Jahans, paljon olisi asiaa kerrottavana, mutta pysykäämme lähivuorokausissa, sillä romaanihan siitä muuten tulisi.
Olimme siis tyttäreni kanssa pari viikkoa Suomessa. Tavoitteena oli tarkistaa uuden sukulaisen koko ja näkö, sekä viihdyttää Mufaa (tämä jäi tyttäreni tehtäväksi, sillä viihdytin itse itseäni mukavien ja ah, aina niin aktiivisten hevosystävieni seurassa). Tyttäreni taisi kyllä saada äidin ”heppa-hommista” trauman, koska lähtiessäni hän huuteli aina kyynel silmässä ”Warte Mif!” ja ilmoitti, että ”Fia mukaan heppa hommiin”. Pääsihän neiti toki itsekin kokeilemaan hepan selässä istumista, kun äippä nosti hänet hetkeksi Pimu nimisen hepan selkään, neiti kyllä ilmoitti, että nimi ei ollut Pimu, vaan ”Timo”?!
Palauduimme reissusta tämän viikon keskiviikkona. Luonnollisesti olin taas jättänyt pakkaamisen ja neuroottisen siivoamisvimmani viime tippaan. Tietenkin muksuni nenä pamahti viimeisen yön aikana ihan kunnolla tukkoon ja minullakin oli jo maanantaista lähtien ollut epämääräisen limainen olo. Eräällä aikaisemmalla kerralla kävimme viime hetkellä vielä korvalääkärillä, mutta vahingosta viisastuneena (meidän kummankin korvat olivat aivan kunnossa ja lasku oli 89 euroa per hölö) kävin ostamassa Nasolin suihketta apteekista, se saisi luvan riittää!!
Lähdimme matkaan kohti Pirkkalan lentokenttää hyvissä ajoin ja muksu nukahtikin oitis turvaistuimeensa. Auto oli ainoa paikka missä suomireissulla saatiin päiväunet aikaiseksi, muutoin pysyteltiinkin sitten hereillä. Käväisimme Pirkkalan ABC-asemalla ja ajattelin ostaa neidille jotain puuhasteltavaa lentomatkalle. Löysinkin värityskirjan ja värikynät, minkä jälkeen suuntasimme kassalle. Laskin kassan vieressä neidin maahan ja nanosekunnissa olin ilmeisesti tunkenut jalkani väärään paikkaan, sillä jälkikasvu kaatui erittäin kovalla vauhdilla lattiaan ja löi päänsä todella kovaa. Huuto oli valtava ja äidin huoli vielä valtavampi. Nyyhkimistä kesti harvinaisen pitkään ja ajattelin tietenkin, että tähän nyt vielä aivotärähdys niin menee oikein loistavasti!!
Autosta löytynyt pastilli rauhoitti tilanteen ja pääsimmekin hymyssä suin lentoasemalle, tokihan sitten Mufan lähtiessä alkoi itku Mufan perään. Taisi tulla heti ikävä. Turvatarkastuksen ”riisu pois jo arkipaitas”-osion jälkeen jäimme odottelemaan koneen saapumista leikkialueen tuntumaan. Isäntä soittelikin, että oli katsonut koneen sijainnin ja ilmoitti sen olevan aikataulussa. Tokihan neitini innostui leikkimään juuri sillä hetkellä, kun meidän piti lähteä vessan puolelle ”Nasolin-showhun”. Tämä suihkepullo kyllä pelasti tilanteen, sillä mitään show’ta ei syntynytkään, koska neiti sai istua pystyasennossa makuuasennon sijaan, eikä äippä kaatanut sieraimeen litraa vettä kerralla.
Koneen saavuttua alkoi tietenkin huuto ”Flugzeug”, neiti on ihan villinä lentokoneista. Ilmiselvä isänsä tyttö. Olimme ensimmäistä kertaa reissussa ilman rattaita ja neidillä oli siis ensimmäistä kertaa myös oma paikka koneessa. Rattaattomuus tarkoittaa tietenkin sitä, että äiti saa kolmen kassin lisäksi kantaa vielä yhtä luikertelevaa kolmetoista kiloista könttiä. Koneeseen noustessa joku venäläinen mies yritti olla kohtelias ja kantaa reppuani, mutta minä olin asiasta toista mieltä, koska en halunnut kassiani kenenkään muun käsiin, enkä myöskään voinut tietää mihin istun koneessa ja kieliä puhumaton venäläismies olisi sitten raahannut kassia mukanansa ties mihin. Enpä ole aiemmin moiseen tilanteeseen joutunut, kun mies ei meinannut päästää kassista irti, ei tainnut tietää, että kotirouva on aina suunnitellut kaiken valmiiksi, eli kassien kanssa ei ongelmia yleensä tule, vain hiki!
Istuimmekin sitten saksalaispojan viereen, joka tietenkin näytti mielestäni terroristilta. Olen ottanut sellaisen taktiikan käyttöön, että kannattaa aina keskustella vieressä istuvan kanssa mahdollisimman pian, niin tunnelma kevenee kummasti kotirouvan pään sisällä, sekä penkkirivissä. Olen muuten täysin vakuuttunut, että toisella puolella käytävää minun vieressäni istuskeli Suomen Euroviisukandidatti eli Paratiisin Oskari, vai oliko se Parasiitti Oskari?
Lento menikin varsin mukavasti ja perillä oli erityisen pehmeä lasku, joskus on jysähdetty kiitorataan sellaisella voimalla, että se ruskea ystävä on meinannut tulla suun kautta ulos. Kassien odottelun aikana viritin puhelimet jälleen päälle ja soitin isännälle, että missä päin hän perhettään odottaa. Noh, siinä meni sitten säkillinen hernettä saman tein nasaaliin, kun isäntä ilmoitti lähteneensä vasta puoli tuntia sitten, koska ”oli katsonut kelloa väärin!!!” Tämä tiesi siis tunnin kökkimistä kentällä väsyneen vekaran kanssa, ou jee, ja kauppaankin pitäisi kuulemma vielä mennä, koska kaapit ammottivat kotona tyhjyyttään. Päätinkin sitten, että menisimme johonkin kuppilaan kafeelle ja mehulle. Tietenkin terminaalin toiseen päähän. Matka oli pitkä, sillä jälkikasvu laski mahallansa jokaisen ”rampin” joka matkalta löytyi, sen lisäksi pienet juoksuaskeleet äidistä poispäin olivat lapseni mielestä erittäin viihdyttäviä. Lopultakin pääsimme kuppilaan ja aloitimme isännän odottamisen. Mikäs siinä oli ihmisiä kytätessä ja kuunnellessa lapseni haukuntaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kuppilassa istumisen jälkeen piti toki päästä vielä vessaan. Siirryimme siis vammais-/lastenhoitoveskiin, jossa kiskoin lapseni housut ja sukkikset pois hänen päältään, vain todetakseni, että vaipassa ei ollutkaan yhtään mitään sisällä. Noh, ajanvietettä se on lapsen pukeminenkin. Istuttuani itse vessan pöntölle alkoi lievät ongelmat. Muksu meni pesemään automaattihanan alle käsiään, vettä roiskusi holtittomasti ympäriinsä, ja olin kaiken lisäksi laskenut molemmat puhelimeni lavuaarin reunalle. Seuraavaksi oltiin kääntämässä oven lukkoa auki, mutta sain houkuteltua jälkikasvun takaisin luokseni. Samassa tarrattiin kuitenkin jo hälytysnappulan naruun ja loppuviimeksi olin tainnut hikoilla enemmän kuin virtsata!
Vihdoin oli isäntäkin paikalla ja lähdimme lompsimaan terminaalista kohti kaukana häämöttävää autoamme. Neiti raahasi itsensä kokoista kassia perässänsä, mutta puolessa välissä matkaa voimat ilmeisesti ehtyivät ja kassi jäi siihen paikkaan. Lopulta kuitenkin saimme itsemme ja kassimme autolle asti ja koska minulla oli edelleenkin puoli säkkiä hernettä nenässä, päätin olla sen kummemmin pussailematta isäntää, lipokoon huuliaan, pentele!!
Ehdotin, että skippaisimme kaupan, sillä kello olisi yli yhdeksän meidän sinne saapuessa, eli Suomen aikaa se olisi siis yli kymmenen ja napero oli aivan TÖÖT. Se ei kuitenkaan käynyt, sillä eväs oli kotoa todellakin lopussa.
Kurvasimme siis kaupan parkkihalliin ja neiti heräsi saman tein kun auto pysähtyi. Autosta ulos päästyämme alkoikin sitten mahdoton yskiminen ja lima ilmeisesti juuttui neidin kurkkuun, sillä yskimisen jälkeen alkoi parkkihallin laatoitus. Siinä tuli tavaraa isännän takille ja kengille sekä valtaisa määrä parkkihallin lattialle. Kyhäsin pikaisen toimintasuunnitelman, eli emäntä kauppaan ja isäntä naperon kanssa vessaan hiukan puhdistamaan nassua ja tarvittaessa laatoittamaan vessankin lattiaa.
Päästyäni kauppaan vieviin rappusiin vastaani tuli joku keltasilmäinen yön Timo, sainkin oikein urakalla häneltä keltaista silmää ja flirttailevan pienen ”iskulauseen”. Hoh hoh, siinä vaiheessa tuntui kyllä, että eikö siinä lapsen oksentamisessa ollut jo ihan tarpeeksi tälle illalle…
Koitin tehdä kauppareissun ilman aivoja ja nopeasti. Takaisin autolle päästyäni isäntä ja muksu odottelivat auton vieressä, neiti oli kovin reipas ja istuin kotimatkaksi hänen viereen kaupan muovikassi valmiustilassa…
Kotona alkoi sitten uusi yrjänderkierros ja viritin sängyn yrjövalmiustilaan. Herra Yrjänä päätti kuitenkin olla yöllä tulematta. Olin edelleen huolissani siitä, josko muksulla olisi aivotärähdys, joten herättelin neitiä parin tunnin välein, siinä vaiheessa kun kuume nousi hurjiin lukemiin, päätin uskoa ennemminkin siihen teoriaan, että flunssa vatsapöpön kera oli tuotu tuliaisiksi.
Seuraava päivä eli torstai meni kohtalaisen pirteästi ja toivoinkin, että saisin nukkua perjantain vastaisen yön kunnolla. Muksu meni isännän kanssa nukkumaan ja minä siirryin suihkuun. Vuollessani kavioitani suihkun jälkeen vessanpöntön päällä istuskellen, kuulin muksun yskivän, minkä jälkeen alkoi karmea itku. Itkun jälkeen alkoikin sitten vielä karmeampi ääntely, kun sisäänhengitys ei tuntunut ihan sataprosenttisesti onnistuvan. Tätä ”merileijonan karjuntaa” kesti siinä määrin kauan, että minulla oli jo toinen jalka housunlahkeessa, koska halusin lähteä näyttämään neitoa lääkärille. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun neiti oli tovin pystyasennossa, mutta aina kun tuli yskä, tuli myös itku ja sen jälkeen jälleen hengitysvaikeuksia. Siinä sitten arvottiin paikkaa mihin meidän tulisi mennä ja minä päädyin siihen ratkaisuun, että menisimme Trieriin samaan sairaalaan mihin minulla on kohta jo kausikortti. Soitin päivystykseen, josta minut ohjattiin soittamaan lasten osastolle. Ennen puhelua olin katsonut netistä muutaman sanan, eli keuhko, lima, yskä, hengitys ja sisäänhengitys. Täytyy kyllä sanoa, että tällaisessa tilanteessa jolloin pitäisi nopeasti soittaa ja saada apua, on pykälän verran turhauttavaa alkaa etsimään asiaan liittyviä sanoja, joita ei tiedä. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun tekisi niin kovasti mieli asua Suomessa, sairaalassa saa joka kerta myös vääntää pitkät tovit aiheesta ”missä teillä on sairasvakuutus” jne. mikä on sekin kovin turhauttavaa.
Pääsimme vihdoin perille sairaalaan, neiti oli pirteä kuin peipponen, eikä hengenahdistuksesta ollut tietoakaan. Siinä vaiheessa kun äippä kielsi piirtämästä kuulakärkikynällä virkailijan vastaanottotiskiin, alkoi jälleen itku ja sen myötä myös limainen korina kera hengenahdistuksen. Saatuamme laskutusasiat selviksi siirryimme vastaanottohuoneeseen, jossa neidiltä mitattiin lämpö sekä pulssi ja verenpaine. Lääkäritätsykin saapui viimein. Hän kuunteli muksun keuhkot, katsoi korvat ja kurkun. Keuhkot kuulostivat tukkoisilta ja kurkku oli jonkin verran turvoksissa, muuten neiti oli kuitenkin ok. Hän määräsi kuitenkin antibiootit, yskänlääkettä, sekä kortisonisupot. Suppoja tulisi käyttää vain sellaisessa tilanteessa, että neidillä olisi jälleen kunnon hengenahdistus. Sitten lekuri lähti ja hoitaja tuli antamaan neidille vielä jonkin sortin höyryä. Aluksi neiti vähän ihmetteli tätä vempelettä, mutta sitten homma sujuikin jonkin aikaa erityisen hyvin. Toimituksen jälkeen arvoimme vielä apteekin joka päivystäisi ja neiti sai mukaansa Kippari Kalle tatuointi tarroja (joka tytön toivelahja). Täytyy kyllä sanoa, että menen erityisen mielelläni vastaisuudessakin ko. osastolle, kaikki kunnia tästä meidän kanssa touhunneelle hoitajalle. Ihanaa että tältä tellukselta löytyy vielä ihmisiä, joilla riittää hymyä ja ystävällisyyttä!!
Seuraavaksi lähdimmekin sitten etsimään Apothekia Trierin yöstä, se olikin näppärästi piilotettu pikkukujalle ja Kotirouvalla oli teelusikallinen ruskeaa ystävää housussa, sillä kaduilla kulki harvakseltaan omituisia humaltuneita hyypiöitä. Mielikuvitus taas laukkasi ties minkä ”kuiskaaja rajantakaa”-ajatuksen parissa. Onneksi pääsin liian kaukana odottavaan autoomme ja suuntasimme vihdoin kotiin. Kellokin oli vasta kolme.
Sitten aloitimmekin tällä hetkellä jo loputtomalta tuntuvan urakan, eli lääkkeiden antamisen tyttärellemme. Ensimmäinen kerta meni jotenkuten suoraan lusikasta, mutta sitä seuraavat kerrat ovat olleet toinen toistaan hankalampia. Neiti osaa heilauttaa kättänsä juuri oikealla hetkellä ja yskänlääkkeet ovat olleet milloin missäkin, loppuviimeksi päätin unohtaa koko lääkkeen. Antibiootit olemme antaneet lääkeruiskulla ja neiti on oppinut puristamaan hampaansa yhteen ja suun kireäksi viiruksi, ettei vain saisi ruiskua ujutettua poskeen. Lahjontakaan ei ole auttanut, koska suklaa ei aluksi edes maistunut, jäätelö on pahaa ja enteilevän punaisen väristä. Odotan kauhulla huomista, koska isännän lähtiessä töihin pitää minun selvitä tästä kissatappelusta yksin! Ehkä pitäisi noudattaa FB kavereiden neuvoja ja pyörittää tyttö mattoon niin että pää jää vain näkyville tai sitten laittaa neiti isännän saappaaseen ja kiristää varsi kaulan ympärille… ai niin, se taisikin olla ohje kissan matolääkkeen antamiseksi. On siinä uusilla naapureillamme sitten ihmettelemistä, kun alakerrasta kuuluu epämääräistä kiljuntaa ja ärräpäitä.
Olosuhteisiin ja korkeaan kuumeeseen nähden neiti on ollut päivisin kovinkin reipas, eilen illalla tuli vielä yrjänderit sänkyyn, kun lima lähti liikkeelle ja sitä tulee sitten kerralla yli äyräiden. Toivottavasti flunssan selkä on ainakin neidin kohdalla taitettu, se jää sitten nähtäväksi kuinka meidän vanhuksien käy.
Käväisin lauantaina tuulettumassa puutarhakaupoilla ja ostin takapihallemme pari tuijaa, eli nyt puskat töröttävät purkeissa kuistimme reunalla. Lauantaina oli myös järjettömän lämmin päivä, sillä auton mittari näytti parhaimmillaan 26 astetta plussaa. Ulkona oli siis mukava häärätä ja laittaa paikkoja kuntoon. Neitikin kävi haistelemassa vähän ulkoilmaa ja kurkkimassa yläkerran parvekkeelle, jolla seisoi ”tyttö”. Uusilla naapureilla on 3 ja 4 vuotiaat tytöt, joten toivottavasti saadaan heistä leikkikaverit (ja vanhemmista kukan kastelijat kesälomamme ajaksi).
Lähinaapurit ovat kovasti toivotelleet minut tervetulleeksi takaisin, ovat ilmeisesti bonganneet isännän koirankusetuskierrokselta (koska yleensä narun päässä roikkuu emäntä ja isäntä hoitaa ainoastaan pimeän ajan pissatuksen) ovat tietenkin ajatelleet, että nyt se akka on lähtenyt nostelemaan ja jättänyt miehensä oman onnensa nojaan!! Raukka kun on niin kovasti laihtunutkin!
Tässä kuussa onkin kovasti ohjelmaa, ja mikä kaikkein mukavinta, meillä on kevät jo kovassa vauhdissa, puihin tulee lehtiä, kukkia on laitumilla ja puutarhoissa, multa ja ruoho tuoksuvat, sekä tietenkin se meidän kylän takuutuoksu, eli lehmän PEE… Kesäänkään ei ole enää kuin pari kuukautta, mökkeilyä, hevosentuoksua ja Kesäkissayhdistyksen avajaisia odotellessa…
Tiu tiu
Kotitipu
Taisi tästä muuten pieni romaani tullakin, mutta ensi kerralla sitten lyhyemmin asiaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti