Jos elämä kulkisi onnellisen perhedraamasarjan käsikirjoituksen mukaan, niin eilen meillä olisi ollut onnellinen päivä. Sillä kyseiselle päiväykselle oli merkitty identtisten ihmeidemme laskettu aika. Elämä tuntuu kuitenkin kääntävän perspuoltansa meitä kohti tasaisin väliajoin ja asiat eivät suttaannu toiveiden mukaisesti. Joskin elämällä on myös sellainen taito, että se asettaa mielen sopeutumaan siihen tilanteeseen mikä juuri nyt on käsillä. Tällä hetkellä ajatus kahdesta pienokaisesta on hyvin etäinen. Tyttäremmekin on sellaisessa iässä, missä tarvitaan rutkasti huomiota ja tähän kun olisi vielä lisätty kaksi uutta elämänalkua, niin kotirouva olisi ollut kyllä PULASSA!!!
Myönnettäköön, että ajoittain olen katkera siitä, että toisille raskaaksi tuleminen on erityisen helppoa ja myös siitä, että tällä hetkellä meillä ei edes ole varaa tehdä lasta. Niin kurjaa kuin se onkin, yksityisellä sektorilla lapsen tekeminen on kallista puuhaa. Mitä suuremmalla todennäköisyydellä meidän perheen henkilöluku pysyy kolmessa, jos en sitten satu muuttumaan Neitsyt Mariaksi ennen kuin täytän 40, (pyydän anteeksi edellistä kommenttia kaikilta jotka ovat yhteyksissä yläkerran kanssa).
Viime syksynä sairaalassa viettämäni päivä oli varmasti elämäni yksinäisin hetki. Kurja, ahdistava, pitkäveteinen ja ikuisuuksiksi mieleen painuva. Onneksi lääketiede on onnistunut kehittämään keinot, millä likaisimmat yksityiskohdat pidetään potilaalta itseltäänkin ”hämärän peitossa”.
Mutta, ei jäädä lumeen makaamaan, ”eteenpäin” sanoi mummo tulessa, vai miten se nyt oli?
Elämä siis jatkuu ja mielessä pyörii kovasti tuleva kesä ja sen tapahtumat. Jos meillä olisi kaksi pienokaista, niin kesä Suomessa ei olisi ollut edes mahdollinen. Täytyy vain toivoa, että helteitä ja kaunista ilmaa riittää myös keskikesälle. Hienoa on myös se, että pieni piskuinen serkkukatraamme on kesällä hetken samassa paikassa yhtaikaa!!
Pieni vilkaisu edelliseen viikkoon lienee taas paikallaan… ja millähän muistikortilla se nyt sitten taas olikaan… Isäntäni nimeämä ”kuivan kesän orava”-dieetti jatkuu edelleen. Juoksemme samaa tietä päivästä toiseen edes takas ja syömme samoja mauttomia ruokia. Erittäin mieltä ja ruumista ravitsevaa puuhaa. Koiramme on ottanut askeleen edemmäksi, koska sillä on päällä ”kuivan kesän koira”-dieetti, sillä se on lakannut jostain syystä syömästä omia ruokiaan. Muksun lattialle pudottamat eväät tuntuvat vain kelpaavan. Eräs aamu heräsin siihen, kun luulin että ikkunamme takana mouruavat kissat. Hetken asiaa tutkittuani (kävin siis takapihalla oikein katsomassa) tajusin, että mouruava kissa olikin koiramme mahassa!
Eilen tyttäreni polskutteli elämänsä ensimmäistä kertaa ulkona pienessä uima-altaassansa. Äitikin uskalsi vähentää vaatetusta ja pitkästä aikaa otti luomillensa hetken UV-säteilyä!! En tiedä mitenkä naapurimme suhtautuvat puolialastomaan naiseen, tai yleensäkään Saksalaiset, oman talomme väki on kuitenkin niin monikansallista, että jos jollain tulee ahdistus melkein vaatteettomasta valkoisesta naapurista, niin tulkoon. Vaikka muksukin polskutteli varjossa aurinkovoiteella varustettuna, niin tokihan hänellä oli illalla ihottumaa siellä sun täällä. Katsotaan nyt sitten miltä neidin hipiä nyt aamulla näyttää. Vai onko kyseessä kenties joku muu kuin auringosta saatu reagointi.
Toissa iltana kävin suihkussa ja huomasin lattialla pari muurahaista. Liiskasin muurahaiset jalallani litteiksi sen kummempia ajattelematta. Aamulla kun menin vessaan, huomasin, että ulko-oven reunasta tulee järjetön muurahaisarmeija joka kävelee suoraan vessaan. Vessassa muurahaisia oli vielä enemmän ja eteisen naulakossa vielä lisää. Siitä alkoikin sitten kotirouvan vastahyökkäys. Suihkuttelin murkut kuoliaaksi pesuaineella, mutta niitä tuli koko ajan jostain lisää. Sitten lähdin jäljittämään pienten veijareiden sisääntuloreittiä, mutta kun katsoin rappukäytävään, siellä ei ollut muurahaisen muurahaista. Kotvan odotettuani tein uuden väijytyksen rappukäytävän puolelle. Sieltähän nämä pikku kaverit taapersivat ulko-oven reunasta kohti asuntoamme ja talon ulkopuolella niitä oli vaikka keoksi saakka. Hetken päästä rappukäytävä ja ulko-oven edusta oli täynnä suolaa ja kanelia. Seuraavaksi naapurini törmäsi minuun vedenkeitin kädessä tukka pystyssä… ehkä hän ajatteli jotain, koska kohtasimme ensimmäistä kertaa, mutta niin minäkin ajattelin, ”pois tieltä per…le, TÄSSÄ ON NYT SOTA KÄYNNISSÄ”!! Sitten annoinkin pihalla oleville murkuille lämpöisen kylvyn! Muutama tunti ehti vierähtää, kunnes samanlainen jono muurahaisia marssi suola-kaneliaavikkoni läpi jälleen kohti vessaa. Tässä vaiheessa vedenkeittimen sisällön lisäksi kiehui myös päässäni! Jälleen pesuaine hoiti hommat ja vastahyökkäys saatiin onnistuneesti päätökseen. Kaneli ja suolavuoret sen kuin kasvoivat. Iltasella ennen nukkumaanmenoa totesin jälleen hyökkäyksen alkaneeksi ja lähdin oitis tukka sekaisin kylpytakki päällä rappukäytävään, olin siis juuri tullut suihkusta, ja toki naapurin isäntä sattui viemään pahveja juuri samaan aikaan keräysastialle. Otaksun, että minulla on kohta hullun maine naapureideni silmissä. Milloin kuljen veden keitin, milloin pesuainepullo kädessä rappukäytävässä ja vielä asusteet ja hiuksetkin oikein somasti aseteltuna. Suomalaista ”luonnonkauneutta” kerrakseen. Aikaisempien vastahyökkäysten tehottomuuden johdosta, minun piti keksiä jotain vielä ovelampaa pienten veijareiden tuhoksi. Niinpä ajattelin toteuttaa käytännössä muutaman netistä kalastamani tuholaisten torjuntavinkin. Sekoitin vanhan hunajapurkin pohjalle sokeria ja astianpesukoneainetta, tein kanteen reiän ja vein purkin ulko-oven viereen odottelemaan ruokailijoita. Sen lisäksi nappasin isännän Axe pullon ja suihkuttelin murkkujen reitille tuoksua. Tämän pitäisi katkaista muurahaisten ”hajujäljen”. Hajua oli kyllä runsaasti koko rappukäytävän täydeltä. Levitin vielä varmuuden vuoksi oman ovemme eteen kilon merisuolaa ystäväni neuvosta… Aamulla totesin vessan murkuttomaksi ja kun vein koiran aamupisulle, en voinut kuin myhäillä tyytyväisenä kun näin hunajapurkin mustanaan murkkuja, siitäs saivat senkin mulkut!!
Viime viikolla leikimme myös naapurin Lukan kanssa. Sangen suloista on katsella kahden alle kaksi vuotiaan yhteisiä touhuja. Luka ajelutti Fiaa taas traktorillansa, muksut leikkivät yhdessä hiekkalaatikolla, sekä istuivat portailla vierekkäin popsimassa välipalaa. Luka opetti Fiaa myös heittämään kiviä puroon ja tokihan kävimme katsomassa yhdessä lehmiä ja lampaita. Toivottavasti pääsemme taas tällä viikolla Lukan kanssa leikkimään. Perjantaina kävimme myös Luxissa kerhoilemassa ja Auchanissa haistelemassa herkkuja!
Vieläkään en päässyt katsomaan karvaista gorillaa Ranskan eläintarhaan. Teimme kyllä isännän kanssa eilen sopimuksen, että alamme ”leikkimään turisteja”, eli ryhdymme tekemään lähialueille tutkimusmatkoja. Täällä oli eilen pyhäpäivä, joten oma karvainen gorillani oli siis koko päivän kotona.
Iloista viikkoa kaikille!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti