Ei sittenkään vajakki...

Blogipäivitykset näyttäisivät olevan yhtä harvassa kuin allekirjoittaneen tukka. Viimeiseen kuukauteen on mahtunut paljon asiaa, lähinnä lääkärillä ramppamista, huolta ja murhetta, mutta paljon mukavaakin. Aloin jo kahdesti kirjoittamaan aiheesta ”Kotirouva ja Krankenhaus”, mutta oli kaiken kaikkiaan aikamoista ”kuolonkorinaa”, joten ajattelin yrittää kertoa tästä sairaala-aiheesta mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi, nyt kaikki tapahtunut onneksi jo hymyilyttää… siihen asti kunnes laskut putoavat postilaatikkoon!

Huomasin siis lokakuun lopussa, että kaulassani on patti. Oikean puoleisen kilpirauhasen kohdalla se olla möllötteli, mutta ei ollut millään tavalla kipeä ja näkyi vain kun nostin leukaa ylöspäin. Unohdinkin tämän ylimääräisen ystäväni siihen saakka, kunnes koitti joulukuun puoliväli. Sain jonkin sortin flunssan ja kuvittelin, että kaulani on turvoksissa flunssan takia. Joulun aikana patti tuli sitten kipeäksi ja se oli jo golfpallon kokoinen. Painoi nukkuessa henkitorvea ja tuntui epämiellyttävältä syödessä. Joulun jälkeen hilpasin paniikissa päivystyksen kautta kaula-, nenä- korvapolille, jossa todettiin että, todellakin,  ”kaulassasi on patti” ja sitten pääsinkin kotiin odottelemaan jatkotutkimuspäivien julkistamista. Tutkimusten piti olla seuraavan kahden viikon sisällä, mutta toisin kävi, ensimmäisiin pääsin kahden ja puolen viikon päästä ja viimeisiin kolmen ja puolen viikon päästä. Sekös oli erityisen mukavaa, koska hypokondriakilla oli riittävästi aikaa lietsoa itsensä tilaan nimeltä paniikki ja tehdä omat diagnoosinsa netin välityksellä (olen muuten nyttemmin kilpirauhasen vajaatoiminnan erityisasiantuntija, kysy mitä haluat, kyllä minä vastaan).
Niin, olin aluksi täysin vakuuttunut että minulla on se meidän suvun PIRU nimeltä syöpä! Sitten tajusin, että minun oireeni ovat ennemminkin kuin kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja aloin jo hiukan piristyä ja lopetin kuokkabileiden suunnittelun. Mielialat menivät laidasta toiseen, kunnes puoli viikkoa ennen ensimmäistä tutkimuspäivää patti otti ja katosi, yhtä mysteerisesti kuin se oli tullutkin. Oli todella mukava mennä tutkimuksiin näyttämään ”ei mitään” siihen nähden mikä patti oli ollut. Ensin jouduin ”ydinaseosastolle”, muiden koukkusormisten mummojen kanssa. Mukavintahan tässä oli se, että tiesin saavani jonkin sortin karanteenin, eli en varmastikaan saisi olla lapseni kanssa tekemisissä tutkimuksen jälkeen. Olin lukenut tästäkin netistä, kukaan ei sitä minulle ollut kertonut ennen kuin lääkäri pienessä ultrakopissa kysyi onko minulla lapsia ja olinko varautunut siihen, että saisin olla lapseni kanssa tekemisissä vasta seuraavana aamuna!! Tottahan Mooses kotirouva itkeä tirautti krokotiilin kyyneleitä, syystä että ulkomaalaista kohdeltiin näemmä kuin saastunutta lihaa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Se että joutuisin olemaan lapsestani erossa, ei ollut päällimmäinen murhe, vaan se, että minua ei oltu millään tavalla infottu asiasta etukäteen. Eikä kertaakaan kysytty onko minulla pieniä lapsia. Lääkäri ultrasi kilpirauhaseni ja sitten sainkin tujauksen radioaktiivista ainetta suoraan suoneen ja koin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella säteilevä!! Parinkymmenen minuutin päästä pääsinkin gammakuvauslaitteeseen ja mieshoitsu oli niin näppärä, että litisti nenäni laskiessaan pään päälle tullutta tasoa ”hiukan liian alas”!
Lääkäri kertoi minulle jonkin ajan kuluttua, että kaulassani oli todennäköisesti veren täyttämä kysta jolle ei pitäisi tehdä tässä vaiheessa mitään jatkotoimenpiteitä, ja hän soittaisi minulle maanantaina verikoetuloksista.

Sitten lähdinkin seikkailemaan röntgenosastolle, olin siis ensimmäisenä käynyt hakemassa ohjeistukset minne mennä ja mitä tehdä  HNOn osastosihteeriltä, joka oli se kultainen henkilö joka ei ollut muistanut kertoa minulle tutkimusten kaikkia likaisia yksityiskohtia. Tämän lisäksi hän unohti kertoa, että magneettikuvauksiin ilmoittauduttiin ihan omassa yksikössä, eikä röntgenosastolla. Hyppelin siis toimistosta toiseen, kunnes eräs avulias nainen selvitti mihin minun piti mennä.
Tämä on muuten outo juttu, toisia ihmisiä ymmärrän todella helposti ja sitten on näitä toisia, niin kuin nyt tämä sihteeri, joita en ymmärrä sitten yhtään. Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että toiset ihmiset pitävät itsestään selvyytenä, että vastapuoli tietää automaattisesti kaiken kertomatta aiheesta sen enempiä.
Voitte vaan kuvitella miltä tuntui maata magneettikuvauslaitteessa, mietin koko toimituksen ajan kuinka paljon tämä helvetin särkänniemihuvi tulisi maksamaan!! Karkuunkaan en päässyt, kun kaulan ympärille oli laitettu kiinteä kehikko.

Odotin kuin kuuta nousevaa lääkärin maanantaista soittoa, jotta voisin kysyä samalla onko tarpeellista mennä ultraan samaisen viikon torstaina. Soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Olin jo aiemmin aloittanut itsehoidon napsimalla hivenaineita ja vitamiineja yli sallitun rajojen. Yhtenä yönä heräsin siihen kun jalkapohjiini sattui ja ajattelin unen pöppörössä, että pistän mieleeni mitkä kohdat jalkapohjissani olivat kipeät, jotta voisin katsoa aamulla netistä, mitkä olisivat kohtien akupunktiopisteet. Enhän minä niitä tietenkään aamulla muistanut, mutta katselin kuitenkin akupisteet netistä ja totesin, että korvistakin sellaiset löytyvät. Mitä tekee kotirouva? No kotirouva tietenkin hieroo helvetin kipeitä korvanlehtiänsä niin kovaa, että seuraavana päivänä tuntuu siltä, että koko pää on tulehtunut!!
Soitin keskiviikkona itse ”ydinaseosastolle” ja kysyin olinko antanut kenties väärän numeron kun en ollut saanut lääkäriltä puhelua, sihteerikkö lupasi välittää tietoa eteenpäin ja sanoi että minulle soitetaan samaisena päivänä. Eipä kuitenkaan puhelin soinut, lehtikauppias kyllä pirautteli…

Menin siis torstaina ultraan ja tapasin ilmoittautumishuoneessa lääkärin joka kysyi sujuvalla suomella olenko suomesta. Ennen tätä lääkäri katsoi pöydällä olevasta paperista tietoni. Siinä sitten rupateltiin ja kävi ilmi, että mies oli saksalainen ja hänellä oli suomalainen vaimo. Sitten tuli se ”pommi”, lääkäri kysyi että mitäs tulin tutkituttamaan ja samaan hengenvetoon, että olikos sinulla imusolmukkeissa ongelmaa? Koko kaulani oli ollut jo muutaman päivän tulehtuneen oloinen korvien taakse asti, ja voitte kuvitella, minkälaiset fiilikset ko. kysymys sai kotiprouvassa aikaan? Paniikkihan siitä tuli, kakistin jonkinlaisen vastauksen ja odottelin kauhulla vuoroani.
Ultralääkäri oli varsinainen Hyvän Olon Heikki, puhui kuin moottoriturpa ja kyseli mistäpäin Suomea olin kotoisin, kerroin kohteen ja että se on suurin piirtein keskellä Suomea (koska se oli helppo sanoa), mutta tämä lääkärinpentele olikin Suomi asiantuntija ja ojensi minua heti, että Tampereelta sata kilometriä pohjoiseen ei ole lähelläkään Suomen keskikohtaa…
Siirryin oven ulkopuolelle odottamaan, kunnes sain kouraani lapun jossa oli myös kuva sillä hetkellä puolitoistasenttisestä pikku kystastani.

Viimoisena etappina oli sitten ”suuren päällikön” vastaanotto. Sihteerikön lukaalin käytävän perukoilta löytyi joku salainen vastaanottohuone, jossa tämä suuri päällikkö jakoi tuomioita. Herra tohtori olikin kestohymyllä varustettu ”hiukan liian hyvän näköinen ikäisekseen” – henkilö.  Hän ilmoitti minulle, että kilpirauhasessani on harmiton kysta. Joka varmasti tulee ja menee omaan tahtiinsa, siinä vaiheessa kun se alkaa olla liiaksi haitaksi se leikataan pois. Koitin piipittää kysyäkseni olivatko verikokeetkin ok, johon Herra tohtori tokaisi jo kertoneensa, että kaikki oli aivan niin kuin pitääkin, eli kunnossa. Odottamani puhelukin tuli sitten perjantaina…

Justaa nii, ja nii justaa. Vähän tuli kyllä sellainen olo, että puolet minulle tehdyistä tutkimuksista olivat turhia ja eri osastoilla tehdyt tutkimukset eivät kulkeneet kyllä millään tavalla käsi kädessä, eikä kenenkään ohjauksessa, mutta erityisen ikävää oli odottaminen ja epätietoisuus.
 Nyt voin kuitenkin sitten rauhassa jatkaa ”bodaamista”, jos ei muu pullistu, niin kaula ainakin pullistuu. Kolmen kuukauden päästä olisi luvassa kontrolli, joka toivottavasti suoritetaan hiukan vähemmillä tutkimuksilla. Pliits.

No niin, siinähän se oli erityisen lyhyesti ja ytimekkäästi, sitten muihin asioihin…

Tämän kuukauden huippuhetki oli tietenkin se, että siskoseni ja hänen miehensä saapuivat meille viikonlopun mittaiselle vierailulle. Tämä tulikin juuri sopivaan saumaan ja sain tempaistua kerta heitolla ajatukset pois ikävistä asioista ja pääsin rentouttamaan mieltäni parhaan ystäväni seurassa. Kävimme lauantaina pyörähtämässä Trierissä vain todetaksemme, että kaikki paikat olivat tupaten täynnä ja sunnuntain vietimme vallan kotosalla. Sunnuntaina paikkasimmekin sitten pitkäaikaista läheisyydenkaipuutamme hieromalla toisiamme vain vaivaiset viisi tuntia. Nyt kaikki perverssit voivat unohtaa pahat ajatuksensa, sillä kyseessähän oli ihan perus selkä-pers-päänahka-korva-jalkapohja-käsivarsi-sormi-kämmenhieronta. Sitten opastin ystäväiselleni erilaisia jänniä asentoja, joissa voi niksautella selkäänsä, sekä venyttää piukaksi päässyttä alaselkää. Minulla on ollut sellainen viheliäinen oire, joka nyt on kuitenkin jo parempi, että käteni puutuvat öisin ja toisinaan myös jalkani. Löysin sitten yllättäin netistä kaiken maailman ”näin saat itsesi pois päiväjärjestyksestä” ohjeita. Havahduin kyllä myös siihen, että erityisen eksoottiset asennot joissa normaalisti ei tule edes oltua avaavat kummasti paikkoja, ja veri taas kiertää eikä hermo purista. Erityisesti sellaiset asennot joissa jalat ovat kohti kattoa. Pitäisiköhän hommata vinssi, niin voisi laittaa itsensä katosta killumaan, naamiaiskaupasta saisi varmasti lepakkopuvunkin…

Hierontahetkellä olo oli taivaallinen (toisinaan ei), mutta seuraavana päivänä molempien olo oli ”kuin turpiinsa saaneilla”. Minä laskin mustelmia käsivarsista ja siukun selkää kolotti. Olo kuulemma vaan paheni vielä seuraavana päivänä ja siskoseni epäili, että selkä oli vallan tulehtunut. Sellainen lankku se selkä kyllä olikin, että kaipaisi muunkin kuin puoskarin käsittelyä!! Minua taas epäilytti oliko kylkiluuni murtunut, kun kylki alkoi ikävästi kiukutella myöhemmin viikolla. Kesällä kuitenkin viimeistään uudestaan, hierontaöljyä pitää varata ainakin litra!!

Viikonloppu meni kyllä turhan nopeasti, mutta oli kertakaikkisen ihanaa. On kyllä onnekasta omistaa ystävä jonka on tuntenut vauvasta saakka. Muksukin oli ihan liekeissä ,”Pokoti-pokoti”- huudot vain raikuivat ja kummisetäkin tuntui viimeisenä iltana kovasti naurattavan. Voi sitä surullista hetkeä, kun kummit jäivät lentoasemalle ja piti mennä äipän kanssa kaksin autoon.

Viimeisen sairaalakäynnin aikana neiti oli ”hoidossa” papan luona töissä. Mielestäni aika eksoottista, mutta kuulemma ihan yleistä, että lapset ovat ko. työpaikalla odottelemassa esim. että vanhemmat pääsevät töistä. Neiti oli sitten ilmeisesti toimistotunnelmasta hullaantuneena laskenut yhtäkkiä sujuvasti saksaksi viidestä yhteentoista. Ykkösestä vitoseen menee suomeksi ja kahteentoista saakka siitä saksaksi. Taitaa olla taas Spezialagent Ozolla osuutta asiaan… Tällä hetkellä kysellään joka asiasta että, ”Was ist das?”.  Samoin ”Gut” lausutaan joka välissä tai ”Okei”.

Aurinko armas on paistellut jo useampana päivänä ja mieli on hyvässä nousukiidossa. Lauantaina kävin viimeisellä hammaslääkärikeikalla ja nyt ei ole enää suussa amalgaamipaikkoja, jou! Etuhampaatkin saivat uuden lookin, mutta tästä lisää vielä tulevaisuudessa. Tulevaisuudesta sen verran, että olen ajatellut syksyllä siirtyä taas koulun penkille jos minut sinne huolitaan. Iltaopiskelua, ja toivottavasti päivällä töitä. Muksun päivähoitopaikasta ei ole kuulunut mitään, joten täytynee kaivaa taas sanakirja esiin…

Niin kuin alussa jo mainitsinkin, tupeessani on käynyt harvennushakkuut. En tiedä onko syynä stressi vai joku muu, mutta kasvusto on harventunut huomattavasti. Täytyy myöntää, että tällaiselle ex-peikkopehkolle kyseinen asia on aika kova pala, kuin myös varmasti kaikille naisille joilla on samaisia ongelmia. Toivottavasti karvat kasvavat vielä takaisin päähän. Varsinkin otsalta ja ohimolta paistaa kallo pahasti läpi, olenkin leikannut itselleni otsiksen ja jos tilanne ei paremmaksi muutu, niin kesällä olen todennäköisesti lyhythiuksinen tai jos huonosti käy, niin kalju. Kekkonen on idolini!!

Siinä määrin kovasti olen lääkärireissuillani pienentänyt isännän tilipussia, että kohta vie varmasti tie kohti Suomea ja toivon mukaan sieltä löytyviä töitä.

Kuulemisiin!

Tänä aamuna oli kirpeä pakkaskeli, eli peräti -7*, hieno aamu ajella auringonnousun aikaan Luxiin ja takaisin. Luonto on kaunis.