On ilmeisesti aika palata ruotuun ja muistella menneitä, eli niinkin pitkää ajanjaksoa kuin mennyttä viikkoa. Latvusto alkaa olla siinä määrin haperoitunutta, että näinkin pitkän ajanjakson muistelemisessa on tekemistä. Joskus tai sanotaanko yleensä unohdan asioita joita olen juuri miettinyt. Tämä tulee yleisimmin esiin sellaisissa tilanteissa, että olen siirtynyt kotona paikasta A paikkaan B. Paikassa A olen saanut ajatuksen jota lähden toteuttamaan paikkaan B. Seisottuani hetken paikassa B alan miettiä miksi seison paikassa B, joskus löydän tähän vastauksen pienen pohdinnan jälkeen ja toisinaan taas en. Vastaus saattaa kuitenkin tulla mieleen pienen tovin päästä, kun teen jo jotain muuta asiaa paikassa C. Palaan paikkaan B ja unohdan että minulla jäi hommat kesken paikassa C, tämä pieni rinki pyörii päivästä toiseen samalla kaavalla ja joskus huomaan vaan taahaavani ympäri asuntoa ilman minkäänlaista tolkkua. Olen havainnut veljessäni samoja loputtoman taahaamisen piirteitä, joten tämä on varmasti meillä geeneissä.
Geeneistä voinkin sujuvasti kuin aasin sillan kautta pompata seuraavaan aiheeseen. Liityin nimittäin äitini puolen suvun sukuseuraan. Enoni on minulle siitä jo pitkään puhunut, mutta sain vasta nyt jotain aikaiseksi, liekö aika kulunut kotona taahatessa kun en aiemmin ole saanut liittymistä hoidetuksi. Miehelleni ilmoitin, että nyt on sitten meidän perheen maine mennyt, kun laitoin blogini osoitteen linkkinä sukusivuille. Nyt pääsenkin sitten seikkailulle sukujuurilleni…
Juurista juolahti mieleeni, että latvustoni juurikasvu kaipaisi pikaista värikäsittelyä. Sallisten suvun kiharapäisyys on näemmä tehnyt valtauksen myös minun kropan yläosan pyöreään palloon. Pörröinen kuontaloni on alkanut tuottamaan ennenaikaisia harmaita hiuksia ja nämä pitäisi saada peittoon. Siitä lähtien kun äitini kuoli, on minulla ollut hiusten värjäyksen kanssa suuremman luokan ongelma. Äitini kun oli kampaaja niin värjäykset sujuivat kotona muitta mutkitta. En millään viitsisi maksaa yli sataa euroa hiusten värjäyksestä. Muutaman kerran olen käynyt värjäyttämässä hiukseni ja poistunut paikalta pettyneenä. Täällä on hiustuotteet ja – värit erittäin edullisia, niinpä olen toimittanut ko. suorituksen viime aikoina itse. Toiseksi viimeisellä kerralla kyllä uhosin sen olevan viimeinen, kun valkoiset vessakaakelit olivat täynnä mustanruskeaa väriainetta, kuka käski tekemään raitoja puolimetriseen pörröön?? Olen ollut viimeiset vuodet (lue 15) punapää, ulkonäkö siis myötäilee 80-luvun Bon Jovin ja 90-luvun alun Tommi Läntisen välimaastossa. Ehkä olisi siis aika vaihtaa väriä, tai tarkemmin ajatellen, koko päätä!
Vanhuus ei tule yksin, harmaiden hiuksien lisäksi olen huomannut ”ryppyyntyväni” ennen kaikkea kasvojen alueelta. Sen lisäksi olen ilmeisesti isäni puolelta perinyt paljon luomia. Nuorempana olin kova ottamaan aurinkoa ja työni puolesta näytin kesäisin lakritsipötköltä. Raskausaikana huomasin, että minuun alkoi tulla entistä enemmän ruskeita pieniä ystäviä, ja mitä enemmän sain aurinkoa, sitä enemmän näitä pieniä täpliä ilmestyi kroppaani. Olen vakuuttunut, että kun täytän tai paremminkin jos täytän 70, niin olen varmasti muuttunut isoksi, ruskeaksi ja karvaiseksi luomeksi! Mutta, palataan takaisin ryppyihin. Nykypäivänä tuntuu olevan jos jonkinlaista Q10 purnukkaa kaupan, on virkistävää eliksiiriä, kiinteyttäviä tippoja, silmänympärysgeeliä ja mitä vielä! Ajattelin itse lanseerata oman rasvasarjan Q10in rinnalle, nimittäin Kyy10in. On kuulemma niin valtava määrä kyykäärmeitä siellä Suomen maassa liikenteessä, että raaka-aineet olisivat valmiina, kunhan tekijä pääsisi oikeaan valtioon. Kuvitelkaa naiset, Kyy10 – säväyttävä päivävoide tai väsäyttävä yövoide, käärmeen joustavuus ihollasi ei ryppyjä, kiinteä ja sopivan kostea iho, kuorinta (lue: nahan luominen) säännöllisin väliajoin! Liiasta käytöstä voi tulla tietenkin haittavaikutuksia, joita voivat olla mm. horrokseen vajoaminen talviaikana, syöt vahingossa rotan tai hiiren, näkö- ja kuuloaisti heikentyy (mutta tuntoaisti parantuu), varpus- tai hiirihaukka hyökkää päällesi, myrkytät vahingossa miehesi, havahdut siihen, että naapurin isäntä hakkaa sinua lapiolla!
Tilasin toivorikkaana uudet ratsastushousut ja hiukan zubehörejä siinä sivussa. Paketin saavuttua, totesin jälleen kerran, että ei ne jalat lyhene vaikka kuinka sitä toivoisi. Vaikka taisin saada markkinoiden pisimmillä lahkeilla varustetut ratsastushousut, olin jälleen kerran saman vanhan ongelman äärellä. Jos patsastelisin paikallani housut olisivat ihan ok, mutta kaikkihan tietävät, että hevosen selässä ollaan jalat levällään. Kun seisoskelin tällaisessa haara-asennossa, niin housujen tulisi luonnollisesti nousta hiukan ylöspäin, jotta haaraväli ei roikkuisi puolessa välissä reisiä. No, ongelma oli jälleen kerran se, että jos housujen nilkan kohta lähestyy pohkeen keskikohtaa, niin housu ei vain nouse ylöspäin (muuta kuin repimällä). Eli mitä tästä opimme, minun pohkeeni kohdalla pitäisi rakenteellisesti tarkkailtuna sijaita nilkka. Ainakin jos katsellaan asiaa ratsastushousujen valmistajien silmin. Koskahan joku Eurooppalainen ratsastusvarustevalmistaja alkaa tehdä housun lahkeen pituuksia tuumakoossa!!?? Sitä odotellessa. Lisävarustukset olivatkin sitten kaikki vallan ihania. Housut lähtivät vaihtoon, eli kokeillaan suurempaa kokoa. Mikä sinänsä on sekin ikävää, ei ole ensimmäinen kerta kun täytyy ostaa isompi koko lahkeen pituuden takia. Eikä sopivuus tämänkään toimenpiteen jälkeen ole varmaa. Yleensä ostan ratsastusvarusteeni mittatilaustyönä. Kerran sain kuitenkin sellaiset ratsastushousut, jotka todellakin olivat tarpeeksi pitkät, mutta joiden polvipaikat sijaitsivat reisien kohdalla. Käsittämätöntä ajattelua sekin, lahkeenmitta on oikea, mutta ei välähdä tekijän päähän, että polvi saattaisi olla myös pitkissä lahkeissa hiukan alempana kuin normaalimittaisissa. Kaiken kaikkiaan minulla pitäisi siis olla polvet reisissä ja nilkat pohkeissa…
Tämä epäsopiva ratsastushousu antoikin minulle sitten hyvän syyn viettää kotirouvan laatuaikaa. Kävin viemässä palautuspaketin Trierin postiin ja samalla hain itselleni Saksan opiskelukirjan ja muksulle muutaman kesävaatteen. Elämäni ensimmäistä kertaa rentouduin ihmisvilinässä! Olipa ihana kulkea ihmisten seassa, kuitenkin yksin ja omien ajatusten kanssa. Turistioppaat olivat pukeutuneet toppatakkeihin ja kelin viileys näkyi siinä, että vaikka kansaa oli paljon, niin sitä oli kuitenkin Trierin kävelykaduille vähän. Katusoittajat, kerjäläiset, katukahvilat, ranskalaiskojut, pullantuoksu ja torilla olleet hedelmien ja kukkien myyjät tekevät Trierin vanhasta keskustasta omanlaisensa elämyksen. Niin ja todellakin, nyt kun olen jo toista kuukautta pupeltanut diettipöperöitä, niin että tuoksui kaikki herkut nenään aivan huumaavalle!! Kotiin päästyäni vastaanotto olikin sitten maan pinnalle pudottavaa… isäntä haukkui lapselleni ostamien vaatteiden värin (vältin vaaleanpunaista) ja ainoa hänen mielestään ok vaate oli varustettu ”propagandatekstillä… My ♥ belongs to Mummy”. Ei kuulemma pitäisi päästää rouvaa yksin kaupoille. Noh, olemmehan me kokeilleet yhdessä vaatekaupoilla olemistakin ja siitäkö vasta sota syntyi. Jos kahdella ihmisellä voi olla erilainen maku, niin meillä todellakin taistellaan jopa taulujen sijoituskorkeudesta seinälle…
Sitten hiukan jälkikasvun kuulumisia. Neidillä oli nimipäivä lauantaina, kiitos vaan sukulaisille kortista, en olisi itse muuten ko. merkkipäivää muistanutkaan. Tällä viikolla jäi kerhot ja poikaystävän tapaamiset välistä, sillä äiti unohti kerhon ja poikaystävän tapaaminen meni mönkään iltapäiväunien venyessä pitkiksi. Olimme kuitenkin aikaisemmin viikolla kylän ”leikkikentällä” keinumassa ja siellä oli pari isompaa tyttöä samaan aikaan. Toinen tytöistä halusi kovasti leikkiä muksumme kanssa ja niinpä siinä keinuttiin ja laskettiin mäkeä oikein urakalla. Lapseni huuteli naapureille reteästi ”Halloota” ja nauroi vielä reteämmin kun toinen tytöistä kaatui mäessä kun hän lähti kotia kohti. Lapseni suusta pääsi aivan karmea räkänauru ja minulla oli tekemistä, että oma naamani pysyi peruslukemilla. Mitenkähän tällaiseen pitäisi vanhempana suhtautua… Tällä viikolla on opittu aukaisemaan ulko-ovi ja kävelemään ”itsenäisesti” rappukäytävään, loistavaa! Tästä lähtien pitää äidin siis muistaa lukita ovi. Osataan sanoa posti, Akkuti (=Alex leijona Madagaskar elokuvasta) neiti kantaa DVD-rasiaa käsissänsä vähän väliä, kala, Oso, Manni, Jojo, napa ja nenä. Kyllähän suusta tulee tekstiä minkä kerkiää, mutta vielä ei äiti ymmärrä oikeastaan mitään, eli kaikki jää arvailujen varaan. Kaatumistilastoakin on luonnollisesti pidetty yllä, pää on saanut muutamia hiukan pehmeämpiä osumia, mutta pahin osuma tuli etutalttoihin, kun neiti nappasi Pappansa tietokoneen kuulokkeet, lähti kirmaamaan kohti olohuonetta ja hups, kun johdosta loppui mitta vauhti tyssäsi kuin seinään ja neiti lensi suoraan nenällensä sekä ylähuulellensa niin, että ylähuuleen tuli vekki ja vertakin lensi. Hampaat ovat onneksi vielä tallella. Omatoiminen tyttäreni on myös ollut kahtena aamuna mukanani koiranpissityskeikalla. Hän alkaa reippaasti pukea vaatteita päällensä kun huomaa, että äiti on lähdössä koiran kanssa ulos ja haluaisi mielellään myös taluttaa koiraa. Koiramme on kova kissojen jahtaaja, joten taluttaminen on jäänyt vielä äidin hoidettavaksi, sekä koiran, että tyttären.
Jälleen on siis uusi viikko aluillaan, joskohan me ensi viikonloppuna pääsisimme Ranskan puolella sijaitsevaan eläintarhaan visiitille. Olen nimittäin suunnitellut ko. eläintarhassa käyntiä jo toista vuotta. Nyt olisi jo vihdoin ja viimein aika päästä siellä käymään, koska voisin jättää isännän gorillan häkkiin täyshoitoon tai ehkä sieltä löytyisi se sammakkolampikin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti