Siipi maassa...

Tänään ei olekaan suu ollut niin messingillä kuin normaalisti. Oikeastaan se ei ole sitä ollut äitienpäivästä lähtien. Tasan viisi vuotta sitten äitini taistelu rintasyöpää vastaan sai päätöksensä. Mielessäni ovat pyörineet äitini viimeiset hetket, pienet asiat, jotka eivät lähde muististani koskaan. Olen myös käynyt mielessäni läpi sitä tunnetta, kun tietää menettävänsä rakkaimman ihmisen maan päällä, eikä voi asialle yhtään mitään. Olotila tuntuu painajaiselta. Ainoa ero on se, että nukkuessa pääset painajaista karkuun ja kun heräät, elät sitä. Painajaisen päätös on karu, mutta sillä hetkellä sen lohdullisin ja kaunein hetki.

Silmät ovat olleet siis koko viikon täynnä kyyneleitä ja mieli täynnä kaipausta. Eteenpäin on kuitenkin talsittava vaikka siipi olisi välillä maassa. Onneksi rakas tyttäreni pitää minut päivittäin kiinni arjen askareissa ja elämän pienissä iloissa.

Nykymaailman oravanpyörässä monilta unohtuu se tosiasia, että meidän kenenkään oleminen täällä ei ole itsestäänselvyys. Kiire ja ikuinen suorittamisen pakko vie huomion kaikelta oikeasti arvokkaalta. Mielestäni tämä on huolestuttava piirre, ihmisillä ei ole enää välttämättä aikaa edes lähimmäisilleen.

Rakastakaa siis lähimmäisiänne ja näyttäkää se heille sanoin ja teoin joka ikinen päivä, sillä koskaan ei voi tietää kenen vuoro on seuraavaksi lähteä…

…ja näin jääkiekon MM-kilpailujen aikaan lienee sopivaa lähettää lämpimiä ajatuksia meidän ”ylämummolle”!