Ystäväni oli tyttärineen meillä lokakuun lopussa kyläilemässä. Viikko oli erityisen mukava. Perinteisten naapurikaupunkikierrosten (Lux, Trier, Saarburg) lisäksi kävimme Ranskan Amnévillessa eläintarhassa ja Cochemin linnassa Saksan puolella. Eläintarha oli kyllä todella hieno kokemus. Muksukin oli haltioissaan, koska luuli nähneensä Alex-leijonan… Eläinlajeja oli todella runsaasti ja katseltavaa ja kierreltävää riitti. Ystävänikin jumittui luukku auki valkoisten tiikereiden ja varsinkin kirahvien kohdalle. Kirahvikarsinan vieressä hänen tyttärensä piti jo anella, että eikö voitaisi jo mennä ulos, kun ystäväni oli haltioitunut ilme naamalla kuin transsissa kirahvikarsinan reunalla. Sarvikuonokin oli aika jykevä ilmestys…
Toinen uusi kohde viikon aikana oli siis Cochemin-linna. Cochemin kaupunki oli jo näkemisen ja kokemisen arvoinen kaunis ja idyllinen, mutta linna toi siihen vielä viimeisen silauksen. Matka linnaan oli kyllä hikinen ja toi mieleen ala-asteen hiihtokilpailut kun mäkeä puski ylös verenmaku suussa. Sattumalta osuimme vielä samalle linnan esittelykierrokselle Timo Kahilaisen kanssa ja sekös nauratti. ”Purista perseellä normaalisti… Silakka…Silakka!”, käsittämätön yhteensattuma. Valitettavasti herra näyttää luonnossakin ihan esittämiltänsä roolihahmoilta ja hymy tietenkin levisi naamalle aina kun katse osui tähän viihdemaailman valopilkkuun.
Laitan myöhemmin vielä molemmista kohteista erilliset tarinat valokuvineen. Suosittelen molempia paikkoja kaikille jotka sattuvat eksymään näille kulmille!
Kiitos vielä kaimalleni vierailusta! Seuraavaa kertaa odotellessa… (mainittakoon tässä vielä, että ko. henkilö on ainoa ystäväni joka harrastaa säännöllistä Saksan-matkailua ja olen kovin onnellinen tästä!)
Ystäväni lähdettyä meni puoli viikkoa palautuessa ja sen puolen viikon jälkeen alkoikin sitten flussa. Muksu erityisesti on ollut ihan tukossa, mutta hypokondriakillakin on ollut vaivoja vaikka muille jakaa.
Niin ja sitten aloitin vihdoin ja viimein viime viikolla kielikurssin. Kurssi on maanantaisin ja keskiviikkoisin ja mukana on kolmetoista opiskelijaa. Suomi, Vietnam, Kosovo, Romania, Sri Lanka, Italia, Liettua ja KANADA ovat edustettuina. Kotirouvia, Au-pair, Kodinhoitaja, ompelija, insinööri... Mielenkiintoinen ryhmä, ei voi muuta sanoa. Opettajamme on paikallisen koulun 54-vuotias matematiikan opettaja. Juuri sellainen rouvashenkilö jota jaksan varmasti katsella seuraavat 100 tuntia, jotka ovat luvassa. Kurssi kestänee siis pitkälle kevääseen, viikkoon kun mahtuu aina kuusi tuntia opiskelua. Kovasti meitä tuntuu naurattavankin, parhaat naurut saatiin varmasti viime viikon ääkkösien opettelusta. Kaikkien piti omalla vuorollansa sanoa Ä, Ö ja ü. Minullehan se oli tietenkin helppoa, mutta muille se ei tuntunut olevan. Vietnamilaisnaistakin tuntui naurattavan niin, että hän iski kerran minua ”tuttavallisesti” kädellä selkään nauraessaan. Jos olisi ollut tekohampaat suussa, niin ne olisivat kyllä lentäneet iskun voimasta pulpettiin… pääasia että on hauskaa. Eilen opeteltiin lisää numeroita, perheeseen liittyviä ilmauksia, sekä paljon kysymyksiä ja mikä parasta keskusteltiin ja kyseltiin paljon. Täytyy kyllä myöntää, että joidenkin kansalaisuuksien ääntäminen on niin eksoottista, että on pakko vähän skarpata, että saa selvää. Jostain syystä itäblokki-osasto lausuu numeron kahdeksan siten, että se kuulostaa suomalaisen korvaan ”aktilta”!
Niin, sitten se tärkein uutinen. Minusta tuli viime viikolla elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikea täti ♥. Veljeni perheeseen syntyi torstaina poika! Ehdottelin jo edellisen kuun aikana muutamia hyviä päivämääriä synnytykselle, mutta niistä ei mikään käynyt toteen. Poika syntyikin sitten sellaisena päivämääränä jota ei oltu tilattu, mutta joka varmasti muistetaan, koska minä olen syntynyt tasan kuukautta aiemmin… (+36 vuotta)… hahaa. Kokoakin oli niin runsaasti, että en voi kun hattua nostaa veljeni vaimolle, joka normaaliteitse sai tämän komistuksen synnytettyä. Minun synnytykseni kun ei edennyt 4 sentin avautumista pidemmälle, sitten alettiinkin jo stilettejä heilutella… Nyt tietenkin harmittaa tämä pitkä välimatka. Haluaisin niin kovasti mennä pusuttelemaan veljenpoikaani!
Sainkin tästä hyvän syyn katsastaa meidän vauvakoon vaatteet ja löysin laatikollisen ”poikavaatteita”, jotka lähtivät eilen kohti kotikontuja. Osa lähti Punaisen Ristin keräyslootaan ja kaikki ne tuhannet vaaleanpunaiset odottelevat vielä seuraavaa kohdetta…
Neitimme on kärsinyt siis flunssasta. Emme ole edes ulkoilleet kuin viimeisenä parina päivänä hetken. Eilinen pitkällä tauolla ollut jumppakerhokin piti jättää väliin, kun en tohtinut viedä neitiä räkänokkaisena tartuttamaan muita tähän tautiin. Flunssasta huolimatta on energiaa piisannut. Sänkykin sai laitansa takaisin, kun mittarimato harrasti sellaisia kuvioita meidän sängyssä, että omasta nukkumisesta ei meinannut enää tulla mitään. Huutoa ja raivoamistakin on esiintynyt normaalia enemmän. Olimme mm. Luxin Auchanin parkkitalossa muutama viikko sitten huutamassa noin 20 minuuttia tai ehkä jopa enemmän. En saanut muksua auton istuimeen kun hän pisti kaikin tavoin vastaan ja huusi kuin hullu. Näitä samantyylisiä raivotar kohtauksia on sitten tullut tasaisin väliajoin sen jälkeenkin.
Olemme opetelleet lausumaan ihmisten nimiä ja katselleet paljon kirjoja, sekä aakkosia. Neiti sanoo jokaisen kirjaimen kohdalla ”E”… ehkä aakkoset eivät tässä vaiheessa ole vielä tarpeellisia, mutta neiti tykkää juuri tästä Nalle Puh kirjasta. Kiitokset vaan Kaimalle kirjoista, joita olemme saaneet kasapäin!! Äidin mielestä kaikkein vaikeimmat nimet ovat tietenkin hauskimpia, Ansku-täti on ”Akkusu tai Aksu-täti” ja Albertokin oli loppuviimeksi ”Auto”. Muita hauskoja sanoja ovat: jugurtti, joka on ”trukutrii”, robotti on ”trokatrii”, palapeli tietenkin ”palapili” ja Mikki on edelleen ”Kikki”. Kovasti tuntuu menevän tavutkin sekaisin esim. patukka tulee lausuttua ”pakatu”. Saksaksi sanotaan lecker eli ”leke”, jos joku ruoka on erityisen makoisaa, ”mano mano” eli ilmeisesti ”Mann oh Mann”, silloin kun päivitellään jotain asiaa ja eilen sanottiin ”Honig”. ”Wo” kuuluu myös silloin tällöin, silloin kun ihmetellään ”missä” jokin on. Tästä kaikesta kiitos Nalle Puhille ja Meister Mannylle!
Uusi perheenjäsenkin saatiin talouteemme, kun Jussi Juoksumatto saapui monen puhelun ja mutkan kautta uuteen kotiin… ja arvatkaapa kuinka monta kertaa sitä on jo käytetty?? Kiitos flunssan, ei yhtään. Onhan se varmasti mukava ja mielikuvitusta lisäävä urheilulaji tuo juoksumattoilu. Laittaa vaan silmät kiinni ja voi juosta vaikka kuuhun…
Bis zum nächsten Mal…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti