Zigit ja zehnit zekaisin…

Voe voe, se on kuulkaa kotirouvalla sellainen lukipu-häriö, että pitäisiköhän sitä mennä oikeen terapeutille! Jotenkin ei vaan tunnu lukeminen, kirjoitus, saatika sitten puhuminen onnistua, ei edes aina tällä kotimaisellakaan kielellä, eikä varsinkaan enklanniksi tai güntherlandiaksi. Perjantai oli jälleen siitä hyvä osoitus…

… Perjantaimme alkoi äiti lapsi kerholla. Siellä olikin varsin mukavaa. Kotiin päästyämme leikimme takapihalla ja kännykkäni soi. Meidän yläkerran parvekkeelle on asennettu signaalin vahvistaja, joten kännykkä toimii hiukan paremmin kuin aiemmin, varsinkin pihamaan puolella. Vastasin puhelimeen ja toisesta päästä ei aluksi kuulunut mitään. Sitten yhteys katkesi. Samasta numerosta soitettiin uudestaan ja luurin toisessa päässä ollut henkilö ilmoitti, että ovisummereista ei löydy meidän nimeä?? Sitten olin jo menossa avaamaan ovea, kunnes tajusin, että meidän oven takana tuskin on ketään, vaan ko. ovi minkä takana joku seisoo pakettimme kanssa, oli Luxembourgissa entisessä osoitteessamme. Sitten puhelu katkesi jälleen. Kaivoin lankapuhelimen esiin, joka taas ei niin kovin hyvin toimi ulkona, ja koska muksuni vilisti pitkin takapihaa, piti minunkin pysytellä ulkona ja käyttää siis kännykkää. Soitin itse takaisin kyseiseen numeroon, sitten alkoikin oikean henkilön metsästys. Onnekseni asianomaiset puhuivat englantia. Sain vihdoin oikean henkilön langan päähän ja hän kertoi antavansa minulle sähköpostiosoitteen johon voin tehdä osoitteenmuutoksen. Sitten tarvitsin siis kynää ja paperia, menin takaisin sisälle ja puhelu katkesi jälleen. Etsin kynän ja paperin, kiskaisin tyttären ja koiran sisälle ja vaihdoin lankapuhelimeen. Soitin taas samaan numeroon, aloitimme jälleen oikea henkilön metsästyksen, ja kun hän jälleen kerran löytyi, aloitimme TAVAAMISEN, ranskalaisella aksentilla englanniksi tuli ensin noin reilu kymmenen numeroa sisältävä paketinlähetysnumero ja sitten lueteltiin sähköpostiosoite. Alku meni vielä ihan ok, mutta sitten en saanut hevon helvetin selvää, mitä pisteen ja @-merkin väliin piti tulla, tässä välissä mieheni tuli vielä töistä kotiin, mikä aiheutti koirassamme hirveän ulinamekkalan ja lapsemme kiljui siinä sivussa omaa riemuaan, kun olin jo neljännen kerran kysynyt, että ”anteeksi voisitko toistaa” en yksinkertaisesti kehdannut enää kysyä. Noh, ajattelin, että löydän saamillani tiedoilla netistä jotain vihiä, mikä osoite oikeasti olisi, mutta eihän toki netistä mitään löytynyt, koska tiedot olivat päin pakaraa. Isäntä sitten soittamaan uudestaan ko. nroon ja selittämään, että vaimolla on lukipuhäriö voisitteko kertoa s-postiosoitteenne uudestaan. Nyt sitten jännätään tuleeko paketti koskaan perille. Paketissa on rattaidemme takuuvaihtoon mennyt osa ja tästäkin voisi kertoa oman tarinansa, niin mielenkiintoista on ollut sähköpostilla asian hoitaminen ko. firman henkilökunnan kanssa.

Sitten olikin eläinlääkärille lähtöaika, emännällä oli jo mennyt niin herneenpalko nenään, että raivotauti rokote olisi todella tullut erittäin tarpeeseen. Jotenkin arvasin, että soitettuani eläinlääkäriaikaa en jummartanut aikaa oikein, vaikka senkin kysyin ainakin sata kertaa uudestaan englanniksi ja saksaksi. Vastaanotolle päästyämme olin todellakin jo vartin myöhässä ja omaa aikatauluani noudattaen 20 min etuajassa. Sekös otti vielä päähän entistä enemmän. Koira käyttäytyi kuitenkin erittäin mallikkaasti, siinä tuli kerralla hoidettua monta asiaa matolääkkeestä rokotuksiin ja kun olin niin helpottunut, että kaikki meni todella hienosti, eikä ollut edes odotushuoneessa kavereita haukuttavana, meinasin karata maksamatta!! No, tulihan sekin sitten hoidettua ja tyhjennettyä pussin sisältöä melkein 150 eurolla… kotiin viemis tuliaisina puolen vuoden punkkikarkoitteet ja seuraava matolääkekuuri.

Lauantaina lähdin sitten yksin kauppaan, staggrttasin auton ja lähdin matkaan. Kas kummaa, oliko joku ryövännyt yön aikana traktoristamme pakoputken, kun pörinä oli niin päätähuumaava, että koko kylän raitti raikasi kun rouva kaasutti kohti Konzia. Tämäkin vielä Brutukseni! Automme alkoi siis taas viime metreillä hajota käsiin, kun puolentoista viikon päästä sitä odottaa Via Baltica! Jossa ei takuu varmasti ole montun monttua! Toivotaan että autovanhus selviää matkastansa ehjin nahoin, mutta pakoputki menee kyllä ennen sitä vaihtoon, koska kukaan ei kyllä moista pörinää kuuntele yli 2000 kilometriä putkeen.

Sunnuntaina oli sitten taas kotirouvalla jorkkeli-päivä. Niin oli hermo kireällä aamusta alkaen, että en muista koska näin olisi viimeksi ollut (mieheni kyllä varmasti muistaisi jos häneltä kysyisin). Lähdimme aamupäivällä lenkille ja isäntä ehdotti kyllä moneen kertaan, että voisimme mennä eri suuntiin tai minä voisin jopa juosta ihan kotiin, kun olin niin mukavaa seuraa.

Muksu ei taaskaan, niin kuin ei koko aiempana viikkonakaan saanut nukutuksi päiväunia. Pelkkää huutoa ja metelöintiä siis iltapäiväkin. Sitten lähdimme Luxiin syntymäpäiväkutsuille ja neiti nukahti tietenkin juuri viisi minuuttia ennen perille saapumista. Koska nämä olivat lapseni ensimmäiset syntymäpäiväkutsut joissa hän on ollut mukana, niin tokihan hän nälkäisenä nappasi heti chiliraksua suuhun tarjoilupöydältä. Siinä taisikin olla epäterveellisin osuus koko tarjoilusta, sillä pöytä notkui vihanneksia, hedelmiä ja kaikkea muuta erittäin terveellistä. Täytyy nostaa hattua, että jotkut pystyvät kasvattamaan lapsensa ilman makeisia ja pullia!! Se on aika suoritus nykypäivän ihmisiltä. Neiti oli kyllä kovin tohkeissaan, ensimmäisenä piti tietenkin luetella kaikki Nalle-Puhin henkilöt jotka löytyivät seiniltä, niiden nimet kun ovat papan kanssa opeteltu viime viikolla. Sen lisäksi pappa on opettanut sanomaan God Dag! Kaiken kaikkiaan syntymäpäiväkemut olivat erittäin mieltä piristävät! Mukava nähdä muitakin ihmisiä kuin vain pelkkää Mr. Mörökölliä…

Illalla ei taas uni meinannut tulla neidille silmään, vähän väliä hoettiin kakkaa ja puristeltiin pakaroita yhteen, ettei vaan mitään pääsisi tulemaan ulos. Kun sängyssä makoilu alkoi mennä pelkäksi ahterin kaiveluksi, niin suuntasimme neidin kanssa vessaan. Äiti havainnollisti vessanpöntöllä kuinka ponnistellaan ruskea kaveri ulos, muutaman irvistelyn jälkeen muksuni naama vääntyi myös komeaan rypistykseen ja että oli voittaja fiilis! Pienellä tsemppauksella saa näköjään paljon ruskeata ystävää aikaiseksi! Sen jälkeen uni tulikin muitta mutkitta…

Niin, äiti ei siis osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta kakkahädän demonstrointi onnistuu paremmin kuin hyvin…

Alkuviikon ajatuksia...

Niin on kulunut alkuviikko takakireän naureskelun merkeissä, että ehkä siitä voisi pari riviä, virkettä tahi lausetta laittaa…

Kotirouva tempaisi maanantaiaamun kunniaksi sellaiset kotitreenit, että jalkaKYYkyt narauttivat reidet ja perskankut aivan hapoille. Loppujumppaamisesta ei meinannut tulla mitään, kun kroppa värisi kuin aikuisen naisen lelu! Hammasta purren jatkoin loppuun asti vaikka muksu istuskeli jälleen kerran niskan päällä. Heitin viime viikolla lapseni tutin roskiin ja nyt on alkanut selkeästi ”äiti sä oot tyhmä” - kausi. Kelit ovat olleet erittäin lämpöiset ja sateiset. Tiistaina luulin olevani lenkillä turkkilaisessa saunassa, mutta tajusin puolimatkassa, että selkääni pesemään tullut mies olikin vain kotirouvan hallusinaatio… Ukkostakin on ollut ihan riittävästi, koiramme on sen takia muuttunut kärpäseksi, nimittäin perskärpäseki. Se kulkee paniikissa läähättäen perässäni ympäri kämppää ennakoidessaan, että kohta taivas repeää. Eilen se istui keittiössä kun yhtäkkiä pihalla jyrähti. Koiramme tärisi niin, että sen hampaat kalisivat yhteen. Täytyy myöntää, että en ole aikaisemmin moista tärinää nähnyt, se veti vertoja jopa omalle jumppavibraatolleni. Jumppavibraattoni sai aikaan sen, että eilen kun vein koiran aamulla pisulle, etureisissäni ei ollut minkäänlaista pitoa ja jouduin kävelemään aivan uudella tekniikalla. Vahingosta viisastuneena tilasin tonneittain palautusjuomaa isäni osoitteeseen eräästä Suomalaisesta liikkeestä, muistin jopa ilmoittaa isälleni, ettei ihmettele kun tulee pulverisäkkiä postissa. Nostaa pikkukylässä kuitenkin vanhan miehen kunnioitusta, kun tulee Kamppailuvarusteesta iso lähetys. Voivat sitten postissa ihmetellä, että mitähän kamppailulajia Herra harrastaa kun näin paljon pitää palautella…

Tänään Luxemburgin ”kerhotäti” kävi tyttöjensä kanssa hakemassa tilaamansa postilähetyksen. Luxemburgiin ei toimiteta joka nettikaupasta lähetyksiä, ja rajantakaisia tuttuja on siis hyvä käyttää välikätenä, näppärää. Mekin aikanamme käytimme Steffin työkaverin osoitetta hyväksi tähän tarkoitukseen. Minulla olikin mukava motivaatiopiikki siivota, eilisen illan ja tämän aamun olin todella tehokas. Toivosinkin että meillä kävisi useammin vieraita, koska olen erittäin aikaansaava silloin kun on pakko! Tyttäreni järjestikin sitten oman pienen ohjelmanumeronsa vieraiden iloksi. Koiramme luonnollisesti haukkui ikkunan takana luoden oman viihtyisän tunnelmansa. Kaverini muksut ottivat lasilliset vettä pillien kera, mutta minun tyttäreni kantoi kolme puolen litran vesipulloa pöytään, istui tuolille ja alkoi kaataa kiinni olevista vesipulloista kuvitteellisesti vettä kurkkuunsa. Seuraavassa käänteessä rakas kullannuppuni makasikin jo ulko-oven edessä vatsallaan hakaten lattiaa. Sitten paukutettiin jo keittiön laatikkoa ja revittiin kierrätyssäkkejä nurkkakomerosta pihalle. Vieraiden lähtiessä rimpuiltiin sylissä ja huudettiin. Ah, ihanaa.

Päivä jatkuikin samoissa leppoisissa merkeissä ja olin helpottunut kun päiväuniaika saavutettiin. Laitoin muksuni sänkyyn ja poistuin vähin äänin paikalta. Hetken päästä makuuhuoneesta alkoi kuulua ”Ai, ai, ai, ai, ai….” voihkintaa, ensin ajattelin, että tämä on joku vedätys, koska neiti on oppinut sanomaan ”ai”, mutta sitten ajattelin että riennän katsomaan jos siellä kuitenkin on oikea hätä. Siellähän se lapseni sätki sängyn pinna haaravälissä ja reidet tanakasti pinnojen välissä nalkissa. Varpaat osuivat juuri ja juuri maahan. Korjasin tyllerön takaisin vaaka-asentoon ja tokihan samalla alkoi kaamea huuto. Jätin tyttärelleni isältäni saadun maatila ”kurkistus”-kirjan viihdykkeeksi ja poistuin takavasemmalle. Hetken päästä makuuhuoneesta kuului ”kakka”, jonka jälkeen tuli ”äitiiiii” kovalla äänellä. Meillä on ollut ruskean kaverin kanssa aika paljon ongelmia, itkua ja hampaiden kiristystä, joten ajattelin, että menen helpottamaan muksuni oloa, jos kakkahätä on oikeasti käsillä. Saavuttuani sängyn viereen totesin, että ruskeaa ystävää ei oltu saatu aikaiseksi, mutta jotain muuta kyllä. Sänky oli täynnä Maatila kirjan kurkistusluukkuja. Kolmeltakymmeneltäyhdeksältä kurkistusluukulta oli jäänyt luukku sanan mukaisesti auki. Neiti oli näppäränä repinyt ajankuluksensa kirjan aivan palasiksi!! Sitten haettiin maitopulloa avuksi, mutta kun sekään ei auttanut, niin täytyi tehdä siirto, eli päiväuni siirrettiin yöunille.

Tilatessani illalla koirallemme eläinlääkäriä kesälomareissun pakollisia kuvioita varten, ajattelin kysyä, josko olisi mahdollista saada myös kotirouvalle rokote ”raivotautia” vastaan. Sekä koira, että lapsi ovat saaneet prouvan viime päivinä raivon partaalle. Hammaskivet voisi myös samalla kertaa rapsutella pois ja loishäätökin olisi ehkä tarpeen. Perjantai-iltana tämä mukava hetki siis koittaa. Viime reissulla koirani haukkui odotusaulassa oven pielessä olleen pienen posliinikoiran pataluhaksi ja ilmeisesti tajuttuaan, että ko. olento ei ollutkaan elävien kirjoissa, nolostui niin paljon, että sen jälkeen pysyi kovinkin hiljaa. Jopa vastakkaisella puolella häkissä hoitovuoroaan odotellut hiiri oli äänekkäämpi. Tällä kertaa kaadamme varmaan akvaarion…

Perjantaita odotellessa…

La la lauantai…

Aamuni alkoi pirteästi kelli 7.00. Ryntäsin suihkuun, vein koiruksen pisulle ja piirsin silmiini raitoja, jotta ne tulisivat terhakkaasti esille?! Tukka oli pörrössä, aamukahvi masussa ja puuro mikrossa. Ah, ja aurinko paistoi!
Muukin perhe heräsi laiskahkosti ja aloimme tehdä pikku hiljaa lähtöä Trieriin. Mieheni piti mennä katsomaan kaverillensa autoa eräästä autokaupasta ja minä ajattelin, että voin samalla käyskennellä rennosti lapseni kanssa pitkin pitäjää… Sitten tulikin eteen seuraavanlainen ongelma. En tiennyt mitä laittaisin päälleni?! Kolusin kaappia ja etsin hellekeliin sopivaa varustusta, sovittelin paitoja ja hameita, kunnes sain ahaa elämyksen ja laitoin trikoo mekon päälleni, koska en ole enää riski, niin trikoon ei pitäisi olla päälläni ruma! Noh, sipsutin viehkeästi vessan ovelle kysyäkseni mieheni mielipidettä asuvallinnasta. Vastaus oli kuitenkin tyly, olin kuulemma kuin venäläinen nainen joka ei ollut koskaan nähnyt auringon valoa!!!! Ei auttanut kun vaihtaa päälle konservatiivinen kauluspaita ja farkkuhame! Isänikin on kerran kaverini häihin lähtiessäni tokaissut, että näky oli kuin suoraan Pietarin torilta, joten silloinkin minihameen alle lisättiin housut!! (ei siis pikku vaan pitkät...)
Pakkasin vielä välipalat mukaan ja mielessäni siinsi mukava välipalahetki jossain Trierin kauniissa puistossa. Sitten starttasimmekin farmaritraktorimme ja käänsimme kokan kohti Saksan vanhinta kaupunkia Trieriä.

Löydettyämme oikean osoitteen, isäntä pinkaisi autokaupan pihalle katsomaan bongattua autovanhusta ja minä raavin kiesit ja systeemit ulos autosta päästäkseni tyttäreni kanssa happihypylle kuumaan kesäilmaan. Kotvan käyskenneltyämme menimme myös autokaupan pihalle, missä isäntä oli todennut autovanhuksen kelvottomaksi lokareissa kukkivien ruosteläikkien vuoksi. Kiertelimme, kaartelimme ja katselimme kuola poskilla valuen autoja, joihin meillä ei koskaan olisi varaa. Päätimme vaihtaa osoitetta ja mennä katsastamaan muidenkin autokauppojen antia. Ilmeisesti kaikki autokaupat tällä suunnalla ovat turkkilaisten ylläpitämiä (siis ne jotka sijaitsevat ”hiukan siellä sivummalla”) kierrettyämme pienen lenkin Hindi-nimisessä aidatussa autojobbari läntissä, päätimme suunnata matkamme kohti Trierin keskustaa ja kävelykatuja.
Koska navigaattorimme oli jäänyt prouvan käsilaukkuun, joka oli takakontissa rattaiden alakorissa ja edellä mainittu prouvashenkilö ei ollut riittävän valppaana. Ajoimme luonnollisesti Trierin keskustaan vievän risteyksen ohi. Matkastamme kehkeytyikin sitten todellinen kulmakunnan sightseeing, koska keskustan ja meidän välissä kulki Mosel-joki johon minun mielestäni on tehty turhan vähän ylityspaikkoja. Lopputulos olikin se, että suuntasimme takaisin kohti Konzia ja ruokakauppaa. Välipala Trierin puistossa vaihtuikin välipalaksi Konzin parkkihallissa, ah, juuri tätä minä päivältäni toivoinkin! Muksu ja isäntä jäivät evästelemään ja minä suuntasin kohti kauppaa. Käveltyäni parkkihallin läpi suuntasin katseeni jostain syystä alaspäin ja totesin kauhukseni, että konservatiivisen kauluspaitani kaikki neljä nepparia olivat auki ja valkoiset ryntäiden kannattimet hehkuivat kaikkien näkyvillä!! Eipä siinä, että niiden sisällössä olisi jotain katsomista, mutta kieltämättä vähän hymyilytti ja nolotti. Liekö vanha herra nähnyt vilauksen jotain, kun vielä kauppaan johtavissa rapuissakin vilkuili taakseen minun painellessa neppareita takaisin kiinni. Tulevaisuuden suunnitelmiin lisättiin siis parin ompeleen teko paidan etumukseen…

Kaupassa olikin sitten pikainen toimitus, me kun syömme hyvin ykstotista ruokaa nykyisin, niin tavaroiden keruu sujuu nopsaan. Vaihdoin tässä taannoin kauppaa, koska totesin tämän nykyisen olevan muutamaa euroa halvempi kuin aikaisemman. Valikoimaakin taitaa olla enemmän. Olen myös oppinut kaikki kivat pikku niksit, esimerkiksi seuraavan, parhaat jäävuorisalaatit löytyvät aina päällimmäisten laatikoiden alapuolelta, nosta siis päällimmäistä laatikkoa ja kaiva esiin iiiiiso salaatti, joka on mukavan viileä ja vihreä, toisin kuin päällimmäisten laatikoiden tarjokkaat. Koska salaatit myydään kappalehintaan 59 centtiä kipale, niin toki kannattaa ostaa kaksi kertaa pienen kokoinen samalla hinnalla!! Tällä hetkellä kaupat ovat pullollaan jalkapallokrääsää, jopa lihapakettien päällä on jalkapallon kuva. Olen hiukan allerginen jalkapallolle, mutta onneksi en ole saanut vielä mitään paiseita kyseisistä tuotteista… Lihat ovat muuten erityisen halpoja, kauhulla odotankin mitä tuleman pitää kun pääsemme Suomeen… Kassalle päästyäni kaivoin taas tiedostoistani sanakirjaa. Olen oppinut jopa sanomaan kassaneidille monin eri tavoin, että mukanani oleva pakastekassi on vanha, joskin kerran jouduin pulittamaan siitä uudemman kerran 49 centtiä, kun kassaneidin ja minun kielelliset ilmaukset eivät koskaan kohdanneet toisiansa. Vika oli tietenkin kassaneidissä, eikä minussa…

Autolle päästyäni mieheni osoitti ritarillisia piirteitä ottamalla niin sanotusti tilanteen haltuun. Hän pakkasi ostoksen kasseihin, jotta minä sain lapioida välipalarahkat suuhuni. Täällähän tavarat pakataan kassiin vasta kun ollaan auton luona. Kauppaan on turha raahata pussukoita. Saksalainen kassaneiti on niin tehokas, että et ehdi kissaa sanoa kun liukuhihna on tyhjentynyt tavaroista ja ostoksesi summa ilmoitetaan takakireällä äänellä. Jos sinulla on kassit mukana, niin paikalle melkein hälytetään poliisipartio tutkimaan kaikki kassisi, ettet vaan ole varastanut mitään!!
Vihdoin pääsimme lähtemään kohti kotia, taaskaan ei siis asiat menneet aivan suunnitelmien mukaisesti, ihan kuin tämä olisi sattunut joskus aiemminkin.

Päätin juoda lounassalaattini kera lasillisen viiniä ja koska olen ollut viisi viikkoa ilman ilolientä, niin lopputuloshan oli se, että kotirouva otti niin sanotut päiväkännit. Niin sihahti sima hattuun, että kahvilla piti mieltä virkistää. Parahiksi lapseni herättyä päiväuniltansa olo tuntui taas ”normaalilta”. Sitten tulikin hurja siivousinspiraatio, johon jotenkin sain kieroiltua miehenikin mukaan. Imuri heilui kuin heinämies ja kainalokin taisi olla hies… Lähdimmekin lisäämään kainalohikeä uudelle lenkkireitille Moselin rantatielle. Suomalaisena voin kyllä sanoa, että hiukan mätääntyneen kalan aromille tuoksahtava Mosel ei tee kovinkaan suurta vaikutusta järvimaisemissa varttuneeseen kotirouvaan. Mukavaa vaihteluahan se kyllä oli, ja oli mielenkiintoista bongata saksalaisia perheitä nuotioiden äärestä joen törmältä. Viinitarhat ovat sitten oma lukunsa, niitä kun riittää silmän kantamattomiin…

Tässä kuvassa Nittel. Moselin vasemmalla puolella Luxemburg ja oikealla Saksa. Oletkos huomannut, että saat kuvan suuremmaksi  klikkamalla sitä...

Näin siis kului kotiprouvan lauantai, ensimmäinen todellinen hellepäivä tältä kesältä…

"ahHAA"...

Kohta on jo kaksi viikkoa kulunut ja niin tylsän tavallisissa merkeissä, että ehkä oikein kiusallani väännän juttua kaikesta aiheettomasta asiasta…

Voin ylpeänä ilmoittaa suoriutuneeni suurena taistelunvoittajana muurahaissodasta! Etupihallamme edelleen oleva hunajapurkki on puolillaan mustia maatumaan päin olevia murkkuja, tietenkin jos murkut ovat kävelleet ennen marinointia suola-aavikon läpi, voi niiden säilyvyys olla omaa luokkaansa.
Niinhän siinä sitten kävi, kun olin saanut suolakanelitettua koko etupihamme ja Axetettua käytävämme, niin vuokraisäntämme tuli esittelemään yläkerran asuntoa uudelle vuokralaiselle. Ei tainnut muurahaismiinoitus vuokralaista haitata, koska jo illalla kannettiin sänkyä vinttiin. Minä kyllä veikkasin, että meille tulee häätö ennen yläkerran uutta vuokralaista. Vuokraisäntämme pyörikin koko edellisen viikon aika tiiviisti ”tiluksilla” ja Steffin tultua edellisviikon keskiviikkona töistä, ilmoitti hän herra vääpelille, että yhden huoneemme ovi raapii lattiaa suljettaessa. Noh, siihenpä oli herra vääpeli vastannut, että ”tulenpa katsomaan”… juuri viisi minuuttia aiemmin olin kotona miettinyt, että miksi asuntomme ei voi pysyä siinä kunnossa, että koska tahansa kuka tahansa voi marssia ovesta sisään, ilman että täytyy hävetä sotkua!! Kahdessa minuutissa on vaikea räjäyttää sotku pois, mutta helppo saada ”jorkkelin alku” otsalle. Jouduin muutamaan kertaan hengittämään syvään ja toteamaan, että eihän tämä nyt suinkaan ole ensimmäinen kerta kun vuokraisäntä pamahtaa kämppään sen ollessa paraatikunnossa! Miehenikin taisi pari kertaa nielaista, kun astui ovesta sisään ja tajusi tilanteen. Sen lisäksi, että äiti on sotkun kuningatar, niin lapsemme pitää myös huolen siitä, että yksikään neliö kämpässä ei jää ilman leviteltyä tavaraa. Illan sitten puunasinkin kämppää yllätysvisiitin motivoimana!

Sitten osioon lapseni kehitys. Menneellä viikolla on otettu suuria harppauksia kehityksen kaaressa. Nyt osataan laittaa sormet molempiin sieraimiin. Kun sormia on työnnetty riittävän syvälle nenään, niin ne pyritään siirtämään äidin sieraimiin, koska ilmeisesti äidin sieraimet näyttävät syvemmiltä ja houkuttelevimmilta. Tämän lisäksi on aloitettu ”pyörimällä pää sekaisin”- kampanja. Ensin pyöritään useita kertoja ja sitten, jos ei heti kaaduta, niin lähdetään huojuen etenemään milloin mihinkäkin suuntaan yleensä aika holtittomasti! Kovasti tuntuu naurattavan, mutta äitiä ei kyllä tämä leikki naurata!
Tällä viikolla on myös opittu sanomaan ”tikka”, eli telkkari. ”Ahhaa”, löytyy nyt myös sanavarastosta ja osataan komeasti päristä kun näkökentässä on moottorikulkuneuvo. ”Potti” eli posti käydään myös tarkistamassa joka aamu. Pienellä tsemppauksella tulee kyllä myös sanottua ”posti” kera ässän.
Kävimme koko perheellä lauantaina myös kaupoilla. Eksyimme jo aiemmin mainitsemaani kenkäkauppaan ja johan muksu lähti kuin Ben Johnson sadan metrin spurtille nähtyään kaupan keskikäytävän perällä häämöttävän ”tikan”. Sieltä tultiin kyllä yhtä vauhdikkaasti takaisin. Mieheni koetti löytää työkengät ja minä yritin pysyä lapseni perässä. Siinä lensi taas kumppari jos toinenkin ja välillä ihasteltiin kovin nätistikin sandaaleja. Sitten alettiinkin kantaa kenkälaatikoita juoksu jalkaa keskikäytävälle. Kun laatikko oli saatu keskikäytävän pintaan, se avattiin ja seuraavaksi huudettiin kovalla äänellä WAU! Tämä rituaali toistettiin muutamaan kertaan ja kädet pidettiin WAUn aikana tehokkaasti ylhäällä, jotta WAUn merkitys vielä korostuisi. Pappa valitsikin komeat kengät, jotka kuitenkin jäivät ostamatta.
Vaatekaupassa olikin sitten taas yhtä juhlaa. Noin 85 senttinen jälkikasvuni maastoutuu komeasti rekkien väliin ja perässä pysyminen vaikeutuu entisestään. Jostain kumman syystä on myös päästävä kassatiskin taakse, vaikka äiti kuinka kieltää. Vaatteiden sovittelijatkaan eivät päässeet vähällä, sillä muksu kävi sovituskoppi bulevardilla konttaamassa ja tirkistelemässä verhoja raotellen. Vaatteita osataan jo myös katsella hyvin ammattimaisin ottein, eli shoppauksen alkeet ovat ilmeisesti jo opittu. Käytössä oli tietenkin myös ”heittäydy löysäksi”-taktiikka, eli aina kun äiti tarttui epäsopivaan aikaan tyttäreensä kiinni, tapahtui se niin kutsuttu kokovartalorelaxaatio! Olenkin tässä miettinyt, että minkä vuoksi naiset eivät käytä samaa taktiikkaa ollessansa miehensä kanssa ostoksilla. Kun mies sanoo naiselle, että ”nyt kyllä lähdetään”, niin nainen voisi heittäytyä veltoksi ja maata lattialla kädet ja jalat sätkien… tehokasta. Näin saisi miehen varmasti poistumaan paikalta ja voisi itse jäädä rauhassa jatkamaan shoppaamista.

Maanantai-iltana ei meinannut tulla sitten uni silmään. Äidille olisi kyllä tullut, mutta tyttärelle ei. Koita siinä nyt sitten olla naama peruslukemilla kun muksu temuaa sängyssä ja höpöttää omiansa ”ahHAAn” kera. Tämä ahhaa lausutaan hyvinkin pitkälti loppuosaa korostaen ja se kuulostaa aika eksoottiselta, äiti ei pysty pitämään naamaa peruslukemilla kun ”ahHAA” on lausuttu ilmoille. Tulihan se uni sitten vihdoin kun äiti laulaa luikautti ruotsin kielellä ”bä bä vita lammin”, tämä taas aiheutti jostain syystä naurureaktion papassa. Myönnettäköön, että lausunnassa menee isät ja lampaat välillä sekaisin ja ehkä vielä jotain muutakin…
Nukahtamisonkkelmat saivat jatkoa myös toissapäivänä. Muksu ei nukkunut päiväunia ja ajattelin tietenkin, että yöunet tulevat sormia napsauttamalla. Neiti huusi kuin palosireeni ja lopputulos oli sinnittelyistä huolimatta taas se, että välissämme makaava ipana puristeli neniämme, potki, puri, pussasi ja hakkasi vanhempiaan. Sitten tulikin siirto omaan terraarioon…

Rivien välistä voi varmasti lukea, että uhmaikä on astunut talouteemme. Tällä hetkellä mammalla on pinna hiukan kireällä. En tiedä mikä temppurata pitäisi hommata, että muksu saisi energiansa hyvällä tavalla purettua. Kaikista kieltämisistä tulee järjetön huuto ja tavaroiden heittely, PuuuuuuH! Nyt jos koskaan pitäisi saada sitä paljon puhuttua ”omaa aikaa”, mutta kesällä sitä tulee onneksi ja paljon! Täytyy sanoa, että itse kannatan sitä ajatusta, että tämän ikäiset lapset pääsevät tarhaan/kerhoon ja voivat peuhata samanikäisten lasten kanssa, se olisi todellakin meidän perheessä nyt tarpeen!
Tänään täällä onkin jälleen pyhäpäivä ja taidan suunnata lapseni kanssa naapurikylän leikkikentälle energioita purkamaan, jos vaikka sattuisi näkemään muitakin äitejä ja lapsia.

”Kuivan kesän kurre – ravinto ja liikuntapainoitteinen ohjelma” jatkuu edelleen. Olen kerrankin päässyt tavoitteeseeni syömällä hyvin ja liikkumalla. Ei nälkää, ei tuskastumista, vaan mukavaa elämäntavan muutosta terveellisempään suuntaan. Uskomatonta että syömällä laihtuu, mutta näin on päässyt käymään. Nyt onkin sitten haastetta pitää paino saavutetuissa lukemissa ilman lisälaihtumista tai painon suurempaa nousua.
Koiramme on laihtunut varmasti kaikista eniten, mutta olihan silläkin niitä vyötärölle kasaantuneita kiloja talven huonon lenkityksen jäljiltä aivan riittävästi. Pieniä tottelevaisuussulkeisiakin on lenkeillä pidetty ja joskus ne menevät oikein mallikkaasti toisinaan taas eivät…

No niin, tässähän kävi taas vanhanaikaisesti, kun kotirouva unohti laittaneensa tyttärelle riisipuurot tulille, joten pidemmittä höpinöittä päätän tämänkertaiset turhanpäiväiset jorinani tähän.


Tsüs!