh hoh, siinä vaiheessa tuntui kyllä, että eikö siinä lapsen oksentamisessa ollut jo ihan tarpeeksi tälle illalle…

Koitin tehdä kauppareissun ilman aivoja ja nopeasti. Takaisin autolle päästyäni isäntä ja muksu odottelivat auton vieressä, neiti oli kovin reipas ja istuin kotimatkaksi hänen viereen kaupan muovikassi valmiustilassa…

Kotona alkoi sitten uusi yrjänderkierros ja viritin sängyn yrjövalmiustilaan. Herra Yrjänä päätti kuitenkin olla yöllä tulematta. Olin edelleen huolissani siitä, josko muksulla olisi aivotärähdys, joten herättelin neitiä parin tunnin välein, siinä vaiheessa kun kuume nousi hurjiin lukemiin, päätin uskoa ennemminkin siihen teoriaan, että flunssa vatsapöpön kera oli tuotu tuliaisiksi.

Seuraava päivä eli torstai meni kohtalaisen pirteästi ja toivoinkin, että saisin nukkua perjantain vastaisen yön kunnolla. Muksu meni isännän kanssa nukkumaan ja minä siirryin suihkuun. Vuollessani kavioitani suihkun jälkeen vessanpöntön päällä istuskellen, kuulin muksun yskivän, minkä jälkeen alkoi karmea itku. Itkun jälkeen alkoikin sitten vielä karmeampi ääntely, kun sisäänhengitys ei tuntunut ihan sataprosenttisesti onnistuvan. Tätä ”merileijonan karjuntaa” kesti siinä määrin kauan, että minulla oli jo toinen jalka housunlahkeessa, koska halusin lähteä näyttämään neitoa lääkärille. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun neiti oli tovin pystyasennossa, mutta aina kun tuli yskä, tuli myös itku ja sen jälkeen jälleen hengitysvaikeuksia. Siinä sitten arvottiin paikkaa mihin meidän tulisi mennä ja minä päädyin siihen ratkaisuun, että menisimme Trieriin samaan sairaalaan mihin minulla on kohta jo kausikortti. Soitin päivystykseen, josta minut ohjattiin soittamaan lasten osastolle. Ennen puhelua olin katsonut netistä muutaman sanan, eli keuhko, lima, yskä, hengitys ja sisäänhengitys. Täytyy kyllä sanoa, että tällaisessa tilanteessa jolloin pitäisi nopeasti soittaa ja saada apua, on pykälän verran turhauttavaa alkaa etsimään asiaan liittyviä sanoja, joita ei tiedä. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun tekisi niin kovasti mieli asua Suomessa, sairaalassa saa joka kerta myös vääntää pitkät tovit aiheesta ”missä teillä on sairasvakuutus” jne.  mikä on sekin kovin turhauttavaa.

Pääsimme vihdoin perille sairaalaan, neiti oli pirteä kuin peipponen, eikä hengenahdistuksesta ollut tietoakaan. Siinä vaiheessa kun äippä kielsi piirtämästä kuulakärkikynällä virkailijan vastaanottotiskiin, alkoi jälleen itku ja sen myötä myös limainen korina kera hengenahdistuksen. Saatuamme laskutusasiat selviksi siirryimme vastaanottohuoneeseen, jossa neidiltä mitattiin lämpö sekä pulssi ja verenpaine. Lääkäritätsykin saapui viimein. Hän kuunteli muksun keuhkot, katsoi korvat ja kurkun. Keuhkot kuulostivat tukkoisilta ja kurkku oli jonkin verran turvoksissa, muuten neiti oli kuitenkin ok. Hän määräsi kuitenkin antibiootit, yskänlääkettä, sekä kortisonisupot. Suppoja tulisi käyttää vain sellaisessa tilanteessa, että neidillä olisi jälleen kunnon hengenahdistus. Sitten lekuri lähti ja hoitaja tuli antamaan neidille vielä jonkin sortin höyryä. Aluksi neiti vähän ihmetteli tätä vempelettä, mutta sitten homma sujuikin jonkin aikaa erityisen hyvin. Toimituksen jälkeen arvoimme vielä apteekin joka päivystäisi ja neiti sai mukaansa Kippari Kalle tatuointi tarroja (joka tytön toivelahja). Täytyy kyllä sanoa, että menen erityisen mielelläni vastaisuudessakin ko. osastolle, kaikki kunnia tästä meidän kanssa touhunneelle hoitajalle. Ihanaa että tältä tellukselta löytyy vielä ihmisiä, joilla riittää hymyä ja ystävällisyyttä!!

Seuraavaksi lähdimmekin sitten etsimään Apothekia Trierin yöstä, se olikin näppärästi piilotettu pikkukujalle ja Kotirouvalla oli teelusikallinen ruskeaa ystävää housussa, sillä kaduilla kulki harvakseltaan omituisia humaltuneita hyypiöitä. Mielikuvitus taas laukkasi ties minkä ”kuiskaaja rajantakaa”-ajatuksen parissa. Onneksi pääsin liian kaukana odottavaan autoomme ja suuntasimme vihdoin kotiin. Kellokin oli vasta kolme.

Sitten aloitimmekin tällä hetkellä jo loputtomalta tuntuvan urakan, eli lääkkeiden antamisen tyttärellemme. Ensimmäinen kerta meni jotenkuten suoraan lusikasta, mutta sitä seuraavat kerrat ovat olleet toinen toistaan hankalampia. Neiti osaa heilauttaa kättänsä juuri oikealla hetkellä ja yskänlääkkeet ovat olleet milloin missäkin, loppuviimeksi päätin unohtaa koko lääkkeen. Antibiootit olemme antaneet lääkeruiskulla ja neiti on oppinut puristamaan hampaansa yhteen ja suun kireäksi viiruksi, ettei vain saisi ruiskua ujutettua poskeen. Lahjontakaan ei ole auttanut, koska suklaa ei aluksi edes maistunut, jäätelö on pahaa ja enteilevän punaisen väristä. Odotan kauhulla huomista, koska isännän lähtiessä töihin pitää minun selvitä tästä kissatappelusta yksin! Ehkä pitäisi noudattaa FB kavereiden neuvoja ja pyörittää tyttö mattoon niin että pää jää vain näkyville tai sitten laittaa neiti isännän saappaaseen ja kiristää varsi kaulan ympärille… ai niin, se taisikin olla ohje kissan matolääkkeen antamiseksi. On siinä uusilla naapureillamme sitten ihmettelemistä, kun alakerrasta kuuluu epämääräistä kiljuntaa ja ärräpäitä.

Olosuhteisiin ja korkeaan kuumeeseen nähden neiti on ollut päivisin kovinkin reipas, eilen illalla tuli vielä yrjänderit sänkyyn, kun lima lähti liikkeelle ja sitä tulee sitten kerralla yli äyräiden.  Toivottavasti flunssan selkä on ainakin neidin kohdalla taitettu, se jää sitten nähtäväksi kuinka meidän vanhuksien käy.

Käväisin lauantaina tuulettumassa puutarhakaupoilla ja ostin takapihallemme pari tuijaa, eli nyt puskat töröttävät purkeissa kuistimme reunalla. Lauantaina oli myös järjettömän lämmin päivä, sillä auton mittari näytti parhaimmillaan 26 astetta plussaa. Ulkona oli siis mukava häärätä ja laittaa paikkoja kuntoon. Neitikin kävi haistelemassa vähän ulkoilmaa ja kurkkimassa yläkerran parvekkeelle, jolla seisoi ”tyttö”. Uusilla naapureilla on 3 ja 4 vuotiaat tytöt, joten toivottavasti saadaan heistä leikkikaverit (ja vanhemmista kukan kastelijat kesälomamme ajaksi).

Lähinaapurit ovat kovasti toivotelleet minut tervetulleeksi takaisin, ovat ilmeisesti bonganneet isännän koirankusetuskierrokselta (koska yleensä narun päässä roikkuu emäntä ja isäntä hoitaa ainoastaan pimeän ajan pissatuksen) ovat tietenkin ajatelleet, että nyt se akka on lähtenyt nostelemaan ja jättänyt miehensä oman onnensa nojaan!!  Raukka kun on niin kovasti laihtunutkin!

Tässä kuussa onkin kovasti ohjelmaa, ja mikä kaikkein mukavinta, meillä on kevät jo kovassa vauhdissa, puihin tulee lehtiä, kukkia on laitumilla ja puutarhoissa, multa ja ruoho tuoksuvat, sekä tietenkin se meidän kylän takuutuoksu, eli lehmän PEE… Kesäänkään ei ole enää kuin pari kuukautta, mökkeilyä, hevosentuoksua ja Kesäkissayhdistyksen avajaisia odotellessa…


Tiu tiu
Kotitipu

Taisi tästä muuten pieni romaani tullakin, mutta ensi kerralla sitten lyhyemmin asiaa…