Ei sittenkään vajakki...

Blogipäivitykset näyttäisivät olevan yhtä harvassa kuin allekirjoittaneen tukka. Viimeiseen kuukauteen on mahtunut paljon asiaa, lähinnä lääkärillä ramppamista, huolta ja murhetta, mutta paljon mukavaakin. Aloin jo kahdesti kirjoittamaan aiheesta ”Kotirouva ja Krankenhaus”, mutta oli kaiken kaikkiaan aikamoista ”kuolonkorinaa”, joten ajattelin yrittää kertoa tästä sairaala-aiheesta mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi, nyt kaikki tapahtunut onneksi jo hymyilyttää… siihen asti kunnes laskut putoavat postilaatikkoon!

Huomasin siis lokakuun lopussa, että kaulassani on patti. Oikean puoleisen kilpirauhasen kohdalla se olla möllötteli, mutta ei ollut millään tavalla kipeä ja näkyi vain kun nostin leukaa ylöspäin. Unohdinkin tämän ylimääräisen ystäväni siihen saakka, kunnes koitti joulukuun puoliväli. Sain jonkin sortin flunssan ja kuvittelin, että kaulani on turvoksissa flunssan takia. Joulun aikana patti tuli sitten kipeäksi ja se oli jo golfpallon kokoinen. Painoi nukkuessa henkitorvea ja tuntui epämiellyttävältä syödessä. Joulun jälkeen hilpasin paniikissa päivystyksen kautta kaula-, nenä- korvapolille, jossa todettiin että, todellakin,  ”kaulassasi on patti” ja sitten pääsinkin kotiin odottelemaan jatkotutkimuspäivien julkistamista. Tutkimusten piti olla seuraavan kahden viikon sisällä, mutta toisin kävi, ensimmäisiin pääsin kahden ja puolen viikon päästä ja viimeisiin kolmen ja puolen viikon päästä. Sekös oli erityisen mukavaa, koska hypokondriakilla oli riittävästi aikaa lietsoa itsensä tilaan nimeltä paniikki ja tehdä omat diagnoosinsa netin välityksellä (olen muuten nyttemmin kilpirauhasen vajaatoiminnan erityisasiantuntija, kysy mitä haluat, kyllä minä vastaan).
Niin, olin aluksi täysin vakuuttunut että minulla on se meidän suvun PIRU nimeltä syöpä! Sitten tajusin, että minun oireeni ovat ennemminkin kuin kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja aloin jo hiukan piristyä ja lopetin kuokkabileiden suunnittelun. Mielialat menivät laidasta toiseen, kunnes puoli viikkoa ennen ensimmäistä tutkimuspäivää patti otti ja katosi, yhtä mysteerisesti kuin se oli tullutkin. Oli todella mukava mennä tutkimuksiin näyttämään ”ei mitään” siihen nähden mikä patti oli ollut. Ensin jouduin ”ydinaseosastolle”, muiden koukkusormisten mummojen kanssa. Mukavintahan tässä oli se, että tiesin saavani jonkin sortin karanteenin, eli en varmastikaan saisi olla lapseni kanssa tekemisissä tutkimuksen jälkeen. Olin lukenut tästäkin netistä, kukaan ei sitä minulle ollut kertonut ennen kuin lääkäri pienessä ultrakopissa kysyi onko minulla lapsia ja olinko varautunut siihen, että saisin olla lapseni kanssa tekemisissä vasta seuraavana aamuna!! Tottahan Mooses kotirouva itkeä tirautti krokotiilin kyyneleitä, syystä että ulkomaalaista kohdeltiin näemmä kuin saastunutta lihaa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Se että joutuisin olemaan lapsestani erossa, ei ollut päällimmäinen murhe, vaan se, että minua ei oltu millään tavalla infottu asiasta etukäteen. Eikä kertaakaan kysytty onko minulla pieniä lapsia. Lääkäri ultrasi kilpirauhaseni ja sitten sainkin tujauksen radioaktiivista ainetta suoraan suoneen ja koin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella säteilevä!! Parinkymmenen minuutin päästä pääsinkin gammakuvauslaitteeseen ja mieshoitsu oli niin näppärä, että litisti nenäni laskiessaan pään päälle tullutta tasoa ”hiukan liian alas”!
Lääkäri kertoi minulle jonkin ajan kuluttua, että kaulassani oli todennäköisesti veren täyttämä kysta jolle ei pitäisi tehdä tässä vaiheessa mitään jatkotoimenpiteitä, ja hän soittaisi minulle maanantaina verikoetuloksista.

Sitten lähdinkin seikkailemaan röntgenosastolle, olin siis ensimmäisenä käynyt hakemassa ohjeistukset minne mennä ja mitä tehdä  HNOn osastosihteeriltä, joka oli se kultainen henkilö joka ei ollut muistanut kertoa minulle tutkimusten kaikkia likaisia yksityiskohtia. Tämän lisäksi hän unohti kertoa, että magneettikuvauksiin ilmoittauduttiin ihan omassa yksikössä, eikä röntgenosastolla. Hyppelin siis toimistosta toiseen, kunnes eräs avulias nainen selvitti mihin minun piti mennä.
Tämä on muuten outo juttu, toisia ihmisiä ymmärrän todella helposti ja sitten on näitä toisia, niin kuin nyt tämä sihteeri, joita en ymmärrä sitten yhtään. Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että toiset ihmiset pitävät itsestään selvyytenä, että vastapuoli tietää automaattisesti kaiken kertomatta aiheesta sen enempiä.
Voitte vaan kuvitella miltä tuntui maata magneettikuvauslaitteessa, mietin koko toimituksen ajan kuinka paljon tämä helvetin särkänniemihuvi tulisi maksamaan!! Karkuunkaan en päässyt, kun kaulan ympärille oli laitettu kiinteä kehikko.

Odotin kuin kuuta nousevaa lääkärin maanantaista soittoa, jotta voisin kysyä samalla onko tarpeellista mennä ultraan samaisen viikon torstaina. Soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Olin jo aiemmin aloittanut itsehoidon napsimalla hivenaineita ja vitamiineja yli sallitun rajojen. Yhtenä yönä heräsin siihen kun jalkapohjiini sattui ja ajattelin unen pöppörössä, että pistän mieleeni mitkä kohdat jalkapohjissani olivat kipeät, jotta voisin katsoa aamulla netistä, mitkä olisivat kohtien akupunktiopisteet. Enhän minä niitä tietenkään aamulla muistanut, mutta katselin kuitenkin akupisteet netistä ja totesin, että korvistakin sellaiset löytyvät. Mitä tekee kotirouva? No kotirouva tietenkin hieroo helvetin kipeitä korvanlehtiänsä niin kovaa, että seuraavana päivänä tuntuu siltä, että koko pää on tulehtunut!!
Soitin keskiviikkona itse ”ydinaseosastolle” ja kysyin olinko antanut kenties väärän numeron kun en ollut saanut lääkäriltä puhelua, sihteerikkö lupasi välittää tietoa eteenpäin ja sanoi että minulle soitetaan samaisena päivänä. Eipä kuitenkaan puhelin soinut, lehtikauppias kyllä pirautteli…

Menin siis torstaina ultraan ja tapasin ilmoittautumishuoneessa lääkärin joka kysyi sujuvalla suomella olenko suomesta. Ennen tätä lääkäri katsoi pöydällä olevasta paperista tietoni. Siinä sitten rupateltiin ja kävi ilmi, että mies oli saksalainen ja hänellä oli suomalainen vaimo. Sitten tuli se ”pommi”, lääkäri kysyi että mitäs tulin tutkituttamaan ja samaan hengenvetoon, että olikos sinulla imusolmukkeissa ongelmaa? Koko kaulani oli ollut jo muutaman päivän tulehtuneen oloinen korvien taakse asti, ja voitte kuvitella, minkälaiset fiilikset ko. kysymys sai kotiprouvassa aikaan? Paniikkihan siitä tuli, kakistin jonkinlaisen vastauksen ja odottelin kauhulla vuoroani.
Ultralääkäri oli varsinainen Hyvän Olon Heikki, puhui kuin moottoriturpa ja kyseli mistäpäin Suomea olin kotoisin, kerroin kohteen ja että se on suurin piirtein keskellä Suomea (koska se oli helppo sanoa), mutta tämä lääkärinpentele olikin Suomi asiantuntija ja ojensi minua heti, että Tampereelta sata kilometriä pohjoiseen ei ole lähelläkään Suomen keskikohtaa…
Siirryin oven ulkopuolelle odottamaan, kunnes sain kouraani lapun jossa oli myös kuva sillä hetkellä puolitoistasenttisestä pikku kystastani.

Viimoisena etappina oli sitten ”suuren päällikön” vastaanotto. Sihteerikön lukaalin käytävän perukoilta löytyi joku salainen vastaanottohuone, jossa tämä suuri päällikkö jakoi tuomioita. Herra tohtori olikin kestohymyllä varustettu ”hiukan liian hyvän näköinen ikäisekseen” – henkilö.  Hän ilmoitti minulle, että kilpirauhasessani on harmiton kysta. Joka varmasti tulee ja menee omaan tahtiinsa, siinä vaiheessa kun se alkaa olla liiaksi haitaksi se leikataan pois. Koitin piipittää kysyäkseni olivatko verikokeetkin ok, johon Herra tohtori tokaisi jo kertoneensa, että kaikki oli aivan niin kuin pitääkin, eli kunnossa. Odottamani puhelukin tuli sitten perjantaina…

Justaa nii, ja nii justaa. Vähän tuli kyllä sellainen olo, että puolet minulle tehdyistä tutkimuksista olivat turhia ja eri osastoilla tehdyt tutkimukset eivät kulkeneet kyllä millään tavalla käsi kädessä, eikä kenenkään ohjauksessa, mutta erityisen ikävää oli odottaminen ja epätietoisuus.
 Nyt voin kuitenkin sitten rauhassa jatkaa ”bodaamista”, jos ei muu pullistu, niin kaula ainakin pullistuu. Kolmen kuukauden päästä olisi luvassa kontrolli, joka toivottavasti suoritetaan hiukan vähemmillä tutkimuksilla. Pliits.

No niin, siinähän se oli erityisen lyhyesti ja ytimekkäästi, sitten muihin asioihin…

Tämän kuukauden huippuhetki oli tietenkin se, että siskoseni ja hänen miehensä saapuivat meille viikonlopun mittaiselle vierailulle. Tämä tulikin juuri sopivaan saumaan ja sain tempaistua kerta heitolla ajatukset pois ikävistä asioista ja pääsin rentouttamaan mieltäni parhaan ystäväni seurassa. Kävimme lauantaina pyörähtämässä Trierissä vain todetaksemme, että kaikki paikat olivat tupaten täynnä ja sunnuntain vietimme vallan kotosalla. Sunnuntaina paikkasimmekin sitten pitkäaikaista läheisyydenkaipuutamme hieromalla toisiamme vain vaivaiset viisi tuntia. Nyt kaikki perverssit voivat unohtaa pahat ajatuksensa, sillä kyseessähän oli ihan perus selkä-pers-päänahka-korva-jalkapohja-käsivarsi-sormi-kämmenhieronta. Sitten opastin ystäväiselleni erilaisia jänniä asentoja, joissa voi niksautella selkäänsä, sekä venyttää piukaksi päässyttä alaselkää. Minulla on ollut sellainen viheliäinen oire, joka nyt on kuitenkin jo parempi, että käteni puutuvat öisin ja toisinaan myös jalkani. Löysin sitten yllättäin netistä kaiken maailman ”näin saat itsesi pois päiväjärjestyksestä” ohjeita. Havahduin kyllä myös siihen, että erityisen eksoottiset asennot joissa normaalisti ei tule edes oltua avaavat kummasti paikkoja, ja veri taas kiertää eikä hermo purista. Erityisesti sellaiset asennot joissa jalat ovat kohti kattoa. Pitäisiköhän hommata vinssi, niin voisi laittaa itsensä katosta killumaan, naamiaiskaupasta saisi varmasti lepakkopuvunkin…

Hierontahetkellä olo oli taivaallinen (toisinaan ei), mutta seuraavana päivänä molempien olo oli ”kuin turpiinsa saaneilla”. Minä laskin mustelmia käsivarsista ja siukun selkää kolotti. Olo kuulemma vaan paheni vielä seuraavana päivänä ja siskoseni epäili, että selkä oli vallan tulehtunut. Sellainen lankku se selkä kyllä olikin, että kaipaisi muunkin kuin puoskarin käsittelyä!! Minua taas epäilytti oliko kylkiluuni murtunut, kun kylki alkoi ikävästi kiukutella myöhemmin viikolla. Kesällä kuitenkin viimeistään uudestaan, hierontaöljyä pitää varata ainakin litra!!

Viikonloppu meni kyllä turhan nopeasti, mutta oli kertakaikkisen ihanaa. On kyllä onnekasta omistaa ystävä jonka on tuntenut vauvasta saakka. Muksukin oli ihan liekeissä ,”Pokoti-pokoti”- huudot vain raikuivat ja kummisetäkin tuntui viimeisenä iltana kovasti naurattavan. Voi sitä surullista hetkeä, kun kummit jäivät lentoasemalle ja piti mennä äipän kanssa kaksin autoon.

Viimeisen sairaalakäynnin aikana neiti oli ”hoidossa” papan luona töissä. Mielestäni aika eksoottista, mutta kuulemma ihan yleistä, että lapset ovat ko. työpaikalla odottelemassa esim. että vanhemmat pääsevät töistä. Neiti oli sitten ilmeisesti toimistotunnelmasta hullaantuneena laskenut yhtäkkiä sujuvasti saksaksi viidestä yhteentoista. Ykkösestä vitoseen menee suomeksi ja kahteentoista saakka siitä saksaksi. Taitaa olla taas Spezialagent Ozolla osuutta asiaan… Tällä hetkellä kysellään joka asiasta että, ”Was ist das?”.  Samoin ”Gut” lausutaan joka välissä tai ”Okei”.

Aurinko armas on paistellut jo useampana päivänä ja mieli on hyvässä nousukiidossa. Lauantaina kävin viimeisellä hammaslääkärikeikalla ja nyt ei ole enää suussa amalgaamipaikkoja, jou! Etuhampaatkin saivat uuden lookin, mutta tästä lisää vielä tulevaisuudessa. Tulevaisuudesta sen verran, että olen ajatellut syksyllä siirtyä taas koulun penkille jos minut sinne huolitaan. Iltaopiskelua, ja toivottavasti päivällä töitä. Muksun päivähoitopaikasta ei ole kuulunut mitään, joten täytynee kaivaa taas sanakirja esiin…

Niin kuin alussa jo mainitsinkin, tupeessani on käynyt harvennushakkuut. En tiedä onko syynä stressi vai joku muu, mutta kasvusto on harventunut huomattavasti. Täytyy myöntää, että tällaiselle ex-peikkopehkolle kyseinen asia on aika kova pala, kuin myös varmasti kaikille naisille joilla on samaisia ongelmia. Toivottavasti karvat kasvavat vielä takaisin päähän. Varsinkin otsalta ja ohimolta paistaa kallo pahasti läpi, olenkin leikannut itselleni otsiksen ja jos tilanne ei paremmaksi muutu, niin kesällä olen todennäköisesti lyhythiuksinen tai jos huonosti käy, niin kalju. Kekkonen on idolini!!

Siinä määrin kovasti olen lääkärireissuillani pienentänyt isännän tilipussia, että kohta vie varmasti tie kohti Suomea ja toivon mukaan sieltä löytyviä töitä.

Kuulemisiin!

Tänä aamuna oli kirpeä pakkaskeli, eli peräti -7*, hieno aamu ajella auringonnousun aikaan Luxiin ja takaisin. Luonto on kaunis.

Diipa daapa...

Olimme pitkästä aikaa lauantaina ystäväpariskuntamme luona syömässä sushia. Paikalla oli myös toinen perhe, jolta olemme saaneet neidillemme paljon vaatteita. Isäntä on jo toista viikonloppua selvillä vesillä, joten emäntä sai ottaa muutaman rentouttavan lasillisen punaviiniä, vaikka kalan kanssa pitäisikin ottaa valkoviiniä, mutta en halunnut aamulla eduskunnan istuntosalin puhujan pömpelin kanssa treffejä.
Kävimme aiemmin päivällä ostamassa pullon valkoviiniä tuliaisiksi ja värikynät sekä värityskirjan tytölle, jonka vanhoissa vaatteissa oma tyttäremme kulkee.
Sushi oli erittäin hyvää pitkästä aikaa ja ihmisten seura tekee hyvää kotirotalle. Ystäväpariskuntamme on maltalais-englantilainen ja toinen vierailulla ollut perhe on myös maltalainen. Juttelimme isännän kanssa kotiin ajaessamme, että on mielenkiintoista miten maltalaiset ovat niin toisensa huomioonottavia. Me suomalaiset (ainakin meidän perhe) olemme aika jurpoja ja nämä välimeren pienen kansan edustajat ovat niin ystävällisiä, avuliaita ja toisia ajattelvia että se ei meinaa mahtua suomalaisen korvien väliin. Isäntä mainitsi myös, että häntä alkaa jännittää jo puoli tuntia ennen lähtöä, kun kaikkia pitää pussailla poskille. Minä tietenkin nauroin, koska itselleni se ei tuota mitään tuskaa. Viimeksi kyllä pussata moiskautin pariskunnan mieshenkilöä suoraan suulle, kun olin kesän jälkeen ruosteessa ja aloitin väärältä puolelta, eli samalta puolelta mihin poskipusun kohdekin suuntasi suunsa, siinä sitten tulikin tehtyä pieni suumoiskautus kera naurun. Täytyy siis jatkossa muistaa vasen-oikea eikä oikea-vasen.  Muita eriskummallisia tapoja mitä täällä on suomalaiseen makuun, on esimerkiksi se, että kylässä keekoillaan kengät jalassa.

Pohdin myös viikonloppuna tätä tilannetta, että minulla ei liiemmin ole ystäviä täällä Saksassa. Alkuun en niitä edes halunnut, mutta nyt, kun tiedän että oleilemme täällä vielä kaksi vuotta, olisi ihan mukavaa jos omistaisin edes muutaman ystävän alle 2000 kilometrin säteellä. Sitten näin kaupan pihassa ranskan buldogin ja mietin, että miksi meidän koirankin pitää olla sellainen, että se haukkuu kaikki ihmiset jo sadan metrin päästä ja naapurit juoksevat häntä koipien välissä karkuun. Jos meillä olisi joku söpöläinen buudeli, niin saisin hyvänpäiväntuttuja huomattavasti enemmän, buudelin heilutellessa vienosti vieressä häntäänsä. No, ystävystyminen on varmasti verrattavissa rakastumiseen, kukaan ei tule lähellesi, jos et itse anna siihen lupaa.
Koirallamme alkoi perjantaina juoksuaika ja kävimme shoppaamassa sille uudet mustat aluspöksyt, kun ei meinaa mamman boxerit pysyä jalassa. Luvassa on siis verta, hikeä ja kyyneleitä. Jos koira riisuu housut jalastansa ja hyppelee kämpässä onnesta soikeana tai ravistelee, verta on seinillä, verhoissa, sohvassa ja ties vaikka missä!! Onni on omistaa koira!! Ainakin tulen taas tutummaksi lattialuutun kanssa tulevan kolmen viikon ajan.

Muksu oli sushikekkereissä taas oma itsensä, ensin ujosteltiin ja sitten vähän rentouduttiin. Suosikkikohde kylässä on ”vesiautomaatti”, jonka vipua pitää aina käydä vääntämässä ja tekemässä lattialle lammikko. Sushikin upposi neitiin uskomattomalla tavalla vielä ihan puikolla syötynä.

Tässä muutamia sanoja joita tällä hetkellä käytetään paljon:

Katti Makita = Katti Matikainen
Makisa = mansikka
Sukula = lusikka tai suklaa
Akkuti-auto = Pösö (leijonan kuva persiissä, Akkuti = Alex leijona)
Aksu, Anksu = Ansku (kummitäti)
Das = lausutaan joka käänteessä useasti peräkkäin
Siehst du = aina kun äidille näytetään jotain
Tiit = tuonne
Kannukakku = pannukakku
Apple = mandariini
Mefu = mehu
Raffa = rasva
Hakka = vasara
Hut = hattu
Mäthsyy = Matthew
Sii sii pai pai = lopputervehdys puhelimessa
Tappileipä = leipä
Los = vähän niin kuin englanniksi go! Tai let´s go! Esim. Viivin kanssa leikkiessä kun pitää ampaista juoksuun
Kuul = cool
Kom Mamma kom = kun äidin pitää tulla johonkin tai seurata
Warte = odota
Pää tyy = pää tyynyyn
Süß = söpö
Supa = super
Mukisa = musiikki

Olimme eilen pitkästä aikaa jumppakerhossa. Kerhon vetäjä on ollut pitkään sairaana ja jumppa on ollut viimeksi varmaan marraskuun lopussa. Saavuttuamme paikalle kysyinkin vetäjältä ”kuinka menee? ”, en ollut ehkä ihan valmistautunut siihen että sain viiden minuutin superduper-vastauksen, josta ymmärsin ainoastaan ”korvassa tinnittää”-lauseen, hahaha.
No, muksu oli selvästi jo vieraantunut tästä ”tehdään yhdessä” touhusta ja alku menikin juoksennellessa jälleen ympäri salia sillä aikaa kun muuta lapset kuuntelivat kiltisti ohjeita ja toimivat niiden mukaan. Välillä neiti nosti käden suoraksi ilmaan ja huusi ”Supa Ozo”! Ozohan on teefaussa (TV) esiintyvä spetziaaliagentti.
 Jumppa on jostain syystä lyhennetty puoleen siitä mitä se on aiemmin ollut, joten naperoiden ilmeet olivat hiukan hämmästyneet, kun yhtäkkiä pitikin jo lopettaa telmiminen.

Jumpan jälkeen kävimme kaupassa. Ensimmäistä kertaa neiti toimi kuin ajatus, kun hän täytti äipän ohjeiden mukaan pientä kärryänsä ostettavilla tuotteilla. Kuunteli kaikki kiellot, ja pisti hyllyihin takaisin kaikki ei ostettavat tuotteet. Lopuksi tavarat ladottiin kassahihnalle ja autettiin niiden kantamisessa autoon. Ehdottomasti tärkein asia kauppareissulla on ottaa ”kassi mukaan”!! Sitä hoetaan myös joka välissä…
Päästyämme kotipihaan auton sisään alkoi tulvia kauheaa käryä. Naapuri oli ilmeisesti tehnyt taas maamiehentemppuja lehmän ripulin kanssa. Käry oli niin hirveä, että meinasi tulla yökkäysrefleksi! Onnekseni olin jättänyt makuuhuoneen ja keittiön ikkunat auki! Saimme siis nauttia tästä tuoksusta sisätiloissakin.

Tänään olimme silmälääkärillä ja olin perjantaina varmistanut ajan puhelimitse, koska en ollut täysin varma siitä kuulinko ajan oikein vai väärin sitä varatessani. Ihmettelin kyllä kovasti miksi minun olettamani 15.30 olikin sitten 9.30 ja ajattelin todella kuulleeni erittäin väärin aikaisemmalla kerralla saadun ajan. Minulle tuottaa suunnatonta tuskaa puhelimessa kuullut numerot, ihmiset puhuvat vielä niin penteleen vauhdikkaasti, että jos pysähdyn hetkeksikin ajattelemaan liian pitkään, niin ei sitten millään pysty jummartamaan…
Veimme ensin isännän töihin ja suuntasimme Luxista kohti Saarburgia. Löysimme vihdoin parkkipaikan ja silmälääkärin. Kävimme ilmoittautumassa ja vastaanoton neito kyseli kiltisti kaikki tiedot, sekä ohjasi meidät yläkertaan odottamaan optikon vastaanottoa. Sitten vaalea hiukan pyylevä nainen tulikin pyytämään meidät huoneeseen sisään. Muksu oli itkenyt jo aulassa ja vaatinut saada takkiansa takaisin päällensä. Taisi neiti luulla, että taas pistetään!
Pääsimme toimenpidehuoneeseen ja nainen alkoi heti esittelyn jälkeen tivaamaan miksi olimme siihen aikaan vastaanotolla, emmekä kello 15.30 jolloin meidän aika oli. Minä tietenkin suu pyöreänä ihmettelemään, että juuri olin soittanut ja varmistanut ajan, sekä kysynyt vielä kahteen otteeseen että aika oli puoli kymmeneltä! Sitten selvisikin, että 9.30 oli samalla etunimellä varustetun tytön aika, eli näin ollen ihminen jolta aikaa olin tiedustellut oli tehnyt virheen. Optikko oli niin takakireänä, että melkein teki mieli pistää häntä neulalla. Olen vakuuttunut siitä, että hän olisi räjähtänyt, koska palvelu oli niin piukeata!! Totesin kyllä, että meille ei ole ongelma tulla vastaanotolle uudestaan oikeana aikana (varsinkin, jos silloin saisi ystävällisempää palvelua). Mielestäni tilannetta pelkäävän lapsen nähden ei tarvitsisi missään tapauksessa olla takakireänä, koska lapsi kyllä aistii tilanteen ja se ei valitettavasti helpota kaksi vuotiaan pelokasta oloa millään, päinvastoin.
Tyttäreni tsemppasi kyllä ihan kiitettävästi, vaikka välillä tulikin itku. Lopuksi optikko kehotti meitä siirtymään alakertaan odottelemaan lääkärillä käyntiä. Teimmekin työtä käskettyä ja kuuntelin takkia naulakkoon laittaessani, kuinka tämä optikkojen-päivänsäde ripitti vastaanottoapulaisia siitä, kuinka oltiin puolituntia aikataulusta myöhässä ja joku oli antanut meille väärän ajan. Pus pus, mistä näitä kukkasia oikeen tänne pallolle riittää?

Tovin jouduimme odottamaan, kunnes vuoromme tuli. Muksu oli jo vähän rentoutuneempi. Todennäköisesti siksi, että häntä ei oltu pistetty. Erittäin leppoisan oloinen rouvashenkilö ohjasi meidät lääkärin huoneeseen ja istuimme toimenpidepenkille. Sitten saapui itse ”isäntä” joka oli suurikokoinen hiukan albiinon näköinen mies, siis vaaleat ripset ym. omaava kaveri. Hän kutsui neitiä ”pikku hiirulaiseksi”. Höpötteli niitä näitä ja tuntui olevan hiukan omissa oloissaan, koska puhekin oli pykälän verran omituista mutinaa. Yläkerran eukkoon verrattuna tämä setä oli kuin toisesta maailmasta, niin kuin myös koko huone, jonka kalustus oli suoraan viisikymmentäluvulta. Lääkäri kertoi, että yläkerrassa tehdyssä optikon tarkastuksessa ei ollut ilmennyt mitään erikoista eli kaikki oli siltä osin hyvin. Hän tarkasti vielä päähäkkyränsä kanssa neidin pupillit, jotka olivat myös ihan kunnossa. Sitten hän ryhtyi kaivamaan kirjoituspöytänsä laatikkoa ja antoi ”pikku hiirulaiselle” superpallon. Siitäkös neiti oli onnellinen ja negatiivisesti alkanut lääkärireissumme olikin yllättäen saanut aivan uuden käänteen.  Sitten saimme puolen vuoden päähän uuden ajan ja saimme lähteä. Muksu ampaisi pois sylistäni kohti ovea ja huusi tädille ”kiitti” mennessään…

Muksun silmälääkäri oli siis kaks vuotiaan kontrollikäynti ja ainakaan vielä ei rillejä tarvita. Meillä onkin ollut aika lääkäri rikasta aikaa, kun olen itsekin joutunut käyttämään terveydenhuollon palveluja, koska kilpirauhaseni oikkuilee. Täytyy kyllä todeta, että koiranikin on saanut eläinlääkärillä parempaa palvelua kuin minä sairaalassa. Tai ehkä sen voi kiteyttää niin, että nykypäivänä ihmisistä tulee helposti sellaisia ”kuulun koneistoon”-malleja, jolloin kaikki inhimillisyys ja toisesta välittäminen katoavat kuin taivaan tuuleen. Kaikilla on kiire, liikaa asioita hoidettavana, työaika on rajallinen, samaa asiaa hoitavat kaikki ne 50 ihmistä, joidenka kenenkään toimenkuvaan ei kuulu ”se oikea vastuu” ja asioiden eteenpäin vieminen! Minun mielestäni tällainen toimintamalli, jonka nykypäivän elämäntyyli on synnyttänyt, on täysin syvältä ahterista. Kaikkein tärkein asia kun tuntuu vielä olevan ”kuka maksaa!”!!!

Hiukan on siis kotirotalla huolia, mutta niinhän se menee, että asioilla on aina tapana selvitä!

Koirakin on päässyt jo ulkoilemaan pikkumustat jalassa, onneksi kuitenkin huomasin tämän ajoissa ennen ensimmäistä hätää, toisin kuin eräs toinen nimeltämainitsematon koiran ulkoiluttaja viime juoksun aikana, silloin pääsi nimittäin pissat housuun... täytyy varmaan laittaa seuraavalla kerralla vielä tisuliivit, niin on siinä naapureilla ihmettelemistä!

Viikonloppua odotellessa, sillä silloin saapuvat neidin kummit kotosuomesta kylään…


Rakkain terveisin

        Kotirotta

Hammaslääkärillä OSA I

Tästä alkaa kolmen osan jatkotarina, joka kertoo kotirouvan operaatiosta “LeeKot kuntoon”.  Ensin kuitenkin kuva samaisesta risukosta kuin yläkuvassa, pari päivää sitten ja tänään...

Sain siis vihdoin viimein viimevuoden loppumetreillä patistettua itseni ottamaan yhteyttä hammaslääkäriin. Nämä ”neitsytmatkat” saksalaisiin terveydenhuoltolaitoksiin ovat aina aika nihkeästi alkunsa saavia. Jotenkin on vaan niin hankala päättää mihin menee ja jonkin sortin hakuammuntaahan se aina on. Mitään takeita ei siis ole minkälaiseen puljuun sitä on itsensä ilmoittanut, ja retki alkaa aina sanakirjan selailulla.
Eräänä aamuna sain sitten kirjoitettua nettisivujen kautta ajanvarauskyselyn, ja luonnollisesti ilmoitin olevani jonkin sortin tuskissa, koska tiesin, että saan näin ajan nopeammin. Olen tottunut siihen, että Suomessa ajan saattaa saada kuukausien päähän, joten olin pudota penkiltä kun minulle soitettiin reilun tunnin päästä ja kysyttiin sopisiko aika heti seuraavan viikon maanantaina!! No sopihan se.

Hammaslääkäri sijaitsee Trierin keskustassa eli noin parinkymmenen kilometrin päässä meidän tuppukylästä. Syy miksi valitsin tämän hammaslääkärin, oli yksinkertaisesti se, että nettisivut olivat tyylikkäät, netin kautta sai varattua ajan ja hammaslääkärin tilat vaikuttivat asiallisilta. Toki minua alkoi heti arveluttaa, että mitähän se todellisuus oikeasti on, kun kaikki näyttää niin hienolta ja ajankin sai heti!!??

Olin täyttänyt jo ensimmäistä käyntikertaa varten netistä löytyvän lapun, jossa kyseltiin kaikki mahdoton ja mahdollinen. Toivottavasti en ruksannut kohtaa ”haluan aina nukutuksen”...
Olenkin kertonut tästä ensimmäisestä käyntikerrastani aiemmin, eli silloin kävi selväksi, että vanhat amalgaamit menee vaihtoon, parissa hammasvälissä on reikiä, sekä etutaltat pitää fiksata vanhan korjauksen jäljiltä. Tämän lisäksi kaikkein ensimmäisenä tehtäisiin ”Professionelle Zahnreinigung”  eli erittäin professionaali hammasten putsaus.

Olin puolivuotta sitten Suomessa eräällä yksityisellä suuhygienistillä hampaiden putsauksessa. Sain samalla hyvän ripityksen hampaiden pesusta ym. koska ikeneni vuotivat kovasti käsittelyssä verta, sekä ”kaikenlaista muutakin moskaa” löytyi, haha, oli kuulkaa olo kuin teinillä joka ei osaa pitää suustansa huolta. Käsittely oli kaikin puolin aika kovakouraista, mutta ihan mukava (banaanille vivahtava  fluoritöhnä) maku jäi kuitenkin suuhun…

Hukkasin joulun aikana yllättäin jälleen jääkaapin ovesta hammaslääkärilappuni, joten minulla ei ollut mitään hajua, mihin aikoihin hammaslääkärikeikat olisivat. Siispä pistin heti maanantaina viestiä hampulääkäriin, että rouvalle oli sattunut vahinko ja voisitteko bitte kiltisti kertoa koska rouvan pitää olla paikalla danke.  No, eilen olin sitten paikalla oikeaan aikaan. Pääsin tiskille ja höpöttelin vastaanottovirkailijan kanssa sujuvasti (?) saksaksi asiani, jouduin vaihtamaan tulevan viikon toisen ajan loppukuulle. Päättelin jostain, että en edes kysy puhuuko virkailija englantia, koska hän vaikutti ihan umpisaksalaiselta. Sitten siirryin odottelemaan moternille oranssille nahkapenkille vuoroani. Siinä odotellessani lueskelin lehteä, mistä löytyi kyseisestä hammaslääkäristä tehty juttu. Siinä oli esitelty toimenpiteitä mitä ko. paikassa suoritettiin. Hampaiden puhdistus oli yksi näistä ja kauhukseni huomasin, että puhdistu loppuisi myös fluorikäsittelyyn ja kuvittelin hampaani taas täyteen sitä banaanimoskaa, yök! Nöyryytetty teinifiilis puski taas päälleni…

Vihdoin vastaanottovirkailija saapui odotteluhuoneeseen ja kehotti minua siirtymään toimenpidepaikalle. Kävelin avonaisesta ovesta sisään, virkailija tuli perässä ja sulki oven. Sitten tajusin, että perskules, tämä monilahjakkuus taitaakin tehdä prouvan hampaiden putsauksen. Ensimmäiseksi tämä hammashoitajaksi muuttunut vastaanottovirkailija kysyi minulta että, “puhut ilmeisesti englantia?”, johon minä tietenkin myöntävästi vastasin, mutta totesin kyllä, että saksaa tässä kyllä etupäässä pitäisi oppia… ilmeisesti tämä hoitaja oli ”palkattu” tekemään toimenpide juuri sen takia, että hän osasi englantia. Mielessäni hymyilin tiskillä käydylle keskustelulle, koska tämä hoitsu ilmiselvästi tiesi koko ajan, että puhun englantia. Toisaalta minua taas harmitti, koska englantia puhumalla pääsee kuin koira veräjästä ja saksaa olisi toisinaan ihan kiva yrittää änkyttää kun siihen kerran tarjoutuu tilaisuus.

Sitten itse asiaan… istuttuani penkille hoitsu kysyi minulta olenko ollut aiemminkin hampaiden putsauksessa. Sitten hän ilmoitti kertovansa aina mitä aikoo tehdä ja että kysymyksiä saa esittää jos niitä matkan varrella tulee. Putsaus alkoi perinteisellä hammaskivien poistolla, joka suoritettiin erittäin helläkätisesti. Mietin jo, että lähtevätköhän hammaskivet edes irti tällä hennolla käsittelyllä. Aiemmilla kerroilla kun on tuntunut, että koko pää lähtee hammaskiven mukana! Sitten hammasvälit putsattiin käsittämättömän pienellä pulloharjalla, jonka jälkeen käytettiin vielä hammaslankaa. Tämän jälkeen alkoikin se varsinainen ”Star Trek”-osuus. Ensimmäiseksi sain päähän oranssit lasit, jotka sointuivat tilojen oranssiin sävyyn täydellisesti. Sitten hoitsu haki nurkasta koneen, jolla putsattaisiin hampaideni tummentumat. Olen viimeisen puoli vuotta käyttänyt Meridol hammastahnaa ja suuvettä. Tämä tuoteperhe on tarkoitettu ikeniä vahvistamaan ja se on tehokas apu plakkia vastaan, mutta, se tummentaa kuulemma voimakkaasti paljon käytettynä hampaita. Eipä siis ihme, että suuni on näyttänyt kuin hampuusin halkoliiteriltä!! Tähän kun lisätään vielä neuroottinen kahvin ja teen litkiminen, sekä punaviini!
Koneesta tuli jotain suolaseosta, vettä ja kovalla paineella ilmaa. Vesi oli erityisen kylmää ja alkuun hampaitani vihloi mukavasti kun hoitsu pääsi koneensa kanssa vauhtiin.  Etuhampaiden kohdalla vettä roiskusi niin, että koko naamani oli aivan märkä. Mietin siinä vaiheessa, että ehkä ei olisi kannattanut laittaa ripsiväriä, koska tuntui siltä että laseistakaan ei ollut mitään apua. No, homma se vaan jatkui ja vesivanat valuivat pitkin poskiani pienen kirvelyn kera. Sen verran ärhäkältä toimenpide tuntui, että sen täytyisi olla tehokas. Vihdoin roiskuttelu loppui ja hoitsu putsasi hellästi kasvojani liinalla. Tämän jälkeen hän rasvasi naamani! Wow ja hahahaa.  Jokaisen toimenpiteen jälkeen sain purskutella vettä ja räkiä sitä pitkin poikin, vaikka tarkoitus taisi olla, että osuisin kulhoon  : /.
Sitten hampaani vielä käsiteltiin jollain ”kiillotus” aineella ja kieli puhdistettiin. Tämän jälkeen oli vuorossa vielä fluoraus ja odotin kauhulla sitä ”ällöttävää töhnää”. Suuri yllätys olikin, että tämä töhnä oli valkoista ja maistui mintulle. Tuote sisälsi laktoosia ja hoitsu kysyi onko minulla laktoosin kanssa ongelmia. Totesin, että kyllähän minulla jonkin sortin intoleranssi on, mutta ei meidän tarvitse tuotetta vaihtaa, vaikka siihen olisi kuulemma ollut mahdollisuus. Ilmassa leijui siis pieni jännitys siitä, että päättyisikö hammashoito housuun paskomiseen vai säästyisinkö laktoosioireilta! Kävikin ilmi, että fluori pidettiin suussa vain kolme minuuttia, jonka jälkeen sen sai huuhdella pois. Se olikin erittäin miellyttävä yllätys.

Sitten puhdistus oli ohitse ja hoitaja kertoi minulle vielä muutamia tosiseikkoja ikenien hoidosta. Minulla on aina ollut helposti vuotavat ikenet, mutta tällä hetkellä ne ovat hyvässä kunnossa. Sitten sain katsoa pikkupeilillä hammaskalustoani, ja voi pojat, suuni näytti ihan siltä, kun olisin käynyt hampaiden valkaisussa. Minulla ei ikä päivänä ole ollut näin puhtaita hampaita!!! Käsittämätön lopputulos. ”Star Trek-suolasörsselissä” täytyi olla soodaa mukana, koska hampaat olivat todella vaaleat. Pyysin hoitajalta vielä lisää rasvaa, koska naamatauluni oli aivan karhea. Taisi vielä olla suolaraetta poskessa.
Koko toimitus kesti noin puolitoista tuntia, eli oli aika perusteellista touhua. Minä olisin voinut nukahtaa penkkiin kaikkien muiden toimitusten aikana, mutta ”Star Trek” oli kyllä niin kylpylämeininkiä, että siinä kohdalla puolinukuksissa oleva kotirouvakin oli ryhävalaana paikalla.

Ostin vielä kaksi kappaletta kielenpuhdistus-härveleitä, kiitin, kumarsin ja karautin peltiratsullani ruokakaupan kautta kohti kotia. Naapurikylässä oli palokunta paikalla ja luulinkin ensin, että jossain oli palanut, mutta kun palokuntaa oli ripotellen pidemmällä matkalla, tajusin, että pikkuinen puropahanen tulvi. Lämpötila oli noussut pakkasen puolelta plus kymppiin ja lumi suli mahdottomalla vauhdilla. Tämän lisäksi koko päivän oli satanut. Matkalla ajoinkin sitten täysillä ”jokeen”, kun en tajunnut pimeällä tiellä että tien päällä on järjetön määrä vettä, katsellessani edempänä pomppivaa ruskeaa tien pintaa. Viereiseltä rinteeltä tuli vettä ruskeana jokena tielle.
Nyt kun katson ikkunasta ulos, näen taas vihreät laidunkukkulat. Siellä täällä on valkoisia lumiläikkiä,  niin se vain on, että olemme palanneet takaisin kuran ja vellin maailmaan…

Loppusanoiksi vielä… nyt kaikki ne ihmiset jotka eivät aikoihin ole käyneet hammaslääkärillä PUHELIN KOURAAN! Suosittelen lämpimästi myös hampaiden putsausta hammashoitajan toimesta. Minun tulisi käydä putsauksessa puolen vuoden välein, koska omistan ikävät ikenet, mutta tervesuisemmalle riittää varmasti kerta vuodessa.

Pitäkää huoli hampaistanne!


Terveisin Frau ”Miljuunan dollarin hymy” (vielä kun löytyisi rahoittaja…)

Kohti kevättä...

Vuosi on vaihtunut mollisointujen säestämänä. Siispä ajattelin viihdyttää hiukan itsenäni kirjoittamalla muutaman aistikkaan rivin ”tekohauskaa”. Tällä ”hellittelynimellä” isäntä minun kirjoituksiani kutsuu...

On näemmä alkaneet linnutkin putoilla taivaalta! Ensin rapakon takana ja sitten Ruotsissa. Onkohan naakoilla uusi harrastus ”öiset itsemurha-ajot”, vai liekö luvassa nyt se lastenlääkärimme lupaama ”Papukaijaflunssa”, johon meillä ei tietenkään vielä rokotusta ole ja tuskin muillakaan. Olin muutaman viikon ennen joulua lukematta näitä kaikenkarvaisia uutisia, ja täytyy sanoa, että olo oli pykälän verran auvoisampi, kun ei tiennyt mitä maailmalla tapahtuu. Nythän meidät on täällä Saksanmaalla yritetty myrkyttää ympäristömyrkyilläkin, toivottavasti meidän perheen eväät eivät ole lähtöisin Ala-Saksin suunnalta. Nykypäivänä tuntuu uutisoinnin aiheena olevan vain negatiiviset asiat, murhat, kolarit, kuolemat ja muut vastaavat. Onneksi Englannissa on sentään keväällä kuninkaalliset häät, jos edes yksi positiivinen mediatapahtuma saataisiin järjestettyä. Täytynee lukea uutiset jatkossa vaikka Kauppalehden sivuilta! Tai sitäkin turvallisempi vaihtoehto voisi olla S-marketin mainoslehti. Siinäkin saattaisi olla kyllä murhattuja eläimiä, mutta niiden kuolintapoja ei ole erikseen esitelty. Minullahan kävi viime vuoden puolella suunnaton tuuri, kun ”voitin” arvonnassa Trierischer Volksfreund-lehden naapurikylän rautakaupan sponsoroimana peräti kolmeksi kuukaudeksi. Kaikkihan sai alkunsa siitä, että ruokakaupassa nuori herrashenkilö tunki käteeni lapun ja kynän, lappusella sai tilata ko. lehden kahdeksi viikoksi ilman sitoumuksia ILMAISEKSI. Tokihan minä tämän lehden halusin, jos ilmaiseksi sen kerran sai. Noh, täytettyäni lapun poitsu antoi minulle vielä toisen lapun mukaani, jolla voisi tilata lehden kuukaudeksi todella edullisesti. Lueskeltuani tätä toista lappua, huomasin tekstin jossa ilmoitettiin, että kulmakunnille joissa ei ollut erillistä lehdenjakoa, posti toimittaisi lehden pientä lisämaksua vastaan. Siinä vaiheessa mieleeni juolahti, että mitenkähän käy tämän ”ilmaislehden” kanssa. Siinä kävi sitten jotakuinkin niin, että sain ensin ilmoituksen tästä suuresta voitosta, eli kolmen kuukauden lehdistä, mutta ilmaislehtiä en koskaan saanut. Ilmeisesti olin voittanut ”arvonnassa” sen takia, että ilmaislehtiä meidän suunnalle ei jaettu. Noh, en voi valittaa. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on ”sponsoroitu” lehti, joka on ihan mukava lisä kielen opiskeluun ja kulmakunnan uutisten nuuskimiseen.

Eilen luin tämän lehden etusivulta, että aamulla olisi ollut auringon pimennys. Ihmettelinkin kovasti ollessani yöunien jatko-osalla, että mitenkä aamu oli niin hämärä. Tämä uutinen selittänee kaiken. Lehdessä manailtiin myös sitä, kuinka kalliiksi kunnille tulee teiden suolaus. Täällä kun tehdään lumityöt suolalla. Lumi on pysynyt maassa siitä asti kun se ensimmäisen kerran satoi reilusti ennen joulua. Tämän viikon säätiedotusten mukaan lauantaina pitäisi olla jo 13 astetta lämmintä, joten taidetaan sanoa hangille ”goodbye”.
Hanget ovat olleet varsinkin meidän koiralle erittäin mieleiset. En muista koska olisin nähnyt koiramme niin reippaana ja leikkisänä kuin tänä aikana kun lumi on ollut maassa. Voi sitä piehtaroinnin määrää ja lumikökkäreiden heittelyä. Puhumattakaan hankeen jäävistä pupujussin tuoksuista!
Olimme uuden vuoden päivänä käyskentelemässä vastakkaisen rinteen laiduntiellä, missä paikalliset kauriit olivat ilmeisesti hankkineet edellisenä iltana humalan kaivamalla kaikki hedelmäpuiden alustat paljaaksi ja syöneet maahan pudonneita hedelmiä. Ilotulitus oli tapahtunut mitä ilmeisimmin takapuolen kautta, koska peuranpapanaa oli joka puolella. Papanat olivat niin levällään ympäristössä, että fiksu kotirouva päätteli, että sellaisen ”hajaantuman” aikaansaamiseksi on täytynyt tapahtua pienimuotoinen poistoputken räjähdys kera ponnekaasun. Lukuun ottamatta yhtä kasaa, joka kotirouvalta jäi näitä päätelmiä tehdessä huomaamatta. Liekö syy ollut siinä, että koirani piilotteli sitä selkänsä alla! Siitähän tuli sitten suihkukeikka…

Muksukin on viihtynyt lumessa. Eräänä iltana laskimme mäkeä kylänraitin vireen muodostuneen lumikinoksen päältä. Neidillä oli hauskaa ja huuto oli kova, kun hän suoritti jonkin sortin lähtölaskentaa ennen liukua. Naapurin pappakin ryntäsi ulos ihmettelemään mitä ”Team Finland” puuhasi. Joka kerta pitäisi tehdä myös lumiukko, mutta vielä ei ymmärretä, että lumi saattaa olla välillä sellaista, että siitä ei vaan saa tehtyä lumiukkoa. Äiti on kyllä suunnitellut tekevänsä sellaisen ukon, joka seisoo keskellä tietä ja osoittaa meidän taloa kohti. Sillä on niin monta kättä kuin meillä on naapureita + yksi käsi missä on lumilapio. ”Naapureiden kädet” ovat varustettu kansainvälisellä käsimerkillä…

”Joululoma” oli ja meni. Minä viihdyin lähinnä aamutakissa ja yöpaidassa. Luin varmaan kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen kaksi kirjaa, joka oli aika koukuttava kokemus. Viimeksi taisin yrittää lukea kirjaa aikuislukiossa. Sain luettua kirjasta parikymmentä sivua ja olin varmasti eniten äänessä tunnilla, jossa keskusteltiin kirjan sisällöstä ja henkilöistä... hmm... ihme kun huijaukseni ei paljastunut.
Söin joulun aikana rasiallisen suklaata (siis tarkemmin ajateltuna kaksi). Olen ollut ”karkkilakossa” vuodesta -95 lähtien. Eli joulusuklaata on syöty viimeksi vuonna -94, oli hyvää!
Uusi vuosikin oli ja meni. Hain meidän koirukselle pikku kännit eläinlääkäriltä ja siinä samassa pari lastia matolääkettä. Matolääke maksaa suoraan eläinlekurilta ostettuna kolmasosan siitä mitä se apteekissa maksaa, eli se on halpaa!! Koiran kännit oli siinä määrin laimeat, että ensimmäinen pommitusääni sai koiran loikkimaan pitkin kämppää paniikissa, sen verran huppelissa oltiin kuitenkin, että juostiin päin makkarin ovea, joka ei siis auennutkaan…
Minä istuin koirani kanssa kuuntelemassa rakettien ääniä vaatekomeron peränurkassa ja isäntä oli viskilasi kourassa ulkona katselemassa niitä. Muksu nukkui tyynesti sängyssänsä. Niin, kyllähän me isännän kanssa sitten puoli tuntia h-hetken jälkeen pussata moiskautettiin ja toivotettiin toisillemme hyvää uutta vuotta. Aamulla sekä koira, että isäntä näyttivät krapulaisilta. Sen verran oli koiralle toki rauhoittavista apua, että pelko jäi uuden vuoden yöhön. Viime vuonnahan meillä meni kaksi viikkoa pelätessä uuden vuoden jälkeenkin.

Vuosi on siis alkanut laiskanpulskeissa merkeissä. Paljon on kysymysmerkkejä ilmassa tulevan vuoden suhteen, mutta eivätköhän kaikki asiat selviä sitten ajallaan. Nyt on taas lupa alkaa odotella tulevaa kesää ja ennen sitä sukulaisten vierailuja. Ensimmäinen niistä kahden ja puolen viikon päästä, kun neitimme pikkupikkuserkku eli kummitäti saapuu kera kummisedän! Meille on muksun suulla muotoiltuna tulossa siis Aksu ja Ville… tästähän voi vedellä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä!

Onnekasta vuoden alkua kaikille!