Otin vielä aamupalatouhujen jälkeen pientä välikuolemaa sohvalla maaten, koska väsymys ei halunnut poistua kropastani. Herätys tuli viimein virtsarakon päällä pomppivan jälkikasvuni myötä. Miten lapsilla onkin virtaa hyppiä heti heräämisen jälkeen… Lopullinen piristysruiske tuli kuitenkin ovisummerin soitua. Rappukäytävään marssi pitkän huiskea komistus kyselemään talomme vesimittarin olinpaikkaa, liekö olo ollut vielä hiukan sumuinen, mutta herran käveltyä ohitseni kohti kellaria se tapahtui kuin hidastetussa filmissä kun kotirouva kuolasi vieressä… (isäntä voi painaa deleteä edellisen lauseen kohdalla). Tokihan isäntäkin on hemaisevan seksikäs varsinkin sonnustauduttuaan siihen nahkakudelmaan ja kypärä päässä. Isännästä tuli vielä mieleeni edellisiltainen keskustelu mentyämme nukkumaan. Hetken pimeässä maattuamme isäntä tokaisi: ”Ai niin, meillähän oli tässä kuussa hääpäiväkin!”. Sitten seurasi naurua ja yhteistä keskustelua siitä, kuinka ystävämme hääpäivänä he saivat kosolti onnitteluja yms. ja taisivat jollain matkalla juhlistaa ko. tapahtumaa, kun taas me emme edes itse muista hääpäiväämme. Eihän siinä toki mitään muistelemista olekaan, seremonia kun oli lyhyt ja ytimekäs. Mieheni viihtyy aamuhädilläänkin kauemmin… No, joka tapauksessa. Minun mielestäni seremonioilla ja juhlilla ei ole mitään merkitystä, koska avioliitto on kuitenkin aivan muuta kuin yksi seremonia. Se on lupaus siitä, että yhdessä mennään eteenpäin tuli eteen mitä tahansa.
Päätin kuitenkin ennen siivoamista käydä vaippaostoksilla, sekä katsomassa josko muksulle löytyisi kesäisemmät ja pykälän suuremmat kengät. Koska kuukausi vetelee viimeisiään ja talousbudjetti oli viimeistä vitosta vaille käytetty, keräsin kaikki pullot ja tarkistin tililtä mikä oli summa jonka voin kenkiin tuhlata. Reissu alkoi lupaavasti, koska ennen lähtöä halusin vielä tarkistaa postin. Lopputulos oli se, että lapseni makasi etupihan puoleisella kadulla valkoinen fleece-pusero hohtaen. Neitosemme nenä on vuotanut jo puolitoista viikkoa ja jostain syystä Känkkäränkkä on ollut vieraanamme koko samaisen ajan. Lopulta pääsimme autoon ja kurvasimme kohti Konzia. Vaippaostosten jälkeen suuntasimme kenkäkauppaan ja kärryistä päästyään lapseni halusi kävellä itse… ja hupsista keikkaa, toinen kenkä lensi jalasta ja neiti oli nokallaan parkkipaikan pintakivetystä vasten. Ei hätää, ei tullut itkua, eikä hammasten kiristystä. Kenkäkaupassa yritin ensin mitata neidin jalkaa, jotta osaisin ostaa oikean kokoiset kengät, sain kuitenkin tulokseksi mitä sattuu ja päätin etsiä kokoa 22 ja tietenkin hinnan piti olla budjettiin sopiva. Muksu jäi onnellisesti katselemaan televisiota, josta tuli hänen lempisarjansa Meister Manny, ja ylpeyttä pursuen kuuntelin kun hän lausui ensimmäistä kertaa ilmoille ”Manny”… siihen se ylpeys sitten jäikin. Haravoituani katseellani koko hyllyrivistön kenkätarjonnan ja todettuani, että eipä sitä minun budjetin kenkää kovinkaan montaa ollut, huomasin sivusilmällä, kuinka lapseni tarttui jakkaran päällä olevan kenkälaatikkopinon alimmaiseen laatikkoon. Seuraavan sekunnin aikana ilmassa lensi erikokoisia, mutta hyvinkin samannäköisiä Bären-Schuhe sandaaleja laatikoineen. EIIIIIIIIIII voi olla totta. Minä tietenkin aloin etsimään oikean kokoisia pareja ja laatikoita, ja kasasin laatikot takaisin paikalleen. Tällä välin lapseni oli heitellyt seuraavat näytillä olevat sandaalit pitkin lattioita ja sovitteli takapuoltansa oikeaan asentoon, jotta voisi istua kenkälaatikoiden reunoille joissa ko. sandaalit olivat olleet esillä (täällä on kenkäkaupoissa tapana pitää kengät laatikoissa ja jokaista kenkää on aina alimmaisen laatikon reunalla yksi kappale esillä). Sitten taas arvottiin mikä sandaali kuului minkäkin laatikon reunalle. Siinä vaiheessa kun piti alkaa sovittelemaan kenkiä lapseni oli muuttunut kiljuvaksi kalkkarokäärmeeksi, joka otteesta irtipäästyään suuntasi juoksujalkaa räkätapit nenästä roikkuen hyllyjen väliin karkuun pahaa äitiä. Vielä ehdittiin kertaalleen heittää samaiset Bären-Schuhe laatikot ilmaan ja toivon mukaan saksalainen ei ymmärrä PERKELEEN merkitystä… koska asiat eivät menneet aivan suunnitelmien mukaisesti, päätin ottaa kengät ilman sen kummempaa sovittelua. Sitten suuntasimme kohti kassaa, joskin lapseni suuntasi kohti ulko-ovea. Kaikkihan tietävät, että kaupoissa on nykypäivänä ulko-ovien kohdalla varashälyttimet… niin, kiljuva kalkkarokäärme pyrki väkisin ovista pihalle ja käteen tarttumis taktiikkahan päättyy aina siihen, että lapsi heittäytyy löysäksi ja kierähtää maahan. Tähän kun lisätään vielä jatkuva varashälyttimien piippaus, voi jokainen kuvitella, miten mukavaa on olla äiti! Kengät tulivat siis ostettua, mutta seuraavat ostetaan kyllä ilman lapsen läsnäoloa!
Kotimatkalla pieni kalkkarokäärmeeni sitten nukahtikin istuimeensa ja näytti taas niin suunnattoman suloiselta!
Niin… keräilen tässä vielä motivaatiota siivoamista silmälläpitäen… mitäs jos alkaisinkin katsella televisiosta Spezialagent Osoa kun näyttäisi olevan vielä esteratsastusta luvassa… Das gehört alles zum Plan, mehr oder weniger!
<3
VastaaPoista