Muukin perhe heräsi laiskahkosti ja aloimme tehdä pikku hiljaa lähtöä Trieriin. Mieheni piti mennä katsomaan kaverillensa autoa eräästä autokaupasta ja minä ajattelin, että voin samalla käyskennellä rennosti lapseni kanssa pitkin pitäjää… Sitten tulikin eteen seuraavanlainen ongelma. En tiennyt mitä laittaisin päälleni?! Kolusin kaappia ja etsin hellekeliin sopivaa varustusta, sovittelin paitoja ja hameita, kunnes sain ahaa elämyksen ja laitoin trikoo mekon päälleni, koska en ole enää riski, niin trikoon ei pitäisi olla päälläni ruma! Noh, sipsutin viehkeästi vessan ovelle kysyäkseni mieheni mielipidettä asuvallinnasta. Vastaus oli kuitenkin tyly, olin kuulemma kuin venäläinen nainen joka ei ollut koskaan nähnyt auringon valoa!!!! Ei auttanut kun vaihtaa päälle konservatiivinen kauluspaita ja farkkuhame! Isänikin on kerran kaverini häihin lähtiessäni tokaissut, että näky oli kuin suoraan Pietarin torilta, joten silloinkin minihameen alle lisättiin housut!! (ei siis pikku vaan pitkät...)
Pakkasin vielä välipalat mukaan ja mielessäni siinsi mukava välipalahetki jossain Trierin kauniissa puistossa. Sitten starttasimmekin farmaritraktorimme ja käänsimme kokan kohti Saksan vanhinta kaupunkia Trieriä.
Löydettyämme oikean osoitteen, isäntä pinkaisi autokaupan pihalle katsomaan bongattua autovanhusta ja minä raavin kiesit ja systeemit ulos autosta päästäkseni tyttäreni kanssa happihypylle kuumaan kesäilmaan. Kotvan käyskenneltyämme menimme myös autokaupan pihalle, missä isäntä oli todennut autovanhuksen kelvottomaksi lokareissa kukkivien ruosteläikkien vuoksi. Kiertelimme, kaartelimme ja katselimme kuola poskilla valuen autoja, joihin meillä ei koskaan olisi varaa. Päätimme vaihtaa osoitetta ja mennä katsastamaan muidenkin autokauppojen antia. Ilmeisesti kaikki autokaupat tällä suunnalla ovat turkkilaisten ylläpitämiä (siis ne jotka sijaitsevat ”hiukan siellä sivummalla”) kierrettyämme pienen lenkin Hindi-nimisessä aidatussa autojobbari läntissä, päätimme suunnata matkamme kohti Trierin keskustaa ja kävelykatuja.
Koska navigaattorimme oli jäänyt prouvan käsilaukkuun, joka oli takakontissa rattaiden alakorissa ja edellä mainittu prouvashenkilö ei ollut riittävän valppaana. Ajoimme luonnollisesti Trierin keskustaan vievän risteyksen ohi. Matkastamme kehkeytyikin sitten todellinen kulmakunnan sightseeing, koska keskustan ja meidän välissä kulki Mosel-joki johon minun mielestäni on tehty turhan vähän ylityspaikkoja. Lopputulos olikin se, että suuntasimme takaisin kohti Konzia ja ruokakauppaa. Välipala Trierin puistossa vaihtuikin välipalaksi Konzin parkkihallissa, ah, juuri tätä minä päivältäni toivoinkin! Muksu ja isäntä jäivät evästelemään ja minä suuntasin kohti kauppaa. Käveltyäni parkkihallin läpi suuntasin katseeni jostain syystä alaspäin ja totesin kauhukseni, että konservatiivisen kauluspaitani kaikki neljä nepparia olivat auki ja valkoiset ryntäiden kannattimet hehkuivat kaikkien näkyvillä!! Eipä siinä, että niiden sisällössä olisi jotain katsomista, mutta kieltämättä vähän hymyilytti ja nolotti. Liekö vanha herra nähnyt vilauksen jotain, kun vielä kauppaan johtavissa rapuissakin vilkuili taakseen minun painellessa neppareita takaisin kiinni. Tulevaisuuden suunnitelmiin lisättiin siis parin ompeleen teko paidan etumukseen…
Kaupassa olikin sitten pikainen toimitus, me kun syömme hyvin ykstotista ruokaa nykyisin, niin tavaroiden keruu sujuu nopsaan. Vaihdoin tässä taannoin kauppaa, koska totesin tämän nykyisen olevan muutamaa euroa halvempi kuin aikaisemman. Valikoimaakin taitaa olla enemmän. Olen myös oppinut kaikki kivat pikku niksit, esimerkiksi seuraavan, parhaat jäävuorisalaatit löytyvät aina päällimmäisten laatikoiden alapuolelta, nosta siis päällimmäistä laatikkoa ja kaiva esiin iiiiiso salaatti, joka on mukavan viileä ja vihreä, toisin kuin päällimmäisten laatikoiden tarjokkaat. Koska salaatit myydään kappalehintaan 59 centtiä kipale, niin toki kannattaa ostaa kaksi kertaa pienen kokoinen samalla hinnalla!! Tällä hetkellä kaupat ovat pullollaan jalkapallokrääsää, jopa lihapakettien päällä on jalkapallon kuva. Olen hiukan allerginen jalkapallolle, mutta onneksi en ole saanut vielä mitään paiseita kyseisistä tuotteista… Lihat ovat muuten erityisen halpoja, kauhulla odotankin mitä tuleman pitää kun pääsemme Suomeen… Kassalle päästyäni kaivoin taas tiedostoistani sanakirjaa. Olen oppinut jopa sanomaan kassaneidille monin eri tavoin, että mukanani oleva pakastekassi on vanha, joskin kerran jouduin pulittamaan siitä uudemman kerran 49 centtiä, kun kassaneidin ja minun kielelliset ilmaukset eivät koskaan kohdanneet toisiansa. Vika oli tietenkin kassaneidissä, eikä minussa…
Autolle päästyäni mieheni osoitti ritarillisia piirteitä ottamalla niin sanotusti tilanteen haltuun. Hän pakkasi ostoksen kasseihin, jotta minä sain lapioida välipalarahkat suuhuni. Täällähän tavarat pakataan kassiin vasta kun ollaan auton luona. Kauppaan on turha raahata pussukoita. Saksalainen kassaneiti on niin tehokas, että et ehdi kissaa sanoa kun liukuhihna on tyhjentynyt tavaroista ja ostoksesi summa ilmoitetaan takakireällä äänellä. Jos sinulla on kassit mukana, niin paikalle melkein hälytetään poliisipartio tutkimaan kaikki kassisi, ettet vaan ole varastanut mitään!!
Vihdoin pääsimme lähtemään kohti kotia, taaskaan ei siis asiat menneet aivan suunnitelmien mukaisesti, ihan kuin tämä olisi sattunut joskus aiemminkin.
Päätin juoda lounassalaattini kera lasillisen viiniä ja koska olen ollut viisi viikkoa ilman ilolientä, niin lopputuloshan oli se, että kotirouva otti niin sanotut päiväkännit. Niin sihahti sima hattuun, että kahvilla piti mieltä virkistää. Parahiksi lapseni herättyä päiväuniltansa olo tuntui taas ”normaalilta”. Sitten tulikin hurja siivousinspiraatio, johon jotenkin sain kieroiltua miehenikin mukaan. Imuri heilui kuin heinämies ja kainalokin taisi olla hies… Lähdimmekin lisäämään kainalohikeä uudelle lenkkireitille Moselin rantatielle. Suomalaisena voin kyllä sanoa, että hiukan mätääntyneen kalan aromille tuoksahtava Mosel ei tee kovinkaan suurta vaikutusta järvimaisemissa varttuneeseen kotirouvaan. Mukavaa vaihteluahan se kyllä oli, ja oli mielenkiintoista bongata saksalaisia perheitä nuotioiden äärestä joen törmältä. Viinitarhat ovat sitten oma lukunsa, niitä kun riittää silmän kantamattomiin…
Tässä kuvassa Nittel. Moselin vasemmalla puolella Luxemburg ja oikealla Saksa. Oletkos huomannut, että saat kuvan suuremmaksi klikkamalla sitä...
Näin siis kului kotiprouvan lauantai, ensimmäinen todellinen hellepäivä tältä kesältä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti