Lunta tupaan...

Tässä manasin jo pimeyttä ja kuraisuutta, mutta kelit ovat muuttuneet pikku pakkaseksi ja eilen tuli sitten kunnolla lunta tupaan.  Perjantaina oli ensimmäinen ”lumiaamu”, eli sentin verran tien pientareilla lunta. Paikallisille sekin on jo suuri katastrofi ja ajellessani Luxiin kerhoilemaan, radiosta ei sitten muuta tullutkaan kun varoituksia että on liukasta ja lunta sataa.  Eilen olikin ihan eri ääni kellossa, kun lunta putosi tasaisesti taivaalta koko päivän. Siinä vaiheessa kun isäntä tuli töistä, oli lunta jo niin paljon, että meidän takapihalle ei päässyt autolla, koska takapihalle käännytään 90 asteen kulmassa jyrkkään ramppiin ilman sen kummempaa vauhtia. Siinä se Passatti sitten nökötti vinkkelissä perä tiellä ja etuosa rampilla. Minä tietenkin lupauduin hommiin ja lähdin raapimaan lunta rampista, jotta saisin pelastettua autoparkamme eksoottisesta asennosta.  Se mikä tästä lumitöiden teosta tekee mielenkiintoisen, on tämä karu tosiasia, että talossamme on tasan katuharja ja noin 30 senttiä leveä pitkävartinen pilipalilapio! Noh, siinä sitten raavin ramppia ja heittelin siihen suolaa, ensimmäinen yritys auton ylössaamiseksi meni metsään ja jatkoin ahertamista kun olin siirtänyt auton kokonaan rampilta pois. Loppuviimeksi sain sitten kärrymme parkkipaikalle, jonka jälkeen aloin ”luutia” takapihaa katuharjalla puhtaaksi lumesta! Voin sanoa, että hiki tuli ja pieni jorkkelinpoikanen otsalle, syystä että välineet olivat niin huonot. Muuten mieli oli onnesta soikeana, koska lumi on niin ihanaa ja tulee ihan kotosuomi mieleen. Koirammekin päästeli parkkiksella edes takas ja kieriskeli hangessa. En muista koska olisin nähnyt koiramme niin onnellinen ilme naamalla. Itsekin teki kyllä mieli heittäytyä hankeen ja varsinkin siihen lumikasaan jonka sain luutiessa aikaiseksi. Harjasin vielä talon viereisen tien ja heittelin siihenkin suolaa, jotta tänä aamuna ei tarvinnut työnnellä auton persuksia. Kovasti haaveilin myös lumiukon teosta tyttäreni kanssa, mutta neidillä on jälleen flunssa. Nenä vuotaa ja yskittää, joten eilinen päivä jäi meiltä ulkoillessa väliin. Kovasti tekisi mieli myös pulkkamäkeen, koska mäkiähän täällä riittää. Koko viikoksi on luvassa pakkasta ja keskiviikkona pitäisi taas tulla lisää lunta.

Se kyllä suunnattomasti ihmetyttää, että nastarenkaita ei saa käyttää. Mukavahan täällä kukkuloilla on ajella kitkarenkailla, pitoa on niin kuin luistovoiteessa!

Olen saanut jopa yhden joululahjan ostettua, joulukortitkin ovat vasta ajatuksena päässä.
Tämän viikon kielikurssit peruuntuivat kun Prouva Opettaja on kipeä. Minä tietenkin ajattelin että lähden heti taas bongailemaan joululahjoja, mutta kun keli oli todellakin loistavan luistava, niin siihen reissuun tarvittaisiin reki poroineen. Ei siinä mitään vaikka itse tunaroisi liikenteessä, mutta olen täysin vakuuttunut, että saksanpoika ei osaa sitäkään vähää ajaa liukkaalla kuin tämä emäntä. Jää varmasti siis rekiajelut haaveeksi… niin etupäässähän se ongelma on siinä, että teiden auraus ym. ei toimi ihan sillä tavalla mihin suomalainen on tottunut. Luxissahan asia hoituu sillä, että heitetään 10 kg suolakasoja sinne tänne…

Ihmeiden aika ei ole ohi, sillä paras ystäväni saapuu miehineen meille vihdoinkin kylään. Täytyy vielä odotella kuitenkin reilu kuukausi, mutta voi sitä ihanuutta kun saan siskoseni visiitille. Lukitsen sen vaatekomeroon enkä päästä paluulennolle!!

Lapsemme on oppinut jälleen jotain uutta. Nyt hän on saavuttanut sen iän, missä papan ja mamman haaravälissä killuvat kalusteet kiinnostavat. Neidillä itsellään on ”pimppa”, äidillä on ”pimppi” ja papalla on…. tittididittittii… ”pipetti”! Tästä voi tietenkin vetää kaikenlaisia johtopäätöksiä…
Eräänä päivänä hän puhalteli saippuakuplia ja kun vesi loppui, kuului useasti napakka käsky ”lisää vettä”… äiti ei tietenkään ollut taas taajuuksilla ja siinä vaiheessa kun tuli hiljaista, äitikin huolestui. Seuraavaksi löysin tyttäreni vessasta ja kysyin, että mitä hän puuhaa. Noh, neiti näytti oitis mitä hän puuhasi upottamalla saippuakuplapurkin omaa rannetta myöten vessanpönttöön. Pulma ja sen ratkaisu… fiksu tyttö. Koirammekin käy valitettavasti vessanpöntöllä juomassa, tähän tyttäreni kommentoi ”Viivi juo äitin pissaa!”, että hyvillä lauseilla meillä puheen opettelu on lähtenyt käyntiin. Koiramme on muuten aika näppärä, isälläni ollessamme, kyseinen karvaturri käy juoma-automaatilla avaten ja sulkien itse pöntön kannen. Lienee ainoa temppu minkä meidän koira osaa… ja kohtalaisen kuvottava sellainen.

Eilen muksu yritti ihan toden teolla tunkea itsensä pesukoneen rumpuun, oli jo ihan pelottavan lähellä onnistumista. Kerkesin jo kauhuissani miettimään millä konstilla ipanan saisi ulos sieltä!

Tyttärelläni on myös kova tarve soittaa Mufalle. Aina ollaan ties missä puhelimen näköisessä vempaimessa kiinni ja soitetaan Mufalle. Välillä lähetetään myös tekstiviestejä, mutta ne menevät Mäntän Aluesairaalan ajanvarausnumeroon, onneksi numero ei ole tekstiviestikelpoinen. Mufalle soitetaan myös ovipuhelimen välityksellä. Isäni onkin ainoa ihminen, jolle neiti ihan oikeasti höpöttääkin puhelimessa ummet ja lammet. Ei taida vaan isälläni olla pienintäkään hajua mistä aiheista lapsenlapsi turisee. Yleensä neiti kulkee puhelin korvalla ympäri kämppää ja tempoo puheenaiheta matkansa varrelta, äiti ymmärtää ehkä yhden sanan, mutta loppu on ilmeisesti siansaksaa.
Sunnuntaina olimme kerhokaverin kolmevuotis synttäreillä, muut lapset hyppivät kiljuen ilmapallojen perässä, mutta mitä teki meidän neiti? Istui sohvalla Barbi-puhelin korvalla ”Siisii, bai bai”… kerran hän jo melkein lähti muiden kanssa leikkimään ja laittoi pannankin päähänsä samalla tavalla kuin koripalloilijoilla on hikipanta, mutta sitten tuli taas kaukopuhelu. Torveakin töräyteltiin välillä. Täytyy vaan toivoa, että neiti saa tässä iässä yliannoksen puhelimesta, eikä sitä tarvitse teininä enää käyttää… jotta äiti säästyy puhelinlaskuilta!!

Kävin juuri kahlailemassa naapuripellolla vinkuvan koirani kanssa, voin sanoa, että talvikengän osto lienee paikallaan, koska muovisandaaleissa nilkkojamyöten lumessa kahlaaminen ei ole mieltäylentävä kokemus. Penteleet jäätyvät vielä ihan koppuraksi. Joskin tiedän myös sen, että kun ostan jotain talveen liittyvää, lumi sulaa heti pois, eikä koko lopputalvena tule lunta!

Jaha, nyt on sanainen arkku arkisesti taas tyhjennetty.  Kirjoitin tämän jo eilen ja tänään jouduin vaihtelemaan ”tänään” kohtiin ”eilen”, että jos jossain ei nyt niin lue, niin en ole suinkaan tulossa hulluksi (koska olen jo) vaan silmät ovat harittaneet ; )))

Marraskuista turinaa...

Jahans, taas kävi vanhanaikaisesti. Aloitin kirjoittamaan isänpäivänä eli sunnuntaina ja nythän on tietenkin jo keskiviikko (ja nyt jo torstai). Tässä siis isänpäivän tunnelmia hiukan eksoottisessa aikamuodossa tämän päivän silmillä tarkasteltuna, mutta jatkan tarinaa sitten ”alapäässä”…

Isänpäivä…

Meidän perhe on näissä juhlimisasioissa tylsääkin tylsempi, eli meillä ei yleensä juhlita. Poikkeuksen tähän on tuonut tyttäremme syntymäpäivä. Kun menimme 2008 naimisiin kaikilta salassa maistraatissa, ajattelimme, että pidämme juhlat seuraavan vuoden kesällä, mutta katin paskat, eihän me mitään juhlia pidetty. Nyt olenkin vakaasti päättänyt, että viimeistään kun minä täytän 40, meillä ON juhlat (laittaiskohan pari pilkkua vielä vaan ihan pilkun käyttämisen ilosta?),,,,, noin!
Tänä aamuna huikkasin siis isännälle ohimennen, että ” hyvää isänpäivää” kun herra vielä makoili sängyssä, kai SE sen kuuli, kun vasemman jalan varpaat heilui…
 Toisaalta järjestäisin kyllä mielelläni kaikenlaisia kemuja ja juhlia, mutta niihin menee aina kosolti rahaa ja tällä hetkellä ei kotirouvan kirjanpitoon ole budjetoitu varoja juhlimiselle!! Ja toinen karu fakta on se, että ei ole kavereita joita juhliin kutsuisi, kaikki real-ystävät ovat tuhansien kilometrien päässä, suvusta puhumattakaan.

Flunssa on suurin piirtein selätetty ja pääsin tänään neitsytmatkalle juoksumaton kanssa. Olen manannut alun perin tämän laitteen alimpaan helvettiin, mutta nyt taisi käydäkin niin, että olen aivan myyty. Se mikä tekee vempaimesta erityisen mahtavan, on se, että pystyt erittäin tarkasti kontrolloimaan sykettä ja pitämään treenin sellaisena kuin itse haluat. Tämän lisäksi on erittäin helppo pitää ”olosuhteet samanlaisina”, mikä ei yleensä luonnossa liikkuessa onnistu.  Tällä hetkellä kelit ovat niin karseat, että ulos ei ihan oikeasti tee edes mieli mennä. Sen lisäksi meillä on sysi pimeätä ja peltotiet ovat aivan rapaiset. Juoksumatto on siis varmasti loppuviimeksi erittäin hyvä hankinta. Se joka juoksumaton ostosta eniten kärsii, on tietenkin koira. Dogi makasikin maton vieressä emännän lenkkeillessä. Koiralla oli kyllä kieltämättä aika surullinen katse!
Hauskinta oli kun matto pysähtyi (teki sen kolmesti kun osuin vahingossa kädelläni naruun, jossa on ”hätäseis” kiinni), varsinkin siinä vaiheessa kun lähdin kokonaan matolta pois. Jokainen on varmasti nähnyt esimerkiksi musavideoissa käytetyn efektin, jossa henkilö ikään kuin liukuu paikallaan muun kuvan liikkuessa, minulle tuli ihan sellainen olo, että liu´un pitkin meidän asuntoa, ihan kun olisi ottanut jotain vettä vahvempaa…  joskin  taitaa olla jotain keskikorvahäikkää kun ei tarvinnut kun katsoa sivulle niin meinasin jo kaatua…

Toivotaan siis, että liikuntakärpänen puraisee minua taas oikein kunnolla. Tässä on nyt mennyt kolme kuukautta ilman säännöllistä liikuntaa ja viisi kuukautta ilman lenkkeilyä.  Täytyy vaan todeta, että silloin kun jaksaa liikkua ja panostaa ravinnon oikeanlaiseen laatuun, olo on mitä mahtavin. Nyt huomaan taas, että psyyke on aika kovilla kun kroppakin ”voi huonosti”.  Pitäkäähän ihmiset siis hyvää huolta kunnostanne ja syökää säännöllisesti ja terveellisesti jotta jaksatte ankean talven läpi.

Olen hurahtanut kauneusaiheisiin blogeihin, samalla olen kovasti miettinyt omaa elämää ja tulevaisuutta. Lähinnä siltä kantilta, että pitäisiköhän vielä lukea itsellensä joku ”uusi” ammatti.  Sehän tuntuu olevan meikäläisen tavaramerkki, että hosutaan vähän sinne tänne ja mitään ei tehdä kunnolla, haha, että samalla linjalla voisi jatkaa.  Ei vaan, nykypäivänä täytyy olla ässää hihassa enemmänkin jos meinaa itsensä pitää yhteiskuntakelpoisena.  Katsellaan nyt vielä mitä tässä päähän pälkähtää. Viimeistään sitten kun pääsen takaisin Suomeen, pitää mennä uudestaan ratsastuksen alkeiskurssille ja siitä eteenpäin vähän kehittää omaa ammattitaitoakin, on vähän sellainen kehityksen kelkasta putoaja olo, mikä riipii mielen sopukoita. Onneksi esikuvia löytyy vielä yli 60-vuotiaistakin ratsastajista, joten toivottavasti itsellänikin on vielä aikaa…

Niin, olen törmännyt useaan otteeseen jo aiheeseen ”Aspiriinikuorinta”. Kokeilkaapa naiset itsekin, ensin pari pisaraa vettä aspiriinitabletin päälle, niin että se murskaantuu helpommin. Sitten hierotte (varokaa ettei mene silmiin) aspiriinin kuorinta-aineen tavoin kasvoihin.  Sen jälkeen hierotte pienen nokareen jotain entsyymirikasta (AHA) maskia vielä hetken kasvoille ja huuhtelette aineet pois, johan on kuulkaa posket pehmeät kuin vauvan pylly!! Ihan pöyristyttävän hyvä lopputulos!!  Olen vedellyt ihan pelkällä aspiriinillakin ja lopputulos siinäkin, vautsivau!!
Ja ihan turha kysellä mitään yksityiskohtia, koska en tiedä. Sen vain tiedän, että TOIMII!!
Tämän lisäksi olen alkanut harrastaa ”sotamaalausten” testiajoja, eli loihdin naamalleni uusilla netistä opituilla tekniikoilla milloin mitäkin, yleensä lopputulos muistuttaa enemmän nyrkin ja hellan väliin jäänyttä kotirouvaparkaa, kuin mallikuvan kaunotarta.  Oletan kuitenkin, että harjoitus tekee tässäkin mestarin. En tiedä mistä tämä kyseinen buumi on saanut alkunsa, ehkä kaipaan jotain piristystä ankeaan kuramoskapimeyteen.

No niin, nyt on saavutettu se ”alapää” ja tarina jatkuu…

Isäntä on kieltänyt minua lataamasta videoita, mutta tunnustan tämänkin alkuaamun istuneeni koneen ääressä ja katselleeni erään meikkitaiteilijan tutoriaalia aiheesta, nenän kaventaminen. Onhan se tietenkin jollain tasolla huvittavaa katsella miehen opastamaa meikkausta. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ”nämä” miehet ovat erittäin sympaattisia!! Nyt osaan sitten tehdä itselleni mahtavan Petteri punakuonon! Niin ja erittäin tseksykkäät huulet, pus pus!

Juoksumattoilukin sai eilen jatkoa. Jouduin kuuntelemaan paremman puutteessa Rammsteinia ja sekös kuulostikin hassulta, kun ymmärsin mitä poijjaat laulaa. En tietenkään ihan kaikkea, mutta riittävästi. Kyllä se vaan on niin, että meikäläisen moottorit virittyy parempaan menoon aivan erityylisestä musiikista (Kari Tapio + co)…
Mietin siinä samalla parempia rytmejä haikaillessani, että siirtämällä peikonlehteä metrin sinne ja toisen tänne lenkkien välillä, saan maisematkin näyttämään hiukan erilaisilta…

Eilen varmistui myös Famon ja serkkupojan vierailun ajankohta, ja mikäs sen ihanampaa, kuin keksiä ohjelmaa heidän vierailunsa ajaksi. Ihana saada sukua kylään!!

Kielikurssilla jatkuu sama meno kuin aiemmin. Porukka repeilee minkä kerkiää. Välillä jäykistellään ja sitten joku taas kysyy jotain niin typerää, että kansa meinaa pudota tuolilta. Olen jo alkanut ymmärtämään vietnamilaisittain lausuttua saksaa ja puhun varmasti itse kohta saksaa kosovolaisittain korostaen.  Ihmisten tarinat ovat mielenkiintoisia, pikku hiljaa on opittu kyselemään jo vähän vaikeampiakin kysymyksiä. Tänään saimme muun muassa tietää, että vietnamilainen nainen on tienannut kotimaassaan ompelijan työstänsä 100 euroa kuussa ja hänen siskonsa opettajan työstä 80 euroa. Täytyy kyllä sanoa, että tuli vähän sellainen ”tuhlaajatyttö-turhanvalittaja”-fiilis. Olisi varmaan ihan tervettä nyky-yhteiskunnan ihmisille käydä vähän Vietnamissa opettelemassa elämää.

Muksu on taas touhuillut omiansa. Eilen raameissa ollut ”omakuva” sai bepanthen-”raffa” voitelun ja siinä sivussa pöytä ja sohva. Tänään laitoin neidin päiväunille ehkä hiukan liian aikaisin ja makuuhuoneesta kuuluikin vieno papatus, kun papatusta oli kuulunut jo pidemmän aikaa, se muuttui hiukan epämääräisemmäksi ähkimiseksi, ja ajattelin jo sadannen kerran, että pitääkö mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu. Päätin kuitenkin olla menemättä, koska papatus jatkui ja minun ilmestymiseni paikalle olisi aiheuttanut välittömästi ”ei varmasti nukuta” reaktion.  Hetki siinä sitten vierähti, kunnes makkarista alkoi kuulua yöpöydän laatikon kolinaa. Siinä vaiheessa tajusin, että kyllä tässä nyt jotain omituista täytyy olla ja riensin paikalle. Muksu istui iloisena meidän sängyllä, eli omituisen ähinän oli mitä ilmeisimmin aiheuttanut pinnasängystä poistuminen. Siinä sitten ääneen ihmettelin, että mitenkä tämä sängystä poistuminen oli tapahtunut ja mitenkä neiti istui nyt meidän sängyllä. Noh, meidän vajaan metrin mittainen termiitti oli tietenkin jo reippaana nostanut toisen jalkansa pinnasängyn reunalle demonstroidakseen äidilleen kuinka kyseinen liikesarja oli suoritettu. Siinä vaiheessa päätin nostaa jälkikasvuni parempaan talteen ja siirsimme päiväunet yöunille… On se vaan ketterä kaveri ja aika oma-aloitteinen…
Aapiskirjan lukeminen ja äidin laulut ovat saaneet aikaan sen, että neiti laulaa iloisesti ”A, P, C, P”, ehkä tämäkin on ihan hyvä alku…
Viimeiset kaksi päivää on ehdoton ykkösharrastus ollut sitterin ”turvavyön” kiinnitys. Neiti on raahannut varastosta sitterin olkkariin ja koska Kleine Einsteinsitkin kiinnittävät turvavyöt ennen rakettilennolle lähtöä, täytyy ilmeisesti neidinkin tätä harrastaa. Samalla hetkellä yritetään ilmeisesti saksaksi lausua ”kiinnittäkää turvavyöt”, mutta se ei vielä kuullosta kovinkaan vakuuttavalta. Jostain on vielä peritty sellainen ominaisuus, että jos ei heti onnistu, niin hermohan siinä menee ja HETI!


Kappas kun on näköjään taas vuorokausi vaihtunut, eli nyt eletään jo torstaita…

Olemme tänään ulkoilleet ja mieleeni tuli, että myydäänköhän aikuisillekin kurahaalareita? Leikkikenttä on niin ”madonsyömä”, että se on täynnä savimutamössöä. Kiikuimme, keinussa ja huristimme puolilaholla karusellilla. Lopuksi teimme pienen liahskuntoketteryystreenin liukumäessä. Lihaskuntoa tulee siitä kun muksu pitää kantaa liejuisen ylämäen halki liukumäen päälle ja ketteryys siitä, että äidin pitää väistellä lukuisia ”miinoja” eli tutummin kisunkakkakasoja liukumäen ”laskeutumisalueella”, ah, niin on maalla mukavaa!
Toki kiersimme taas kylän, lapsi sylissä ja äiti kantojuhtana. Tässäkin toimenpiteessä kurahaalarit olisivat hyvät, sillä muksu potkii mutaisilla kumppareilla äipän pöksyt ruskeiksi. Muutenkin olisi kyllä ihan mukava jo vihdoin saada hankituksi ne gummisaappaat, koska kuljen edelleenkin muovisissa kesäsandaaleissa, ymmärrän kyllä, että marraskuu on jo meneillään ja kohta on joulukin. Ei vaan tunnu tulevan hyvää saapasta vastaan. Kerran kyllä tuli, mutta en ostanut. Sekös nyt harmittaa, kun nettikaupoista ei meinaa saada kumisaapasta alle sataan euroon sitten millään. Parhaimmat nilkkurit maksoivat yli 300 euroa, ei hyvää päivääääääää! Muovisandaali on ihan hyvä, villasukka sisään ja menoksi.

Takaisin kotiin päästyämme laitoin muksun ruuan jälkeen nukkumaan ja ajattelin itse tehdä pikasiivouksen, jonka jälkeen suuntasin juoksumatolle. Muksu ei kuitenkaan heti nukahtanut ja riisipuurokin oli hautumassa, joten minun täytyi juoksennella intervalli tyylisesti.  Kävin siis välillä sekoittelemassa puuroa ja katsomassa onko neiti nukahtanut. Niinhän siinä sitten taas kävi, että löysin neidin sängystämme minun suomipuhelin kädessä, hän oli juuri etsimässä vastaanottajaa viestillensä ”kokous on peruttu”! Kyllä nauratti, minkähän sortin kokouksesta oli kyse…
Sitten vaihdoin neidin vaipan ja hän otti autokirjan ja taskulampun mukaansa suunnatessamme takaisin kohti sänkyä. Äippä juoksumatolle ja menoksi. Valitsin valmiin intervalli ohjelman, joka osoittautuikin pykälän verran kiihkeämmäksi kuin kuvittelin. Siinä vaiheessa kun ylämäen jyrkkyys huusi jo punaisella ja vauhti vaan kiihtyi, tuli ensimmäisen kerran mieleen, että ei se hätäseis mikään turha nappula varmasti olekaan. Kuvittelin jo kuinka lennän takaseinään kun voimani ehtyvät. Pulssin lyödessä 180 ajattelin, että ehkä kuitenkin parempi vähän ”säätää” ja palauttelin mäet ja vauhdit kotirouvamaiselle tasolle. Hiki tuli ja lapselle uni.

Niin että tällaista tavanomaista arkea pukkaa, ruokaa, siivousta, koiran ulkoilutusta (+häpeää), toivottavasti nousujohteista liikuntaa ja blogien luentaa. Jumppa sekä äippälapsikerhokin ovat taas pyörähtäneet lomien jälkeen käyntiin ja jouluun saakka pitäisi sillä rintamalla olla aika aktiivista. Kielikurssia unohtamatta.

Niin, joulua todella pukkaa jo ovista ja ikkunoista, korttejakin pitäisi jo varmasti väsätä, jos haluaa ne ajoissa liikenteeseen lahjoista puhumattakaan.

                        Neiti on aloittanut uuden harrastuksen, kuten kuvasta näkyy.
                        Täytynee laittaa seuraavalla kerralla pieni taidepläjäys.

Vanhassa vara parempi... vanhojen muistelua...

Luin tässä noin kuukausi sitten iltalehteä, ja eräästä jutusta tuli jostain kumman syystä mieleeni viestinnän perustutkintoani varten tehty lopputyö. Tein lopputyöni eräästä Tampereen lähiseudulla olevasta kylästä ja niin kovasti omaa naamaa vetää hymyyn pelkkä ajatus, jotta pakkohan siitä on teillekin pieni tarina kertoa.

Syy miksi päädyin tekemään esittelyvideota kyseisestä piskuisesta kyläpahasesta taisi olla se, että rakas ystäväni asusteli kyseisessä kylässä juuri tuohon aikaan. Hänen kauttaan olin tutustunut taas erääseen toiseen kylässä asuvaan touhukkaaseen naishenkilöön, jolta tämä idea esittelyvideosta taisi saada alkunsa. Koulussa oli kovasti projektia koko kevään ajan ja raahasinkin usein viikonlopuksi yhden miehen kuvausryhmäni kaverini luokse kylään. Alun perin minun ei ollut tarkoitus tehdä projektia lopputyökseni, mutta loppujen lopuksi minulla ei olisi ollut aikaa tehdä muutakaan ja tästä projektista vääntyi puoliväkisinkin lopputyöni.

Videossa esiteltiin paikallisia yhdistyksiä ja ensimmäisenä taisin kuvata hirviporukkaa metsästyspuuhissa. Tokihan siinä piti myös pientä lavastusta käyttää, koska en ollut paikalla kun hirvi kaadettiin.  Olin jo aamulla kuvannut ystäväni laiturilla aivan mahtavaa auringon nousua ja fiilistellyt perä pystyssä pusikossa kuulasta pakkasaamumaisemaa kamerani kanssa.
Siirryin ystäväni pihasta sitten metsän reunaan mistä hirviporukka lähti liikkeelle. Hauskaa on tietenkin aina se, että kun kamera ilmestyy paikalle, ihmiset eivät välttämättä käyttäydy täysin samalla tavalla kuin ilman kameran paikalla oloa, ja taisi siinä vähän käydä niinkin, että 180 senttinen tamperelaistyttö sekoitti ainakin yhden isännän pään. Sain nimittäin seuraavaksi aamuksi kutsun ”katselemaan hirvien suolakivipaikkoja” ja tokihan minä reippaana tyttönä lupauduin lähtemään. Sitten sovittiin erään herrashenkilön kanssa koska hän tulisi minua ystävältäni noutamaan.

Aamu valkeni… tai paremminkin aamulla minulle valkeni, että eihän tässä ”bongaa elävä hirvi”-jutussa ole mitään järkeä, koska ulkona ei olisi vielä muutamaan tuntiin valot päällä!! Olisin siis aivan hyvin voinut ottaa illalla ystäväni 30-vuotis synttäreiden kunniaksi hiukan lisää kuohujuomaa ja jatkaa edelleen tutimista. Mutta ei, luvattu mikä luvattu, minun oli siis lähdettävä katselemaan pimeään metsään tuiki tuntemattoman mursuviiksisen miehen kanssa hirviä. Nooh, maasturi saapui sovittuun aikaan pihaan ja Mr. Mursunviiksi hymyili etupenkillä voitontahtoista hymyään. Hyppäsin kyytiin ja lähdimme matkaan. Kotvasen kierreltyämme vastaan ajeli Mr. Mursuviiksen jälkikasvut. Hänellä oli kaksi ehkä hiukan minua nuorempaa poikaa, ja pojilla tuntui olevan erityisen hauskaa pakettiautossaan… jatkoimme matkaa, kunnes tajusin, että herra esittelee minulle sukunsa tiluksia… eikä lähimaastossa todellakaan ollut mitään nuolukivipaikkoja. Pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä, että tässä varmasti on enemmän toisenlaiset ”nuolemiset” mielessä. Olo alkoi tuntua sitä tukalammalta, mitä valoisammaksi aamu ja ajatus kävi… Sitten minun onnekseni lähdimme takaisin kohti ystäväni taloa. Matkalla sitten räjähti pankki, eli kyyditsijäni sai kakistettua ulos sen mitä pelkäsinkin! Lause meni jotakuinkin näin: ”Harvoin sitä tapaa tuollaisia reippaita nuoria naisia kuin sinä. Lähtisitkös joskus kanssani SIIDERILLE?”. EIIIIIIIIIIIIIIIIIIII, olisin voinut hypätä autosta saman tein ulos, mutta kohteliaana yritin kakistaa ulos, että en harrasta siiderillä käymistä (vanhojen miehien kanssa). Jos Mr. Mursuviiksen pojat olisivat kysyneet minua siiderille, olisin ehkä voinut jopa harkita. Jotenkin kummasti miehellä oli vielä yksi ässä hihassa, eli mutkan takana olikin vielä yksi nuolukivipaikka. Minä en ajatellut enää mitään muuta kun sitä, että pääsisin autosta mahdollisimman nopeasti pois! Vihdoin ja viimein pääsimme takaisin ystäväni pihaan ja minä koitin poistua autosta sen näköisesti, että se ei näyttäisi ”juoksulta”. Mies tuli vielä ulos autosta ja alkoi potkimaan saappaillansa autonsa rengasta kädet taskussa. Ei siis raivon vallassa, vaan juuri sillä tavalla miten ”ihastuneet miehet” vanhoissa suomifilmeissäkin potkivat heinän korsi suussa hepokärrynsä pyöriä. Vielä oli yritystä, jotta eikö se siideri maistuisi, mutta minä poistuin takavasemmalle kiitos hein jälkeen. Voitte vaan arvata kuinka makeat naurut kaverini tästäkin keikasta sai…

Kuvasin paljon kuvamateriaalia kylän luonnosta, hautausmaasta, kappelista ja kylän toiminnoista. Kävin myös kuvaamassa koululla oppilaiden koulupäivää, sekä eräänä talvisena päivänä hiihtokilpailuja.

Kuvamateriaalia alkoi olla jo siinä määrin paljon, että päästiin seuraavaan onkkelman ääreen. Videolle piti saada teosto-vapaata musiikkia. Päädyimme sitten kysymään naapurikylän kanttorilta apua tähän ongelmaan. Hän voisi soittaa sähköuruillansa joitain vanhoja sävellyksiä tai omiansa. Näin ollen saisimme musiikin myös ”omilta kyliltä”.

Tämä tuntui sopivan kyseiselle kanttorille hyvin. Sovimmekin treffit Tamperelaiseen Kinkiravintolaan jossa voisimme keskustella lisää aiheesta ja minä voisin kertoa kuinka paljon ja minkä tyylistä musiikkia tarvitsisin?!  Jossain vaiheessa ravintolaan ilmestyi myös kanttorin poika, joka on erään hyvin tunnetun suomalaisen yhtyeen basisti. Poika kävi vain pyörähtämässä paikalla ja poistui saman tein. Sitten sovimmekin kanttorin kanssa ajankohdan koska tulisin äänittämään musiikit. Hän oli myös innoissaan, koska tunsi minun pikkuserkkuni, joka lauloi mieskuorossa jonka johtaja kanttori oli (mainittakoon tässä, että minä en tunne sen kummemmin ko. pikkuserkkuani).

Sitten koitti päivä jolloin äänityksen piti olla. Sain puhelun, jossa kanttori kertoi, että vatsa oli tehnyt temput eikä äänitys onnistuisi. Sovimme toisen päivän ja toivotin pikaista paranemista. Ehkä pieni kramppikuume oli iskenyt kanttoriin, mene ja tiedä.

Vihdoin pääsin DAT-nauhurini kanssa liikkeelle. Kiitän luojaa, että sain nauhurin suoraan plug-in piuhoilla urkuihin kiinni, sillä kovin kookkaan kokoinen kanttori ähisi ja puhisi soittaessaan todella äänekkäästi (tämän lisäksi hän hikoili kuin saunan lauteilla). Sainkin monta kipaletta taltioitua, kiitin kumarsin ja poistuin paikalta. Mutta, jostain kumman syystä en päässytkään ko. kanttorista eroon. Äänitystuokion jälkeen hän alkoi soitella minulle silloin tällöin. Aiheet olivat aluksi videoon liittyviä, mutta viimeisellä kerralla hän sanoi sen suoraan, mitä ounastelinkin: “Tässä olisi nyt hyvä mies tarjolla”!! EEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII, ei sen taaskaan pitänyt mennä näin! Mikä näitä ikääntyviä miehiä vaivaa??? Ensin esitellään tilukset, jälkikasvut (varsinkin jos ovat ”kuuluisia” nostavat statusta), tunnetaan sukulaisia (joten kuulutaan melkein jo sukuun) ja sitten odotetaan, että neiti lankeaa loveen!!!

Näin jälkikäteen muisteltuna ei voi muuta kuin nauraa, mutta tapahtumahetkillä olin kyllä enemmänkin häkeltynyt (kauhusta) kuin hymy naamalla. Mielestäni, varsinkin jos tekee sellaista ”työtä” mitä minä tein, ihmisille tulee olla ystävällinen ja avoin, mutta valitettavan usein varsinkin vanhemmat miehet kokevat tämän ”tuttavallisuuden” merkkinä siitä, että olen valmis ”lähtemään treffeille!”.  Ravintolassa työskennellessäni törmäsin tähän samaan kuvioon.

Niin, pääsihän musiikillista antia videolle antamaan myös paikallinen bändi, vapaamuotoisesti suomennettuna ”Rikkinäiset Kivekset”.  Valitettavasti lopputeksteissä ei lukenut kyseisen bändin nimeä vaan jotain aivan muuta…

Näitä on hauska muistella, kaiken kaikkiaan tuo aika elämässäni ja rakkaan ystäväni kanssa ”hörhöily” oli aika tavalla mahtavaa ja muistorikasta aikaa. Sitten olinkin epätoivoissani tilannut internetin välityksellä miehen ”rapakon takaa” ja elämäni viihtyisät käänteet loppuivat siihen paikkaan…

"Justaa nii" eli "Genau"!

Johan on ollut kirjoitustaukoa kerrakseen. Olen kyllä muutaman kerran aloitellut kirjoittamista, ja kerran jopa lopetellutkin, mutta en ole saanut mitään valmiiksi asti. Nyt lienee paikallaan tehdä pikakatsaus kuluneisiin viikkoihin ja jospa sen jälkeen vääntäisi taas jotain ”asiatonta” tekstiä…

Ystäväni oli tyttärineen meillä lokakuun lopussa kyläilemässä. Viikko oli erityisen mukava. Perinteisten naapurikaupunkikierrosten (Lux, Trier, Saarburg) lisäksi kävimme Ranskan Amnévillessa eläintarhassa ja Cochemin linnassa Saksan puolella. Eläintarha oli kyllä todella hieno kokemus. Muksukin oli haltioissaan, koska luuli nähneensä Alex-leijonan…  Eläinlajeja oli todella runsaasti ja katseltavaa ja kierreltävää riitti. Ystävänikin jumittui luukku auki valkoisten tiikereiden ja varsinkin kirahvien kohdalle. Kirahvikarsinan vieressä hänen tyttärensä piti jo anella, että eikö voitaisi jo mennä ulos, kun ystäväni oli haltioitunut ilme naamalla kuin transsissa kirahvikarsinan reunalla. Sarvikuonokin oli aika jykevä ilmestys…

Toinen uusi kohde viikon aikana oli siis Cochemin-linna. Cochemin kaupunki oli jo näkemisen ja kokemisen arvoinen kaunis ja idyllinen, mutta linna toi siihen vielä viimeisen silauksen. Matka linnaan oli kyllä hikinen ja toi mieleen ala-asteen hiihtokilpailut kun mäkeä puski ylös verenmaku suussa. Sattumalta osuimme vielä samalle linnan esittelykierrokselle Timo Kahilaisen kanssa ja sekös nauratti. ”Purista perseellä normaalisti… Silakka…Silakka!”, käsittämätön yhteensattuma. Valitettavasti herra näyttää luonnossakin ihan esittämiltänsä roolihahmoilta ja hymy tietenkin levisi naamalle aina kun katse osui tähän viihdemaailman valopilkkuun.
Laitan myöhemmin vielä molemmista kohteista erilliset tarinat valokuvineen. Suosittelen molempia paikkoja kaikille jotka sattuvat eksymään näille kulmille!

Kiitos vielä kaimalleni vierailusta! Seuraavaa kertaa odotellessa… (mainittakoon tässä vielä, että ko. henkilö on ainoa ystäväni joka harrastaa säännöllistä Saksan-matkailua ja olen kovin onnellinen tästä!)

Ystäväni lähdettyä meni puoli viikkoa palautuessa ja sen puolen viikon jälkeen alkoikin sitten flussa. Muksu erityisesti on ollut ihan tukossa, mutta hypokondriakillakin on ollut vaivoja vaikka muille jakaa.

Niin ja sitten aloitin vihdoin ja viimein viime viikolla kielikurssin. Kurssi on maanantaisin ja keskiviikkoisin ja mukana on kolmetoista opiskelijaa. Suomi, Vietnam, Kosovo, Romania, Sri Lanka, Italia, Liettua ja KANADA ovat edustettuina.  Kotirouvia, Au-pair, Kodinhoitaja, ompelija, insinööri... Mielenkiintoinen ryhmä, ei voi muuta sanoa. Opettajamme on paikallisen koulun 54-vuotias matematiikan opettaja. Juuri sellainen rouvashenkilö jota jaksan varmasti katsella seuraavat 100 tuntia, jotka ovat luvassa. Kurssi kestänee siis pitkälle kevääseen, viikkoon kun mahtuu aina kuusi tuntia opiskelua. Kovasti meitä tuntuu naurattavankin, parhaat naurut saatiin varmasti viime viikon ääkkösien opettelusta. Kaikkien piti omalla vuorollansa sanoa Ä, Ö ja ü. Minullehan se oli tietenkin helppoa, mutta muille se ei tuntunut olevan.  Vietnamilaisnaistakin tuntui naurattavan niin, että hän iski kerran minua ”tuttavallisesti” kädellä selkään nauraessaan. Jos olisi ollut tekohampaat suussa, niin ne olisivat kyllä lentäneet iskun voimasta pulpettiin… pääasia että on hauskaa. Eilen opeteltiin lisää numeroita, perheeseen liittyviä ilmauksia, sekä paljon kysymyksiä ja mikä parasta keskusteltiin ja kyseltiin paljon. Täytyy kyllä myöntää, että joidenkin kansalaisuuksien ääntäminen on niin eksoottista, että on pakko vähän skarpata, että saa selvää. Jostain syystä itäblokki-osasto lausuu numeron kahdeksan siten, että se kuulostaa suomalaisen korvaan ”aktilta”!

Niin, sitten se tärkein uutinen. Minusta tuli viime viikolla elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikea täti ♥. Veljeni perheeseen syntyi torstaina poika! Ehdottelin jo edellisen kuun aikana muutamia hyviä päivämääriä synnytykselle, mutta niistä ei mikään käynyt toteen. Poika syntyikin sitten sellaisena päivämääränä jota ei oltu tilattu, mutta joka varmasti muistetaan, koska minä olen syntynyt tasan kuukautta aiemmin… (+36 vuotta)… hahaa. Kokoakin oli niin runsaasti, että en voi kun hattua nostaa veljeni vaimolle, joka normaaliteitse sai tämän komistuksen synnytettyä. Minun synnytykseni kun ei edennyt 4 sentin avautumista pidemmälle, sitten alettiinkin jo stilettejä heilutella… Nyt tietenkin harmittaa tämä pitkä välimatka. Haluaisin niin kovasti mennä pusuttelemaan veljenpoikaani!
Sainkin tästä hyvän syyn katsastaa meidän vauvakoon vaatteet ja löysin laatikollisen ”poikavaatteita”, jotka lähtivät eilen kohti kotikontuja. Osa lähti Punaisen Ristin keräyslootaan  ja kaikki ne tuhannet vaaleanpunaiset odottelevat vielä seuraavaa kohdetta…

Neitimme on kärsinyt siis flunssasta. Emme ole edes ulkoilleet kuin viimeisenä parina päivänä hetken. Eilinen pitkällä tauolla ollut jumppakerhokin piti jättää väliin, kun en tohtinut viedä neitiä räkänokkaisena tartuttamaan muita tähän tautiin. Flunssasta huolimatta on energiaa piisannut. Sänkykin sai laitansa takaisin, kun mittarimato harrasti sellaisia kuvioita meidän sängyssä, että omasta nukkumisesta ei meinannut enää tulla mitään.  Huutoa ja raivoamistakin on esiintynyt normaalia enemmän. Olimme mm. Luxin Auchanin parkkitalossa muutama viikko sitten huutamassa noin 20 minuuttia tai ehkä jopa enemmän. En saanut muksua auton istuimeen kun hän pisti kaikin tavoin vastaan ja huusi kuin hullu. Näitä samantyylisiä raivotar kohtauksia on sitten tullut tasaisin väliajoin sen jälkeenkin.
Olemme opetelleet lausumaan ihmisten nimiä ja katselleet paljon kirjoja, sekä aakkosia. Neiti sanoo jokaisen kirjaimen kohdalla ”E”… ehkä aakkoset eivät tässä vaiheessa ole vielä tarpeellisia, mutta neiti tykkää juuri tästä Nalle Puh kirjasta. Kiitokset vaan Kaimalle kirjoista, joita olemme saaneet kasapäin!!  Äidin mielestä kaikkein vaikeimmat nimet ovat tietenkin hauskimpia, Ansku-täti on ”Akkusu tai Aksu-täti” ja Albertokin oli loppuviimeksi ”Auto”.  Muita hauskoja sanoja ovat: jugurtti, joka  on ”trukutrii”, robotti on ”trokatrii”, palapeli tietenkin ”palapili” ja  Mikki on edelleen ”Kikki”.  Kovasti tuntuu menevän tavutkin sekaisin esim. patukka tulee lausuttua ”pakatu”. Saksaksi sanotaan lecker eli ”leke”, jos joku ruoka on erityisen makoisaa, ”mano mano” eli ilmeisesti ”Mann oh Mann”, silloin kun päivitellään jotain asiaa ja eilen sanottiin ”Honig”. ”Wo” kuuluu myös silloin tällöin, silloin kun ihmetellään ”missä” jokin on.  Tästä kaikesta kiitos Nalle Puhille ja Meister Mannylle!

Uusi perheenjäsenkin saatiin talouteemme, kun Jussi Juoksumatto saapui monen puhelun ja mutkan kautta uuteen kotiin… ja arvatkaapa kuinka monta kertaa sitä on jo käytetty?? Kiitos flunssan, ei yhtään. Onhan se varmasti mukava ja mielikuvitusta lisäävä urheilulaji tuo juoksumattoilu. Laittaa vaan silmät kiinni ja voi juosta vaikka kuuhun…

Bis zum nächsten Mal…