Luin tässä noin kuukausi sitten iltalehteä, ja eräästä jutusta tuli jostain kumman syystä mieleeni viestinnän perustutkintoani varten tehty lopputyö. Tein lopputyöni eräästä Tampereen lähiseudulla olevasta kylästä ja niin kovasti omaa naamaa vetää hymyyn pelkkä ajatus, jotta pakkohan siitä on teillekin pieni tarina kertoa.
Syy miksi päädyin tekemään esittelyvideota kyseisestä piskuisesta kyläpahasesta taisi olla se, että rakas ystäväni asusteli kyseisessä kylässä juuri tuohon aikaan. Hänen kauttaan olin tutustunut taas erääseen toiseen kylässä asuvaan touhukkaaseen naishenkilöön, jolta tämä idea esittelyvideosta taisi saada alkunsa. Koulussa oli kovasti projektia koko kevään ajan ja raahasinkin usein viikonlopuksi yhden miehen kuvausryhmäni kaverini luokse kylään. Alun perin minun ei ollut tarkoitus tehdä projektia lopputyökseni, mutta loppujen lopuksi minulla ei olisi ollut aikaa tehdä muutakaan ja tästä projektista vääntyi puoliväkisinkin lopputyöni.
Videossa esiteltiin paikallisia yhdistyksiä ja ensimmäisenä taisin kuvata hirviporukkaa metsästyspuuhissa. Tokihan siinä piti myös pientä lavastusta käyttää, koska en ollut paikalla kun hirvi kaadettiin. Olin jo aamulla kuvannut ystäväni laiturilla aivan mahtavaa auringon nousua ja fiilistellyt perä pystyssä pusikossa kuulasta pakkasaamumaisemaa kamerani kanssa.
Siirryin ystäväni pihasta sitten metsän reunaan mistä hirviporukka lähti liikkeelle. Hauskaa on tietenkin aina se, että kun kamera ilmestyy paikalle, ihmiset eivät välttämättä käyttäydy täysin samalla tavalla kuin ilman kameran paikalla oloa, ja taisi siinä vähän käydä niinkin, että 180 senttinen tamperelaistyttö sekoitti ainakin yhden isännän pään. Sain nimittäin seuraavaksi aamuksi kutsun ”katselemaan hirvien suolakivipaikkoja” ja tokihan minä reippaana tyttönä lupauduin lähtemään. Sitten sovittiin erään herrashenkilön kanssa koska hän tulisi minua ystävältäni noutamaan.
Aamu valkeni… tai paremminkin aamulla minulle valkeni, että eihän tässä ”bongaa elävä hirvi”-jutussa ole mitään järkeä, koska ulkona ei olisi vielä muutamaan tuntiin valot päällä!! Olisin siis aivan hyvin voinut ottaa illalla ystäväni 30-vuotis synttäreiden kunniaksi hiukan lisää kuohujuomaa ja jatkaa edelleen tutimista. Mutta ei, luvattu mikä luvattu, minun oli siis lähdettävä katselemaan pimeään metsään tuiki tuntemattoman mursuviiksisen miehen kanssa hirviä. Nooh, maasturi saapui sovittuun aikaan pihaan ja Mr. Mursunviiksi hymyili etupenkillä voitontahtoista hymyään. Hyppäsin kyytiin ja lähdimme matkaan. Kotvasen kierreltyämme vastaan ajeli Mr. Mursuviiksen jälkikasvut. Hänellä oli kaksi ehkä hiukan minua nuorempaa poikaa, ja pojilla tuntui olevan erityisen hauskaa pakettiautossaan… jatkoimme matkaa, kunnes tajusin, että herra esittelee minulle sukunsa tiluksia… eikä lähimaastossa todellakaan ollut mitään nuolukivipaikkoja. Pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä, että tässä varmasti on enemmän toisenlaiset ”nuolemiset” mielessä. Olo alkoi tuntua sitä tukalammalta, mitä valoisammaksi aamu ja ajatus kävi… Sitten minun onnekseni lähdimme takaisin kohti ystäväni taloa. Matkalla sitten räjähti pankki, eli kyyditsijäni sai kakistettua ulos sen mitä pelkäsinkin! Lause meni jotakuinkin näin: ”Harvoin sitä tapaa tuollaisia reippaita nuoria naisia kuin sinä. Lähtisitkös joskus kanssani SIIDERILLE?”. EIIIIIIIIIIIIIIIIIIII, olisin voinut hypätä autosta saman tein ulos, mutta kohteliaana yritin kakistaa ulos, että en harrasta siiderillä käymistä (vanhojen miehien kanssa). Jos Mr. Mursuviiksen pojat olisivat kysyneet minua siiderille, olisin ehkä voinut jopa harkita. Jotenkin kummasti miehellä oli vielä yksi ässä hihassa, eli mutkan takana olikin vielä yksi nuolukivipaikka. Minä en ajatellut enää mitään muuta kun sitä, että pääsisin autosta mahdollisimman nopeasti pois! Vihdoin ja viimein pääsimme takaisin ystäväni pihaan ja minä koitin poistua autosta sen näköisesti, että se ei näyttäisi ”juoksulta”. Mies tuli vielä ulos autosta ja alkoi potkimaan saappaillansa autonsa rengasta kädet taskussa. Ei siis raivon vallassa, vaan juuri sillä tavalla miten ”ihastuneet miehet” vanhoissa suomifilmeissäkin potkivat heinän korsi suussa hepokärrynsä pyöriä. Vielä oli yritystä, jotta eikö se siideri maistuisi, mutta minä poistuin takavasemmalle kiitos hein jälkeen. Voitte vaan arvata kuinka makeat naurut kaverini tästäkin keikasta sai…
Kuvasin paljon kuvamateriaalia kylän luonnosta, hautausmaasta, kappelista ja kylän toiminnoista. Kävin myös kuvaamassa koululla oppilaiden koulupäivää, sekä eräänä talvisena päivänä hiihtokilpailuja.
Kuvamateriaalia alkoi olla jo siinä määrin paljon, että päästiin seuraavaan onkkelman ääreen. Videolle piti saada teosto-vapaata musiikkia. Päädyimme sitten kysymään naapurikylän kanttorilta apua tähän ongelmaan. Hän voisi soittaa sähköuruillansa joitain vanhoja sävellyksiä tai omiansa. Näin ollen saisimme musiikin myös ”omilta kyliltä”.
Tämä tuntui sopivan kyseiselle kanttorille hyvin. Sovimmekin treffit Tamperelaiseen Kinkiravintolaan jossa voisimme keskustella lisää aiheesta ja minä voisin kertoa kuinka paljon ja minkä tyylistä musiikkia tarvitsisin?! Jossain vaiheessa ravintolaan ilmestyi myös kanttorin poika, joka on erään hyvin tunnetun suomalaisen yhtyeen basisti. Poika kävi vain pyörähtämässä paikalla ja poistui saman tein. Sitten sovimmekin kanttorin kanssa ajankohdan koska tulisin äänittämään musiikit. Hän oli myös innoissaan, koska tunsi minun pikkuserkkuni, joka lauloi mieskuorossa jonka johtaja kanttori oli (mainittakoon tässä, että minä en tunne sen kummemmin ko. pikkuserkkuani).
Sitten koitti päivä jolloin äänityksen piti olla. Sain puhelun, jossa kanttori kertoi, että vatsa oli tehnyt temput eikä äänitys onnistuisi. Sovimme toisen päivän ja toivotin pikaista paranemista. Ehkä pieni kramppikuume oli iskenyt kanttoriin, mene ja tiedä.
Vihdoin pääsin DAT-nauhurini kanssa liikkeelle. Kiitän luojaa, että sain nauhurin suoraan plug-in piuhoilla urkuihin kiinni, sillä kovin kookkaan kokoinen kanttori ähisi ja puhisi soittaessaan todella äänekkäästi (tämän lisäksi hän hikoili kuin saunan lauteilla). Sainkin monta kipaletta taltioitua, kiitin kumarsin ja poistuin paikalta. Mutta, jostain kumman syystä en päässytkään ko. kanttorista eroon. Äänitystuokion jälkeen hän alkoi soitella minulle silloin tällöin. Aiheet olivat aluksi videoon liittyviä, mutta viimeisellä kerralla hän sanoi sen suoraan, mitä ounastelinkin: “Tässä olisi nyt hyvä mies tarjolla”!! EEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII, ei sen taaskaan pitänyt mennä näin! Mikä näitä ikääntyviä miehiä vaivaa??? Ensin esitellään tilukset, jälkikasvut (varsinkin jos ovat ”kuuluisia” nostavat statusta), tunnetaan sukulaisia (joten kuulutaan melkein jo sukuun) ja sitten odotetaan, että neiti lankeaa loveen!!!
Näin jälkikäteen muisteltuna ei voi muuta kuin nauraa, mutta tapahtumahetkillä olin kyllä enemmänkin häkeltynyt (kauhusta) kuin hymy naamalla. Mielestäni, varsinkin jos tekee sellaista ”työtä” mitä minä tein, ihmisille tulee olla ystävällinen ja avoin, mutta valitettavan usein varsinkin vanhemmat miehet kokevat tämän ”tuttavallisuuden” merkkinä siitä, että olen valmis ”lähtemään treffeille!”. Ravintolassa työskennellessäni törmäsin tähän samaan kuvioon.
Niin, pääsihän musiikillista antia videolle antamaan myös paikallinen bändi, vapaamuotoisesti suomennettuna ”Rikkinäiset Kivekset”. Valitettavasti lopputeksteissä ei lukenut kyseisen bändin nimeä vaan jotain aivan muuta…
Näitä on hauska muistella, kaiken kaikkiaan tuo aika elämässäni ja rakkaan ystäväni kanssa ”hörhöily” oli aika tavalla mahtavaa ja muistorikasta aikaa. Sitten olinkin epätoivoissani tilannut internetin välityksellä miehen ”rapakon takaa” ja elämäni viihtyisät käänteet loppuivat siihen paikkaan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti