Olen jo monena aamuna luullut, että taloudessamme on sammakko. Kurnutus on välillä niin voimakasta, että luulen seisovani sammakkolammen äärellä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sieraimiini kantautuu kurnutuksen aikaansaama helmeilevä haju, tajuan yleensä seisovani tiskialtaan ääressä omassa keittiössäni, enkä suinkaan sammakkolammen vierellä. Todellisuus on tarua ihmeellisempää, kurnutuksen aiheuttaja on oma mieheni, joka on päästänyt sisäisen sammakkonsa valloilleen. Sammakon kurnutus aiheuttaa miehessäni myös voimakkaan hymyilyreaktion ja sitä suurempi hymy, mitä äänekkäämpi sammakko. Siinä vaiheessa kun kurnutuksesta johtuva haju on sumuisena kaasumuodostelmana leijunut vaimon lähialueille, mieheni on tikahtua naurusta. Noh, jos tarkastellaan asian valoista puolta, niin tokihan tässä kotirouvan toivo elää, jos nimittäin oikein kovasti pussaan, niin minähän voin vielä saada ihka oikean Prinssin.
Eilen olimme lenkillä lämpöisessä kesältä tuntuneessa kevätilmassa. Kotiinpäin käännyttyämme lähdimme juoksemaan ja kas kummaa, sammakko ilmaantui jälleen paikalle. Kurnutukset olivat taas niin valtavat, että heikompaa hirvitti. Mieheni naamalle vääntyi karmea irvistys, jota kutsutaan hymyksi. Minua alkoi naurattaa kun mieheni ylähuuli kaartui reunoilta alaspäin vaikka hän todellakin hymyili. Sitten kysyin, osaisiko hän hymyillä niin, että suupielet olisivat ylöspäin. Johon hän vastasi, että silloin pitäisi hymyillä siten että ylähampaat tulisivat esille. Seuraavana olikin vuorossa demonstraatio tästä hymystä jota sammakkokuoro säesti. Siinä vaiheessa en enää pystynyt pidättelemään nauruani, enkä housuihin valuvaa lämmintä nestettä. Mieheni profiili oli siinä määrin huvittavan näköinen, että kotirouvan oli pakko tehdä 90 asteen kulma ja rynnätä pusikkoon samalla riuhtoen housuja alas jalasta. Tässä vaiheessa kiitän luojaa, että olimme metsässä emmekä pellolla, koska en edes kerinnyt miettimään oliko lähettyvillä muita ihmisiä. Todellakin, olin lirauttanut pöksyyn ja saatettuani hädän loppuun ruskealle lehtimatolle aloin stressata seuraavaa käännettä. Ei ollut varavaatteita, ei edes takkia jolla peittää perspuoli ”katseilta”. Mietin jo pitäisikö minun ottaa T-paita pois ja laittaa se takapuolen suojaksi, mutta toisaalta pelkät rintaliivit päällä juokseva suomalaisnainen saattaisi herättää enemmän huomiota kuin märkä raita haaravälissä. Ei auttanut kuin kiskaista märät housut takaisin jalkaan. Seuraavat 300 m juoksinkin sitten haarat levällään ja ajattelin, että kevättuuli kuivaa vahingon.
Kotimatkalla ohitimme muutaman naapurin ja mieheni yritti kovasti vakuutella, että ”mitään ei näy”… pääsiköhän tässä jo mieheni suustakin ”sammakko”?! Yritin suhtautua asiaan positiivisesti ja muovasin mielessäni ajatuksen siitä, että ehkä naapurit ajattelevat minun hikoilleen kovasti, olinhan jo toista kertaa saman päivän aikana lenkillä…
Mitä tästä opimme… toivoa ei kannata menettää = jatka kiihkeää miehesi pussailua… pyydä Tena Ladya sivustosi sponsoriksi ja ota varavaatteet lenkille mukaan.
HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE!
perjantai 30. huhtikuuta 2010
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Maanantai – päivistä parhain...
Huonosti nukutun yön jälkeen on aina mukava herätä, varsinkin kun kyseessä on maanantai. Jostain syystä olen sitä mieltä, että maanantai on siivouspäivä. Liekö unessani seikkaillut pyörremyrsky käynyt kotonamme, sillä lauantaisesta siivouksesta huolimatta näky oli taas siivoojan silmiä hivelevä. Jos minä jotain kunnolla osaan, niin se on sotkeminen.
Otin vielä aamupalatouhujen jälkeen pientä välikuolemaa sohvalla maaten, koska väsymys ei halunnut poistua kropastani. Herätys tuli viimein virtsarakon päällä pomppivan jälkikasvuni myötä. Miten lapsilla onkin virtaa hyppiä heti heräämisen jälkeen… Lopullinen piristysruiske tuli kuitenkin ovisummerin soitua. Rappukäytävään marssi pitkän huiskea komistus kyselemään talomme vesimittarin olinpaikkaa, liekö olo ollut vielä hiukan sumuinen, mutta herran käveltyä ohitseni kohti kellaria se tapahtui kuin hidastetussa filmissä kun kotirouva kuolasi vieressä… (isäntä voi painaa deleteä edellisen lauseen kohdalla). Tokihan isäntäkin on hemaisevan seksikäs varsinkin sonnustauduttuaan siihen nahkakudelmaan ja kypärä päässä. Isännästä tuli vielä mieleeni edellisiltainen keskustelu mentyämme nukkumaan. Hetken pimeässä maattuamme isäntä tokaisi: ”Ai niin, meillähän oli tässä kuussa hääpäiväkin!”. Sitten seurasi naurua ja yhteistä keskustelua siitä, kuinka ystävämme hääpäivänä he saivat kosolti onnitteluja yms. ja taisivat jollain matkalla juhlistaa ko. tapahtumaa, kun taas me emme edes itse muista hääpäiväämme. Eihän siinä toki mitään muistelemista olekaan, seremonia kun oli lyhyt ja ytimekäs. Mieheni viihtyy aamuhädilläänkin kauemmin… No, joka tapauksessa. Minun mielestäni seremonioilla ja juhlilla ei ole mitään merkitystä, koska avioliitto on kuitenkin aivan muuta kuin yksi seremonia. Se on lupaus siitä, että yhdessä mennään eteenpäin tuli eteen mitä tahansa.
Päätin kuitenkin ennen siivoamista käydä vaippaostoksilla, sekä katsomassa josko muksulle löytyisi kesäisemmät ja pykälän suuremmat kengät. Koska kuukausi vetelee viimeisiään ja talousbudjetti oli viimeistä vitosta vaille käytetty, keräsin kaikki pullot ja tarkistin tililtä mikä oli summa jonka voin kenkiin tuhlata. Reissu alkoi lupaavasti, koska ennen lähtöä halusin vielä tarkistaa postin. Lopputulos oli se, että lapseni makasi etupihan puoleisella kadulla valkoinen fleece-pusero hohtaen. Neitosemme nenä on vuotanut jo puolitoista viikkoa ja jostain syystä Känkkäränkkä on ollut vieraanamme koko samaisen ajan. Lopulta pääsimme autoon ja kurvasimme kohti Konzia. Vaippaostosten jälkeen suuntasimme kenkäkauppaan ja kärryistä päästyään lapseni halusi kävellä itse… ja hupsista keikkaa, toinen kenkä lensi jalasta ja neiti oli nokallaan parkkipaikan pintakivetystä vasten. Ei hätää, ei tullut itkua, eikä hammasten kiristystä. Kenkäkaupassa yritin ensin mitata neidin jalkaa, jotta osaisin ostaa oikean kokoiset kengät, sain kuitenkin tulokseksi mitä sattuu ja päätin etsiä kokoa 22 ja tietenkin hinnan piti olla budjettiin sopiva. Muksu jäi onnellisesti katselemaan televisiota, josta tuli hänen lempisarjansa Meister Manny, ja ylpeyttä pursuen kuuntelin kun hän lausui ensimmäistä kertaa ilmoille ”Manny”… siihen se ylpeys sitten jäikin. Haravoituani katseellani koko hyllyrivistön kenkätarjonnan ja todettuani, että eipä sitä minun budjetin kenkää kovinkaan montaa ollut, huomasin sivusilmällä, kuinka lapseni tarttui jakkaran päällä olevan kenkälaatikkopinon alimmaiseen laatikkoon. Seuraavan sekunnin aikana ilmassa lensi erikokoisia, mutta hyvinkin samannäköisiä Bären-Schuhe sandaaleja laatikoineen. EIIIIIIIIIII voi olla totta. Minä tietenkin aloin etsimään oikean kokoisia pareja ja laatikoita, ja kasasin laatikot takaisin paikalleen. Tällä välin lapseni oli heitellyt seuraavat näytillä olevat sandaalit pitkin lattioita ja sovitteli takapuoltansa oikeaan asentoon, jotta voisi istua kenkälaatikoiden reunoille joissa ko. sandaalit olivat olleet esillä (täällä on kenkäkaupoissa tapana pitää kengät laatikoissa ja jokaista kenkää on aina alimmaisen laatikon reunalla yksi kappale esillä). Sitten taas arvottiin mikä sandaali kuului minkäkin laatikon reunalle. Siinä vaiheessa kun piti alkaa sovittelemaan kenkiä lapseni oli muuttunut kiljuvaksi kalkkarokäärmeeksi, joka otteesta irtipäästyään suuntasi juoksujalkaa räkätapit nenästä roikkuen hyllyjen väliin karkuun pahaa äitiä. Vielä ehdittiin kertaalleen heittää samaiset Bären-Schuhe laatikot ilmaan ja toivon mukaan saksalainen ei ymmärrä PERKELEEN merkitystä… koska asiat eivät menneet aivan suunnitelmien mukaisesti, päätin ottaa kengät ilman sen kummempaa sovittelua. Sitten suuntasimme kohti kassaa, joskin lapseni suuntasi kohti ulko-ovea. Kaikkihan tietävät, että kaupoissa on nykypäivänä ulko-ovien kohdalla varashälyttimet… niin, kiljuva kalkkarokäärme pyrki väkisin ovista pihalle ja käteen tarttumis taktiikkahan päättyy aina siihen, että lapsi heittäytyy löysäksi ja kierähtää maahan. Tähän kun lisätään vielä jatkuva varashälyttimien piippaus, voi jokainen kuvitella, miten mukavaa on olla äiti! Kengät tulivat siis ostettua, mutta seuraavat ostetaan kyllä ilman lapsen läsnäoloa!
Kotimatkalla pieni kalkkarokäärmeeni sitten nukahtikin istuimeensa ja näytti taas niin suunnattoman suloiselta!
Niin… keräilen tässä vielä motivaatiota siivoamista silmälläpitäen… mitäs jos alkaisinkin katsella televisiosta Spezialagent Osoa kun näyttäisi olevan vielä esteratsastusta luvassa… Das gehört alles zum Plan, mehr oder weniger!
Otin vielä aamupalatouhujen jälkeen pientä välikuolemaa sohvalla maaten, koska väsymys ei halunnut poistua kropastani. Herätys tuli viimein virtsarakon päällä pomppivan jälkikasvuni myötä. Miten lapsilla onkin virtaa hyppiä heti heräämisen jälkeen… Lopullinen piristysruiske tuli kuitenkin ovisummerin soitua. Rappukäytävään marssi pitkän huiskea komistus kyselemään talomme vesimittarin olinpaikkaa, liekö olo ollut vielä hiukan sumuinen, mutta herran käveltyä ohitseni kohti kellaria se tapahtui kuin hidastetussa filmissä kun kotirouva kuolasi vieressä… (isäntä voi painaa deleteä edellisen lauseen kohdalla). Tokihan isäntäkin on hemaisevan seksikäs varsinkin sonnustauduttuaan siihen nahkakudelmaan ja kypärä päässä. Isännästä tuli vielä mieleeni edellisiltainen keskustelu mentyämme nukkumaan. Hetken pimeässä maattuamme isäntä tokaisi: ”Ai niin, meillähän oli tässä kuussa hääpäiväkin!”. Sitten seurasi naurua ja yhteistä keskustelua siitä, kuinka ystävämme hääpäivänä he saivat kosolti onnitteluja yms. ja taisivat jollain matkalla juhlistaa ko. tapahtumaa, kun taas me emme edes itse muista hääpäiväämme. Eihän siinä toki mitään muistelemista olekaan, seremonia kun oli lyhyt ja ytimekäs. Mieheni viihtyy aamuhädilläänkin kauemmin… No, joka tapauksessa. Minun mielestäni seremonioilla ja juhlilla ei ole mitään merkitystä, koska avioliitto on kuitenkin aivan muuta kuin yksi seremonia. Se on lupaus siitä, että yhdessä mennään eteenpäin tuli eteen mitä tahansa.
Päätin kuitenkin ennen siivoamista käydä vaippaostoksilla, sekä katsomassa josko muksulle löytyisi kesäisemmät ja pykälän suuremmat kengät. Koska kuukausi vetelee viimeisiään ja talousbudjetti oli viimeistä vitosta vaille käytetty, keräsin kaikki pullot ja tarkistin tililtä mikä oli summa jonka voin kenkiin tuhlata. Reissu alkoi lupaavasti, koska ennen lähtöä halusin vielä tarkistaa postin. Lopputulos oli se, että lapseni makasi etupihan puoleisella kadulla valkoinen fleece-pusero hohtaen. Neitosemme nenä on vuotanut jo puolitoista viikkoa ja jostain syystä Känkkäränkkä on ollut vieraanamme koko samaisen ajan. Lopulta pääsimme autoon ja kurvasimme kohti Konzia. Vaippaostosten jälkeen suuntasimme kenkäkauppaan ja kärryistä päästyään lapseni halusi kävellä itse… ja hupsista keikkaa, toinen kenkä lensi jalasta ja neiti oli nokallaan parkkipaikan pintakivetystä vasten. Ei hätää, ei tullut itkua, eikä hammasten kiristystä. Kenkäkaupassa yritin ensin mitata neidin jalkaa, jotta osaisin ostaa oikean kokoiset kengät, sain kuitenkin tulokseksi mitä sattuu ja päätin etsiä kokoa 22 ja tietenkin hinnan piti olla budjettiin sopiva. Muksu jäi onnellisesti katselemaan televisiota, josta tuli hänen lempisarjansa Meister Manny, ja ylpeyttä pursuen kuuntelin kun hän lausui ensimmäistä kertaa ilmoille ”Manny”… siihen se ylpeys sitten jäikin. Haravoituani katseellani koko hyllyrivistön kenkätarjonnan ja todettuani, että eipä sitä minun budjetin kenkää kovinkaan montaa ollut, huomasin sivusilmällä, kuinka lapseni tarttui jakkaran päällä olevan kenkälaatikkopinon alimmaiseen laatikkoon. Seuraavan sekunnin aikana ilmassa lensi erikokoisia, mutta hyvinkin samannäköisiä Bären-Schuhe sandaaleja laatikoineen. EIIIIIIIIIII voi olla totta. Minä tietenkin aloin etsimään oikean kokoisia pareja ja laatikoita, ja kasasin laatikot takaisin paikalleen. Tällä välin lapseni oli heitellyt seuraavat näytillä olevat sandaalit pitkin lattioita ja sovitteli takapuoltansa oikeaan asentoon, jotta voisi istua kenkälaatikoiden reunoille joissa ko. sandaalit olivat olleet esillä (täällä on kenkäkaupoissa tapana pitää kengät laatikoissa ja jokaista kenkää on aina alimmaisen laatikon reunalla yksi kappale esillä). Sitten taas arvottiin mikä sandaali kuului minkäkin laatikon reunalle. Siinä vaiheessa kun piti alkaa sovittelemaan kenkiä lapseni oli muuttunut kiljuvaksi kalkkarokäärmeeksi, joka otteesta irtipäästyään suuntasi juoksujalkaa räkätapit nenästä roikkuen hyllyjen väliin karkuun pahaa äitiä. Vielä ehdittiin kertaalleen heittää samaiset Bären-Schuhe laatikot ilmaan ja toivon mukaan saksalainen ei ymmärrä PERKELEEN merkitystä… koska asiat eivät menneet aivan suunnitelmien mukaisesti, päätin ottaa kengät ilman sen kummempaa sovittelua. Sitten suuntasimme kohti kassaa, joskin lapseni suuntasi kohti ulko-ovea. Kaikkihan tietävät, että kaupoissa on nykypäivänä ulko-ovien kohdalla varashälyttimet… niin, kiljuva kalkkarokäärme pyrki väkisin ovista pihalle ja käteen tarttumis taktiikkahan päättyy aina siihen, että lapsi heittäytyy löysäksi ja kierähtää maahan. Tähän kun lisätään vielä jatkuva varashälyttimien piippaus, voi jokainen kuvitella, miten mukavaa on olla äiti! Kengät tulivat siis ostettua, mutta seuraavat ostetaan kyllä ilman lapsen läsnäoloa!
Kotimatkalla pieni kalkkarokäärmeeni sitten nukahtikin istuimeensa ja näytti taas niin suunnattoman suloiselta!
Niin… keräilen tässä vielä motivaatiota siivoamista silmälläpitäen… mitäs jos alkaisinkin katsella televisiosta Spezialagent Osoa kun näyttäisi olevan vielä esteratsastusta luvassa… Das gehört alles zum Plan, mehr oder weniger!
torstai 22. huhtikuuta 2010
Tilannerabortti...
Maisema jatkaa vihertymistään ja rinteet kellastumistaan voikukkien voimalla. Kevät tulee vaikka keli on varsinkin aamuisin vielä aika kolea. Viimeisen viikon aikana ei ole tapahtunut mitään mullistavaa, mutta kaikesta tylsästäkin voi tietenkin muotoilla lauseita…
Aloitin siis viime viikolla kielikurssin… jota kukaan muu ei aloittanut, ei edes opettaja. Voitte vaan kuvitella miltä tuntui seistä tyhjyyttään ammottavan lukion käytävällä. Jostakin luokasta kuului kyllä etäistä kitaransoittoa, mutta muuten paikka oli autio. Olin tapani mukaan ajoissa paikalla ja varmistin moneen kertaan, että olen oikeassa paikassa aulasta löytyvästä listasta. Olin myös aamulla soittanut kurssin järjestäjälle, että ilmoittautumiseni oli vastaanotettu ja kurssi pidettäisiin. Kuinkas sitten kävikään, H-hetkellä ei ketään näkynyt missään. Vartin odoteltuani yläkertaan saapui väkeä ja siellä alkoi iloinen sorina Italian-kurssin merkeissä, lysähdin puolimetriä kasaan ja laahustin kohti ulko-ovea. Minulla on kyllä maailman mahtavin tuuri! En ollut päässyt aiemmille kursseille, kun osuimme aina olemaan Suomessa kurssien alkamisajankohtina, nyt olin niin motivoitunut ja asennoitunut kielen opiskeluun, että Super-Duper-Danke Schönit vaan maahanmuuttajan kohtelulle! Täytyy siis jatkaa aktiivisesti lastenohjelmien katselua… syssymmällä sitten ehkä uudestaan ja sellaiselle kurssille joka varmasti järjestetään.
Viime perjantain äiti-lapsi-kerhossa oli onneksi porukkaa. Suomen reissulta palattuamme kun osuimme sinnekin niin, että ketään muuta ei tullut kerhoon. Mukava raahautua kukonlaulun aikaan isännän töiden kautta Luxiin kerholle, ihan vaan leikkimään kahdestaan lapsensa kanssa. No, tällä kertaa tuurit olivat siis kohdillaan. Fia hääräsi kovasti keittiönurkkauksessa ja hoiteli nukkea. Moni kerhossa käyvä lapsi puhuu äitinsä kanssa ruotsia, näin meidänkin neiti kuulee sitä muidenkin kuin Papan suusta, mikä on erittäin hyvä asia. Saimme myös kerhokavereiltamme kolmipyöräisen Nalle Puh menopelin, jollaista olimme jo Fialle pitkään haaveilleet ostavamme. Kiitos siitä siis Fian kaimalle siskoineen! Muksu kasvaa ja kehittyy ja sen touhuja on mukava seurata. Vielä ei mitään pitkiä lauseita osata sanoa, mutta koko ajan tulee lisää sanoja ja matkitaan lastenohjelmista opittuja juttuja. Suomen reissulla Mufa opetti sanomaan heepputin sijasta heppa, mutta heepputi on tullut taas takaisin. Se on ilmeisesti yhdistelmä sanasta heppa ja kopitikopiti (jostain syystä tätä kopitikopitia meillä on kovasti harrastettu) ja tällä hetkellä se käsittää kaikki nelijalkaiset eläimet lampaasta, lehmään ja hevosiin. Eläimet ääntelevät eri tavalla, mutta nimi on sama. Fialla tuntuu menevän myös kiitokset sekaisin. Minä olen opettanut sanomaan ”kiitti”, josta on Fian suussa tullut ”tiikki” ja kun Pappa sanoo ”tack”, niin Fialla on mennyt taas kaksi sanaa sekaisin ja hän sanoo ”tik”. Nyt on myös kova hitti asettautua istumaan ties minkä päälle. Ensin peruutetaan ja katsotaan sivusilmällä, että ollaan suurin piirtein oikeassa kohdassa ja sitten yritetään tehdä laskeutuminen istuttavalle alustalle. Tätä harjoiteltiin kattilan kanssa, mutta valitettavasti yksi kattila oli oikein päin ja sinnehän se pieni peppu sitten holahti, mukavasti pysyi lapsi hetken paikoillaan neljän litran keittokattilassa.
Viikonloppu vierähtikin taas tapansa mukaan nopeasti, Ford sai allensa uudet vanteet ja renkaat (lue: käytetyt E-baysta ostetut) . Isäntä huolsi pyörät, joista toinen tarvitsee uuden takavanteen ja Fia pääsi ajelemaan uudella kolmipyöräisellään ja ihastelemaan pellolle kukkia ja minä korkkasin pyöräilykauden, niin ja naapurin lehmät laidunkauden.
Olemme viimeisen kuukauden aikana muuttaneet ruokavaliomme hiukan proteiinipitoisemmaksi ja terveellisemmäksi. Yritämme myös syödä säännöllisemmin kuin aiemmin ja liikkua mahdollisimman paljon. Tästä johtuen painomme ovat lähteneet laiskasti laskuun. Isännällehän tämä on ihan tervetullutta, mutta minun täytyy kyllä sanoa, että miksi ihmeessä naiselta katoaa ensimmäisenä ne ennestäänkin olemattoman kokoiset rynnäsvarustukset? Pikku hiljaa peilistä katsoo Matti-Esko Hytöstä muistuttava tyhjillä hernepusseilla varustettu keski-ikäinen nainen, jonka vatsanseutu (joka on se mikä pitäisi saada pienemmäksi) pullottaa entiseen malliin. Kaikki muu siis lähtee, mutta ei se mikä saisi lähteä. Täytyy varmaan pysähtyä Hagebaumarktissa ja käydä ostamassa jotain täyteainetta kylkiluiden seutuville. Kotona on myös mukava tehdä vatsalihasliikkeitä yms. heti kun menee jumppamatolle selällensä, niin jälkikasvu istuu päälle ja koira raahaa jos jonkinlaista lelua ja tunkee niitä milloin haaraväliini ja milloin minnekin. Siinä on sitten helppo tehdä improvisoituja jumppaliikkeitä.
Toissapäivänä oli Isännän riemun päivä, kun jo aiemmin mainitsemani nahkakudelma saapui. Sitähän piti sitten heti testata, ja sopihan se onneksi päälle, eikä hajukaan ollut yhtä paha kuin omassa puvussa pesivä tuoksu.
Rakkaan kummipoikani syntymäpäivä oli eilen, jos olen yleensä itse ajoissa paikalla, niin paketteja ja varsinkin syntymäpäivälahjoja onnistun lähettämään aina myöhässä. Yleensä havahdun aina syntymäpäivän ”aattona”, että perhana, ei ole lahjaa ja mitäs sitä ostaisi (jos nyt ensinkään muistan milloin syntymäpäivä on). Sitten kun lahja on ostettu, se odottaa postiin vientiä määrittelemättömän pitkä ajan. Nyt kuitenkin tsemppasin ja paketti lähtee toivottavasti kohti Suomea jo tänään.
Eilen pääsin testaamaan taas maksimipulsseja, kun tutkimusmatkani meni jälleen mönkään ja poljin järjetöntä ylämäkeä takaisin tutuille reiteille. Mietin myös metsässä ajaessani, että sellaisista vauhdeista kun törmäisi peuraan, niin mitenkähän siinä prouvan kävisi. Tietenkin kun nostin katseeni tiestä juuri samaan aikaan, niin huomasin tuijottavani tien vieressä olevaa peuraa suoraan silmiin ja säikähdin oikein kunnolla. Peuran tummat mulkosilmät pyörähtivät varmasti yhtä paljon kuin omani, mutta onneksi sen suunta oli kohti metsää, jonne se sipaisi kahden kaverinsa kanssa. Useita vuosia sitten meinasin mökille ajaessani törmätä pyörällä hirven takapuoleen ja se oli kyllä aika sykähdyttävä kokemus. Vielä kun on napit korvilla ja kuulo suojattu luonnon ääniltä, pyörän vikinältä ja omalta huohotukselta, niin tilanteet tulevat välillä turhankin nopeasti eteen.
Nopeasti kulkee myös aika, tuntuu että viikot ovat kolmen päivän mittaisia. Mihinkä se aika katoaa kun ihminen vanhenee. Lapsena kesäkin kesti ikuisuuden, mutta nyt ei kerkiä kissaa sanoa, kun yksi vuosi jo vierähtää eteenpäin!
Lopuksi pieni kuva-arvoitus, kuka / mikä ei kuulu joukkoon?
Aivan oikein... ruskeankirjava lehmä...
Aloitin siis viime viikolla kielikurssin… jota kukaan muu ei aloittanut, ei edes opettaja. Voitte vaan kuvitella miltä tuntui seistä tyhjyyttään ammottavan lukion käytävällä. Jostakin luokasta kuului kyllä etäistä kitaransoittoa, mutta muuten paikka oli autio. Olin tapani mukaan ajoissa paikalla ja varmistin moneen kertaan, että olen oikeassa paikassa aulasta löytyvästä listasta. Olin myös aamulla soittanut kurssin järjestäjälle, että ilmoittautumiseni oli vastaanotettu ja kurssi pidettäisiin. Kuinkas sitten kävikään, H-hetkellä ei ketään näkynyt missään. Vartin odoteltuani yläkertaan saapui väkeä ja siellä alkoi iloinen sorina Italian-kurssin merkeissä, lysähdin puolimetriä kasaan ja laahustin kohti ulko-ovea. Minulla on kyllä maailman mahtavin tuuri! En ollut päässyt aiemmille kursseille, kun osuimme aina olemaan Suomessa kurssien alkamisajankohtina, nyt olin niin motivoitunut ja asennoitunut kielen opiskeluun, että Super-Duper-Danke Schönit vaan maahanmuuttajan kohtelulle! Täytyy siis jatkaa aktiivisesti lastenohjelmien katselua… syssymmällä sitten ehkä uudestaan ja sellaiselle kurssille joka varmasti järjestetään.
Viime perjantain äiti-lapsi-kerhossa oli onneksi porukkaa. Suomen reissulta palattuamme kun osuimme sinnekin niin, että ketään muuta ei tullut kerhoon. Mukava raahautua kukonlaulun aikaan isännän töiden kautta Luxiin kerholle, ihan vaan leikkimään kahdestaan lapsensa kanssa. No, tällä kertaa tuurit olivat siis kohdillaan. Fia hääräsi kovasti keittiönurkkauksessa ja hoiteli nukkea. Moni kerhossa käyvä lapsi puhuu äitinsä kanssa ruotsia, näin meidänkin neiti kuulee sitä muidenkin kuin Papan suusta, mikä on erittäin hyvä asia. Saimme myös kerhokavereiltamme kolmipyöräisen Nalle Puh menopelin, jollaista olimme jo Fialle pitkään haaveilleet ostavamme. Kiitos siitä siis Fian kaimalle siskoineen! Muksu kasvaa ja kehittyy ja sen touhuja on mukava seurata. Vielä ei mitään pitkiä lauseita osata sanoa, mutta koko ajan tulee lisää sanoja ja matkitaan lastenohjelmista opittuja juttuja. Suomen reissulla Mufa opetti sanomaan heepputin sijasta heppa, mutta heepputi on tullut taas takaisin. Se on ilmeisesti yhdistelmä sanasta heppa ja kopitikopiti (jostain syystä tätä kopitikopitia meillä on kovasti harrastettu) ja tällä hetkellä se käsittää kaikki nelijalkaiset eläimet lampaasta, lehmään ja hevosiin. Eläimet ääntelevät eri tavalla, mutta nimi on sama. Fialla tuntuu menevän myös kiitokset sekaisin. Minä olen opettanut sanomaan ”kiitti”, josta on Fian suussa tullut ”tiikki” ja kun Pappa sanoo ”tack”, niin Fialla on mennyt taas kaksi sanaa sekaisin ja hän sanoo ”tik”. Nyt on myös kova hitti asettautua istumaan ties minkä päälle. Ensin peruutetaan ja katsotaan sivusilmällä, että ollaan suurin piirtein oikeassa kohdassa ja sitten yritetään tehdä laskeutuminen istuttavalle alustalle. Tätä harjoiteltiin kattilan kanssa, mutta valitettavasti yksi kattila oli oikein päin ja sinnehän se pieni peppu sitten holahti, mukavasti pysyi lapsi hetken paikoillaan neljän litran keittokattilassa.
Viikonloppu vierähtikin taas tapansa mukaan nopeasti, Ford sai allensa uudet vanteet ja renkaat (lue: käytetyt E-baysta ostetut) . Isäntä huolsi pyörät, joista toinen tarvitsee uuden takavanteen ja Fia pääsi ajelemaan uudella kolmipyöräisellään ja ihastelemaan pellolle kukkia ja minä korkkasin pyöräilykauden, niin ja naapurin lehmät laidunkauden.
Olemme viimeisen kuukauden aikana muuttaneet ruokavaliomme hiukan proteiinipitoisemmaksi ja terveellisemmäksi. Yritämme myös syödä säännöllisemmin kuin aiemmin ja liikkua mahdollisimman paljon. Tästä johtuen painomme ovat lähteneet laiskasti laskuun. Isännällehän tämä on ihan tervetullutta, mutta minun täytyy kyllä sanoa, että miksi ihmeessä naiselta katoaa ensimmäisenä ne ennestäänkin olemattoman kokoiset rynnäsvarustukset? Pikku hiljaa peilistä katsoo Matti-Esko Hytöstä muistuttava tyhjillä hernepusseilla varustettu keski-ikäinen nainen, jonka vatsanseutu (joka on se mikä pitäisi saada pienemmäksi) pullottaa entiseen malliin. Kaikki muu siis lähtee, mutta ei se mikä saisi lähteä. Täytyy varmaan pysähtyä Hagebaumarktissa ja käydä ostamassa jotain täyteainetta kylkiluiden seutuville. Kotona on myös mukava tehdä vatsalihasliikkeitä yms. heti kun menee jumppamatolle selällensä, niin jälkikasvu istuu päälle ja koira raahaa jos jonkinlaista lelua ja tunkee niitä milloin haaraväliini ja milloin minnekin. Siinä on sitten helppo tehdä improvisoituja jumppaliikkeitä.
Toissapäivänä oli Isännän riemun päivä, kun jo aiemmin mainitsemani nahkakudelma saapui. Sitähän piti sitten heti testata, ja sopihan se onneksi päälle, eikä hajukaan ollut yhtä paha kuin omassa puvussa pesivä tuoksu.
Rakkaan kummipoikani syntymäpäivä oli eilen, jos olen yleensä itse ajoissa paikalla, niin paketteja ja varsinkin syntymäpäivälahjoja onnistun lähettämään aina myöhässä. Yleensä havahdun aina syntymäpäivän ”aattona”, että perhana, ei ole lahjaa ja mitäs sitä ostaisi (jos nyt ensinkään muistan milloin syntymäpäivä on). Sitten kun lahja on ostettu, se odottaa postiin vientiä määrittelemättömän pitkä ajan. Nyt kuitenkin tsemppasin ja paketti lähtee toivottavasti kohti Suomea jo tänään.
Eilen pääsin testaamaan taas maksimipulsseja, kun tutkimusmatkani meni jälleen mönkään ja poljin järjetöntä ylämäkeä takaisin tutuille reiteille. Mietin myös metsässä ajaessani, että sellaisista vauhdeista kun törmäisi peuraan, niin mitenkähän siinä prouvan kävisi. Tietenkin kun nostin katseeni tiestä juuri samaan aikaan, niin huomasin tuijottavani tien vieressä olevaa peuraa suoraan silmiin ja säikähdin oikein kunnolla. Peuran tummat mulkosilmät pyörähtivät varmasti yhtä paljon kuin omani, mutta onneksi sen suunta oli kohti metsää, jonne se sipaisi kahden kaverinsa kanssa. Useita vuosia sitten meinasin mökille ajaessani törmätä pyörällä hirven takapuoleen ja se oli kyllä aika sykähdyttävä kokemus. Vielä kun on napit korvilla ja kuulo suojattu luonnon ääniltä, pyörän vikinältä ja omalta huohotukselta, niin tilanteet tulevat välillä turhankin nopeasti eteen.
Nopeasti kulkee myös aika, tuntuu että viikot ovat kolmen päivän mittaisia. Mihinkä se aika katoaa kun ihminen vanhenee. Lapsena kesäkin kesti ikuisuuden, mutta nyt ei kerkiä kissaa sanoa, kun yksi vuosi jo vierähtää eteenpäin!
Lopuksi pieni kuva-arvoitus, kuka / mikä ei kuulu joukkoon?
Aivan oikein... ruskeankirjava lehmä...
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Kotirouvan laatuaikaa...
Ajattelin vielä eilen siirtäväni pyöräilykauden avausta tuonnemmaksi, koska ajaessani koekierrokset maastopyörälläni jota olen viimeksi käyttänyt 2008 kesällä, tunsin pientä epävarmuuden poikasta pyörän kunnosta. Kyseessä on kyllä aika tuore ja vähän käytetty maasturi, mutta siitä lähti huollosta huolimatta epämääräistä vikinää. Vikinä muuttui ensimmäisessä alamäessä kolinaksi, joka taas osoittautui naapurin pihamaalle lennähdyksen tehneeksi heijastimeksi. Noh, suurta epävarmuutta tunsin kuitenkin omista ajotaidoistani. Täällä on edessä melkeinpä aina joko hirmuinen ylä- tai alamäki. Alamäkeen mennessä vauhti muuttuu nopeasti prouvashenkilöä hirvittävälle tasolle ja kun ei oikein ole selkäytimessä tuo pyörän käyttö, niin pelkään löytäväni itseni vielä syleilemästä puun runkoa. Kypäräkaupoille on mentävä, se jos mikä on varma.
Tänä kauniina sunnuntaiaamuna en kuitenkaan malttanut olla lähtemättä pienelle lenkille. Pakkasin kameran taskuun ja mp3 soittimen toiseen. Ulos päästyäni en kuitenkaan halunnut pilata tunnelmaa isännän hevimätöllä. Linnut lauloivat, lehmät ammuivat ja lämmin auringonpaiste hiveli kyy10 voiteella voideltua naamaani. Ihanaa!
Jo alkumatkasta huomasin, että huolimatta aikaisemmista lenkkeilyistä, pyöräilykunto ei ollut ihan yhtä 10 kuin rasvapurkkini. Ensimmäisessä loivassa ja pitkässä mäessä puuskutin kuin hullu ja pulssimittarin piipitys yhtyi metsästä kuuluvaan linnunlauluun. Onneksi olin pakannut kameran taskuun, sillä nyt oli erityisen hyvä hetki kuvaustauolle! Pieni tauko tekikin pulssille terää ja matka jatkui kohti metsää. Metsässä vastaani pyöräili mies, ja jostain kumman syystä minulla on sellainen kauhuskenaario, että kaikki muut ihmiset jotka liikkuvat metsässä haluavat varmasti tehdä minulle pahaa, eli kauniisti sanottuna he haluavat kiduttaa ja raiskata minut! Näin siis kuvittelen. Mietin aina valmiiksi miten puolustaudun jos joku haluaa hyökätä päälleni. Vastoin kaikkia kuvitelmiani mies tervehtikin minua ystävällisesti, niin kuin täällä on kaikilla tapana. Naurettavinta oli, että jokaisen ohiajamani lenkkeilijän kohdalla pulssini teki ”piikin” ylöspäin.
Kävin katsastamassa Roomalaiset rauniot, jotka sijaitsevat noin 3,5 kilometrin päässä meidän kylästä. Tarkoitus oli ajaa raunioiden läpi, niin että saan tehtyä lenkin. Jostain syystä rauniot ovat kuvaajien lempikohde ja jälleen siellä tönötettiin juhla-asussa poseeraamassa juuri siinä kohdalla mistä minun piti ajokillani hurauttaa. Tietenkin olisin voinut mennä oman kamerani kanssa paikalle hosumaan, mutta ei auttanut muu kuin palata takaisin järkyttävään ylämäkeen, ja taas oli oman kuvaustauon paikka!
Sunnuntai on saksalaisten ”vaelluspäivä”. Täällä on tapana harrastaa suurissa ryhmissä vaeltelua, joka muistuttaa aivan jotain muuta kuin liikunnan harrastusta. Seurueella saattaa olla melkein pyhävaatteet päällä ja ihmiset ikään kuin käyskentelevät rauhallisesti metsässä haistellen kevätilmaa. Suomessa en ole tällaiseen koskaan törmännyt. Meillä tuulipuvut kahisevat ja ihmiset eivät samoile vaan kuntoilevat tiukkapipoisina. Ohitin muutamaan kertaan tällaisen samoilijajoukon. Heidän kohdallaan en kuitenkaan saanut pulssiani nousemaan.
Muutamassa alamäessä tunsin itseni kyllä heittopussiksi, kun jarruttelin aika ärhäkästi ja lehtikasat antoivatkin pyörien alla periksi, jolloin takapyörä lähti sivuluisuun. Täytyi lasketella alamäkiä kieli keskellä suuta. Jotkut metsät ovat täällä niin kauniita, että voisin kuvitella mutkan takaa tulevan keskiaikaisen ritarin vastaan. Idylli kyllä murtuu heti, kun mutkan takaa tuleekin vastaan skandinaavista keppikäyskentelyä harrastava sakemanni.
Keväinen myrsky on saanut valitettavasti aika paljon tuhoa aikaiseksi, joten maisemat ovat osin aika raiskattuja. Harrastan mielelläni myös ”tutkimusmatkailua”, joka tarkoittaa sitä, että lähden sokkona johonkin mielenkiintoisen näköiseen suuntaan tietämättä mitä mutkan takaa tulee vastaan. Näin löytyvät yleensä ”parhaat paikat” ja henkeäsalpaavimmat maisemat. Tämän päivän tutkimusmatkailu osoittautui flopiksi. Poljin karmeaan ylämäkeen niin kauan kuin jaksoin ja lopulta jouduin taluttamaan ajokkiani, koska pulssi ei lakannut nousemasta. Päädyin keskelle ei mitään hakkuualueen kääntöpaikalle. Taas alkoi mielikuvitus virittää jos jonkinlaista murhatarinaa. Päästyäni pois metsästä ohitin harharetkeni jälkeen peltotiellä harmaahapsisen miehen, valmistauduin jo tervehtimään, mutta kun näin miehen sivuprofiilin, jäinkin sanattomaksi. Siinä meni nimittäin aivan sarjamurhaaja Saarisen näköinen heppu. Suuni pysyi visusti kiinni ja vauhti sekä pulssi olivat kovassa nousussa.
Sitten saavuinkin lähikylään nimeltä Mannebach, eli mustalaisten luvattuun maahan. Ajelin pulssia laskettaakseni kylän läpi eri reittiä kuin yleensä autolla. Löysin todella idyllisen kuppilan, jossa papsit olivat olusilla. Siinä onkin tuleville vierailuille hyvä kohde lenkkeilyyn. Oletteko koskaan tehneet sellaista havaintoa, että menettekin esimerkiksi omaan pihaanne tai muuten johonkin tuttuun paikkaan hiukan eri kohtaan missä yleensä liikutte? Yleensähän me ihmiset olemme tapojemme orjia ja kulkeminen ym. suoritetaan aina samoja reittejä tai ”kaavoja” seuraillen. Sitten kun vaihtaakin reittiä tai suuntaa mistä ihastelee kohdetta, kaikki näyttääkin yhtäkkiä aivan erilaiselta. Ikään kuin saisi vähän lisäperspektiiviä ja syvyyttä katsomisen kohteelle. Monastihan sama pätee myös asioiden tarkasteluunkin. Siirtymällä hetkeksi ”sivustaseuraajaksi” voi löytää asioille helpommin ratkaisun.
Jouduin taas pyöräni taluttajaksi ja kukkasten kuvaajaksi, koska edessä oli järjetön ylämäki. Seuraavalla kerralla täytyy miettiä vähän tarkemmin reitti, jotta liialta maitohapolta säästyttäisiin. Loppumatka olikin onneksi aika tasamaata, kun kiersin edessä olevan kukkulan alakautta ympäri. Viimeiset kilometrit sujuivatkin valkovuokkojen ja murattien reunustaman metsätien halki.
Elämän pienet ihanuudet tekevät siitä elämisen arvoisen. Kaunis ilma, kukat, mahtavat maisemat ja ennen kaikkea kotona odottava perhe saa hymyn huulille.
Tänä kauniina sunnuntaiaamuna en kuitenkaan malttanut olla lähtemättä pienelle lenkille. Pakkasin kameran taskuun ja mp3 soittimen toiseen. Ulos päästyäni en kuitenkaan halunnut pilata tunnelmaa isännän hevimätöllä. Linnut lauloivat, lehmät ammuivat ja lämmin auringonpaiste hiveli kyy10 voiteella voideltua naamaani. Ihanaa!
Jo alkumatkasta huomasin, että huolimatta aikaisemmista lenkkeilyistä, pyöräilykunto ei ollut ihan yhtä 10 kuin rasvapurkkini. Ensimmäisessä loivassa ja pitkässä mäessä puuskutin kuin hullu ja pulssimittarin piipitys yhtyi metsästä kuuluvaan linnunlauluun. Onneksi olin pakannut kameran taskuun, sillä nyt oli erityisen hyvä hetki kuvaustauolle! Pieni tauko tekikin pulssille terää ja matka jatkui kohti metsää. Metsässä vastaani pyöräili mies, ja jostain kumman syystä minulla on sellainen kauhuskenaario, että kaikki muut ihmiset jotka liikkuvat metsässä haluavat varmasti tehdä minulle pahaa, eli kauniisti sanottuna he haluavat kiduttaa ja raiskata minut! Näin siis kuvittelen. Mietin aina valmiiksi miten puolustaudun jos joku haluaa hyökätä päälleni. Vastoin kaikkia kuvitelmiani mies tervehtikin minua ystävällisesti, niin kuin täällä on kaikilla tapana. Naurettavinta oli, että jokaisen ohiajamani lenkkeilijän kohdalla pulssini teki ”piikin” ylöspäin.
Kävin katsastamassa Roomalaiset rauniot, jotka sijaitsevat noin 3,5 kilometrin päässä meidän kylästä. Tarkoitus oli ajaa raunioiden läpi, niin että saan tehtyä lenkin. Jostain syystä rauniot ovat kuvaajien lempikohde ja jälleen siellä tönötettiin juhla-asussa poseeraamassa juuri siinä kohdalla mistä minun piti ajokillani hurauttaa. Tietenkin olisin voinut mennä oman kamerani kanssa paikalle hosumaan, mutta ei auttanut muu kuin palata takaisin järkyttävään ylämäkeen, ja taas oli oman kuvaustauon paikka!
Sunnuntai on saksalaisten ”vaelluspäivä”. Täällä on tapana harrastaa suurissa ryhmissä vaeltelua, joka muistuttaa aivan jotain muuta kuin liikunnan harrastusta. Seurueella saattaa olla melkein pyhävaatteet päällä ja ihmiset ikään kuin käyskentelevät rauhallisesti metsässä haistellen kevätilmaa. Suomessa en ole tällaiseen koskaan törmännyt. Meillä tuulipuvut kahisevat ja ihmiset eivät samoile vaan kuntoilevat tiukkapipoisina. Ohitin muutamaan kertaan tällaisen samoilijajoukon. Heidän kohdallaan en kuitenkaan saanut pulssiani nousemaan.
Muutamassa alamäessä tunsin itseni kyllä heittopussiksi, kun jarruttelin aika ärhäkästi ja lehtikasat antoivatkin pyörien alla periksi, jolloin takapyörä lähti sivuluisuun. Täytyi lasketella alamäkiä kieli keskellä suuta. Jotkut metsät ovat täällä niin kauniita, että voisin kuvitella mutkan takaa tulevan keskiaikaisen ritarin vastaan. Idylli kyllä murtuu heti, kun mutkan takaa tuleekin vastaan skandinaavista keppikäyskentelyä harrastava sakemanni.
Keväinen myrsky on saanut valitettavasti aika paljon tuhoa aikaiseksi, joten maisemat ovat osin aika raiskattuja. Harrastan mielelläni myös ”tutkimusmatkailua”, joka tarkoittaa sitä, että lähden sokkona johonkin mielenkiintoisen näköiseen suuntaan tietämättä mitä mutkan takaa tulee vastaan. Näin löytyvät yleensä ”parhaat paikat” ja henkeäsalpaavimmat maisemat. Tämän päivän tutkimusmatkailu osoittautui flopiksi. Poljin karmeaan ylämäkeen niin kauan kuin jaksoin ja lopulta jouduin taluttamaan ajokkiani, koska pulssi ei lakannut nousemasta. Päädyin keskelle ei mitään hakkuualueen kääntöpaikalle. Taas alkoi mielikuvitus virittää jos jonkinlaista murhatarinaa. Päästyäni pois metsästä ohitin harharetkeni jälkeen peltotiellä harmaahapsisen miehen, valmistauduin jo tervehtimään, mutta kun näin miehen sivuprofiilin, jäinkin sanattomaksi. Siinä meni nimittäin aivan sarjamurhaaja Saarisen näköinen heppu. Suuni pysyi visusti kiinni ja vauhti sekä pulssi olivat kovassa nousussa.
Sitten saavuinkin lähikylään nimeltä Mannebach, eli mustalaisten luvattuun maahan. Ajelin pulssia laskettaakseni kylän läpi eri reittiä kuin yleensä autolla. Löysin todella idyllisen kuppilan, jossa papsit olivat olusilla. Siinä onkin tuleville vierailuille hyvä kohde lenkkeilyyn. Oletteko koskaan tehneet sellaista havaintoa, että menettekin esimerkiksi omaan pihaanne tai muuten johonkin tuttuun paikkaan hiukan eri kohtaan missä yleensä liikutte? Yleensähän me ihmiset olemme tapojemme orjia ja kulkeminen ym. suoritetaan aina samoja reittejä tai ”kaavoja” seuraillen. Sitten kun vaihtaakin reittiä tai suuntaa mistä ihastelee kohdetta, kaikki näyttääkin yhtäkkiä aivan erilaiselta. Ikään kuin saisi vähän lisäperspektiiviä ja syvyyttä katsomisen kohteelle. Monastihan sama pätee myös asioiden tarkasteluunkin. Siirtymällä hetkeksi ”sivustaseuraajaksi” voi löytää asioille helpommin ratkaisun.
Jouduin taas pyöräni taluttajaksi ja kukkasten kuvaajaksi, koska edessä oli järjetön ylämäki. Seuraavalla kerralla täytyy miettiä vähän tarkemmin reitti, jotta liialta maitohapolta säästyttäisiin. Loppumatka olikin onneksi aika tasamaata, kun kiersin edessä olevan kukkulan alakautta ympäri. Viimeiset kilometrit sujuivatkin valkovuokkojen ja murattien reunustaman metsätien halki.
Elämän pienet ihanuudet tekevät siitä elämisen arvoisen. Kaunis ilma, kukat, mahtavat maisemat ja ennen kaikkea kotona odottava perhe saa hymyn huulille.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Kevät ja kärpäset...
Me kaikki odotamme varmasti kevättä ja kesää yhtä paljon. Täällä kevät tuntuisi olevan hiukan normaalia pidemmissä kantimissa ja luonto odottaa selvästi lämpimämpää keliä jotta voi sanan varsinaisessa merkityksessä puhjeta kukkaan. Kevään tulemisen voi toki aistia monesta muustakin asiasta, esimerkiksi kärpäsistä…
Kärpäsiä on moneen lähtöön. Keväällä ne ilmestyvät aivan yhtäkkiä ja saattavat purra meitä poloisia ihmisraukkoja. Joihinkin puree hevoskärpänen, toisiin baarikärpänen, toisiin taas kukkakärpänen, mutta meidän isäntää on purrut moottoripyöräkärpänen! Mitenkä tämän kyseisen moottoripyöräkärpäsen pureman voi sitten isännästä havaita? Purema ajoittuu yleensä sellaiseen ajankohtaan, kun kelit hiukan lämpenevät ja asfaltti on niin sanotusti kuuma. Kärpäsen pureman saanut isäntä kaivaa pressun alta ah, niin rakkaan moottoripyöränsä esiin. Sitten alkaa puunaus ja rassaus. Moottoripyörää puunataan ja rassataan yhden päivän aikana enemmän kuin emäntää on rassattu koko pimeän ja pitkän talven aikana. Pesu, ketjujen kiristys, sekä pulttien ja muttereiden vääntö kuuluvat myös asiaan. Öljyn vaihto on myös ensisijaisen tärkeä toimenpide. Heti kun näistä tärkeistä toimenpiteistä on päästy, siirrytään moottoripyörätarvikkeita myyvään erikoisliikkeeseen ja aletaan ostella jos jonkinlaista geelipersalustaa ja muuta ahterin alueen mukavuutta lisääviä tuotteita. Sitten se alkaa… nahkapukujen sovittaminen. Vanha nahkapuku on epämiellyttävä päällä ja väärän kokoinen, joten uusi norsunnahasta valmistettu asu täytyy löytää tilalle. Kenguruakin olisi tarjolla huokeaan 800 euron hintaan. Ei ei, ei tule kauppoja. Kengurut pomppikoot takaisin metsään…
Moottoripyöräkärpäsen purema ei lähde parantumaan. Seuraavaksi siirrytään verkkokauppaan kyttäämään käytettyjä nahka-asuja. Nahka-asu on saatava hinnalla millä hyvänsä! Vaimo toppuuttelee vieressä ja haukkuu kaikki isännän löytämät ehdokkaat. Viekas pureman saanut isäntä toimii kuitenkin salakavalasti työpaikkansa tietokoneen välityksellä ja ilmoittaa vaimolle ostaneensa sopivan kokoisen käytetyn puvun. Juuri sellaisen jota emäntä on edellisenä päivänä haukkunut suureen ääneen.
Isännän vanha nahka-asu tuoksuu aidosti pahalle. Kaikki ne tuhannet pikku paskakärpäset, jotka ovat taittaneet viimeistä matkaansa törmätessään Luxemburgiin johtavalla moottoritiellä isännän nahka-asuun, ovat luoneet siitä lihaisan aromipesän. Nyt odotankin kauhulla, minkälaisella hajulla varustettu nahka-asu tupsahtaa DHL:n toimesta kotiovellemme.
Niin… ensi keväänä ostan ajoissa tuotetta nimeltä RAID, ja lopun te osaattekin varmasti itse päätellä…
... mukavaa kevättä kaikille, myös isännälle!
Kärpäsiä on moneen lähtöön. Keväällä ne ilmestyvät aivan yhtäkkiä ja saattavat purra meitä poloisia ihmisraukkoja. Joihinkin puree hevoskärpänen, toisiin baarikärpänen, toisiin taas kukkakärpänen, mutta meidän isäntää on purrut moottoripyöräkärpänen! Mitenkä tämän kyseisen moottoripyöräkärpäsen pureman voi sitten isännästä havaita? Purema ajoittuu yleensä sellaiseen ajankohtaan, kun kelit hiukan lämpenevät ja asfaltti on niin sanotusti kuuma. Kärpäsen pureman saanut isäntä kaivaa pressun alta ah, niin rakkaan moottoripyöränsä esiin. Sitten alkaa puunaus ja rassaus. Moottoripyörää puunataan ja rassataan yhden päivän aikana enemmän kuin emäntää on rassattu koko pimeän ja pitkän talven aikana. Pesu, ketjujen kiristys, sekä pulttien ja muttereiden vääntö kuuluvat myös asiaan. Öljyn vaihto on myös ensisijaisen tärkeä toimenpide. Heti kun näistä tärkeistä toimenpiteistä on päästy, siirrytään moottoripyörätarvikkeita myyvään erikoisliikkeeseen ja aletaan ostella jos jonkinlaista geelipersalustaa ja muuta ahterin alueen mukavuutta lisääviä tuotteita. Sitten se alkaa… nahkapukujen sovittaminen. Vanha nahkapuku on epämiellyttävä päällä ja väärän kokoinen, joten uusi norsunnahasta valmistettu asu täytyy löytää tilalle. Kenguruakin olisi tarjolla huokeaan 800 euron hintaan. Ei ei, ei tule kauppoja. Kengurut pomppikoot takaisin metsään…
Moottoripyöräkärpäsen purema ei lähde parantumaan. Seuraavaksi siirrytään verkkokauppaan kyttäämään käytettyjä nahka-asuja. Nahka-asu on saatava hinnalla millä hyvänsä! Vaimo toppuuttelee vieressä ja haukkuu kaikki isännän löytämät ehdokkaat. Viekas pureman saanut isäntä toimii kuitenkin salakavalasti työpaikkansa tietokoneen välityksellä ja ilmoittaa vaimolle ostaneensa sopivan kokoisen käytetyn puvun. Juuri sellaisen jota emäntä on edellisenä päivänä haukkunut suureen ääneen.
Isännän vanha nahka-asu tuoksuu aidosti pahalle. Kaikki ne tuhannet pikku paskakärpäset, jotka ovat taittaneet viimeistä matkaansa törmätessään Luxemburgiin johtavalla moottoritiellä isännän nahka-asuun, ovat luoneet siitä lihaisan aromipesän. Nyt odotankin kauhulla, minkälaisella hajulla varustettu nahka-asu tupsahtaa DHL:n toimesta kotiovellemme.
Niin… ensi keväänä ostan ajoissa tuotetta nimeltä RAID, ja lopun te osaattekin varmasti itse päätellä…
... mukavaa kevättä kaikille, myös isännälle!
Pään avaus...
Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi ryhtyä blogistiksi. Tästä päivästä lähtien voin viihdyttää (etupäässä itseäni) sukulaisiani, ystäviäni ja kenties minulle täysin vieraitakin ihmisiä jutuillani kotirouvan tylsästä arjesta. Vaikka yleisesti ottaen asennoidun kaikkeen niin, että ensin heitetään se piru sinne seinälle ja todeteaan että: "ei tästä mitään tule", niin loppuviimeksi asiat suttaantuvat aina omalla tavallaan ja vaikka pientä kyyneltäkin olisi silmäkulmassa ja pettymystä ilmassa, niin sitä makeammin voi nauraa hetken päästä itsellensä - Mikäs sen mukavampaa kuin itseironia.
Vaikka elämäni onkin viimeisen puolentoistavuoden aikana heittänyt häränpyllyä, niin en voi moittia tämänhetkistä rauhallista ja perhekeskeistä elämääni. Miten elämäni sitten on muuttunut?
Ennen Fian syntymää minulla oli se oma pieni oravanpyörä jossa juoksin hiki pässä aamusta iltaan, päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, mutta muutettuamme keskelle Eurooppaa ja vielä "keskelle ei mitään" oravanpyörääni tuli stoppi. Minulla ei ole kavereita, kukaan ei soita (paitsi mieheni), ei ole kiire yhtään mihinkään, olen tutustunut rättiin, lattiamoppiin, imuriin, silitysrautaan, sekä muihin talouden siistinäpitovälineisiin. Välillä tuntuu kuin kulkisin terapeuttisessa satukirjassa, varsinkin aamuisin kun lähden ulkoiluttamaan koiraamme Viiviä. Vieno lehmän tuoksu, linnunlaulu, piikkilanka-aidat ja laitumet, sekä tietenkin Harri-haikara tuovat mukavan romanttisen lisänsä tähän euforiseen tilaan.
Toki kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni ja varsinkin sitä energiaa mitä ihanilta ystäviltä saa itsellensä. Tämä rauhallinen elämänrytmi on saanut onnekseni aikaan sen, että alan pikkuhiljaa olla taas "idearikkaassa" tilassa ja pääsen toivottavasti toteuttamaan ideoitani kuluvan vuoden aikana. Kiireettömyys on siis saanut luovuuden siemenen itämään...
Vaikka elämäni onkin viimeisen puolentoistavuoden aikana heittänyt häränpyllyä, niin en voi moittia tämänhetkistä rauhallista ja perhekeskeistä elämääni. Miten elämäni sitten on muuttunut?
Ennen Fian syntymää minulla oli se oma pieni oravanpyörä jossa juoksin hiki pässä aamusta iltaan, päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, mutta muutettuamme keskelle Eurooppaa ja vielä "keskelle ei mitään" oravanpyörääni tuli stoppi. Minulla ei ole kavereita, kukaan ei soita (paitsi mieheni), ei ole kiire yhtään mihinkään, olen tutustunut rättiin, lattiamoppiin, imuriin, silitysrautaan, sekä muihin talouden siistinäpitovälineisiin. Välillä tuntuu kuin kulkisin terapeuttisessa satukirjassa, varsinkin aamuisin kun lähden ulkoiluttamaan koiraamme Viiviä. Vieno lehmän tuoksu, linnunlaulu, piikkilanka-aidat ja laitumet, sekä tietenkin Harri-haikara tuovat mukavan romanttisen lisänsä tähän euforiseen tilaan.
Toki kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni ja varsinkin sitä energiaa mitä ihanilta ystäviltä saa itsellensä. Tämä rauhallinen elämänrytmi on saanut onnekseni aikaan sen, että alan pikkuhiljaa olla taas "idearikkaassa" tilassa ja pääsen toivottavasti toteuttamaan ideoitani kuluvan vuoden aikana. Kiireettömyys on siis saanut luovuuden siemenen itämään...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)