Prinsessa ja sammakko

Olen jo monena aamuna luullut, että taloudessamme on sammakko. Kurnutus on välillä niin voimakasta, että luulen seisovani sammakkolammen äärellä.  Viimeistään siinä vaiheessa, kun sieraimiini kantautuu kurnutuksen aikaansaama helmeilevä haju, tajuan yleensä seisovani tiskialtaan ääressä omassa keittiössäni, enkä suinkaan sammakkolammen vierellä. Todellisuus on tarua ihmeellisempää, kurnutuksen aiheuttaja on oma mieheni, joka on päästänyt sisäisen sammakkonsa valloilleen. Sammakon kurnutus aiheuttaa miehessäni myös voimakkaan hymyilyreaktion ja sitä suurempi hymy, mitä äänekkäämpi sammakko. Siinä vaiheessa kun kurnutuksesta johtuva haju on sumuisena kaasumuodostelmana leijunut vaimon lähialueille, mieheni on tikahtua naurusta. Noh, jos tarkastellaan asian valoista puolta, niin tokihan tässä kotirouvan toivo elää, jos nimittäin oikein kovasti pussaan, niin minähän voin vielä saada ihka oikean Prinssin.

Eilen olimme lenkillä lämpöisessä kesältä tuntuneessa kevätilmassa. Kotiinpäin käännyttyämme lähdimme juoksemaan ja kas kummaa, sammakko ilmaantui jälleen paikalle. Kurnutukset olivat taas niin valtavat, että heikompaa hirvitti. Mieheni naamalle vääntyi karmea irvistys, jota kutsutaan hymyksi. Minua alkoi naurattaa kun mieheni ylähuuli kaartui reunoilta alaspäin vaikka hän todellakin hymyili. Sitten kysyin, osaisiko hän hymyillä niin, että suupielet olisivat ylöspäin. Johon hän vastasi, että silloin pitäisi hymyillä siten että ylähampaat tulisivat esille. Seuraavana olikin vuorossa demonstraatio tästä hymystä jota sammakkokuoro säesti. Siinä vaiheessa en enää pystynyt pidättelemään nauruani, enkä housuihin valuvaa lämmintä nestettä. Mieheni profiili oli siinä määrin huvittavan näköinen, että kotirouvan oli pakko tehdä 90 asteen kulma ja rynnätä pusikkoon samalla riuhtoen housuja alas jalasta. Tässä vaiheessa kiitän luojaa, että olimme metsässä emmekä pellolla, koska en edes kerinnyt miettimään oliko lähettyvillä muita ihmisiä. Todellakin, olin lirauttanut pöksyyn ja saatettuani hädän loppuun ruskealle lehtimatolle aloin stressata seuraavaa käännettä. Ei ollut varavaatteita, ei edes takkia jolla peittää perspuoli ”katseilta”.  Mietin jo pitäisikö minun ottaa T-paita pois ja laittaa se takapuolen suojaksi, mutta toisaalta pelkät rintaliivit päällä juokseva suomalaisnainen saattaisi herättää enemmän huomiota kuin märkä raita haaravälissä.  Ei auttanut kuin kiskaista märät housut takaisin jalkaan. Seuraavat 300 m juoksinkin sitten haarat levällään ja ajattelin, että kevättuuli kuivaa vahingon.

Kotimatkalla ohitimme muutaman naapurin ja mieheni yritti kovasti vakuutella, että ”mitään ei näy”… pääsiköhän tässä jo mieheni suustakin ”sammakko”?! Yritin suhtautua asiaan positiivisesti ja muovasin mielessäni ajatuksen siitä, että ehkä naapurit ajattelevat minun hikoilleen kovasti, olinhan jo toista kertaa saman päivän aikana lenkillä…

Mitä tästä opimme… toivoa ei kannata menettää = jatka kiihkeää miehesi pussailua… pyydä Tena Ladya sivustosi sponsoriksi ja ota varavaatteet lenkille mukaan. 

HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE!