Kotirouvan laatuaikaa...

Ajattelin vielä eilen siirtäväni pyöräilykauden avausta tuonnemmaksi, koska ajaessani koekierrokset maastopyörälläni jota olen viimeksi käyttänyt 2008 kesällä, tunsin pientä epävarmuuden poikasta pyörän kunnosta. Kyseessä on kyllä aika tuore ja vähän käytetty maasturi, mutta siitä lähti huollosta huolimatta epämääräistä vikinää. Vikinä muuttui ensimmäisessä alamäessä kolinaksi, joka taas osoittautui naapurin pihamaalle lennähdyksen tehneeksi heijastimeksi. Noh, suurta epävarmuutta tunsin kuitenkin omista ajotaidoistani. Täällä on edessä melkeinpä aina joko hirmuinen ylä- tai alamäki. Alamäkeen mennessä vauhti muuttuu nopeasti prouvashenkilöä hirvittävälle tasolle ja kun ei oikein ole selkäytimessä tuo pyörän käyttö, niin pelkään löytäväni itseni vielä syleilemästä puun runkoa. Kypäräkaupoille on mentävä, se jos mikä on varma.

Tänä kauniina sunnuntaiaamuna en kuitenkaan malttanut olla lähtemättä pienelle lenkille. Pakkasin kameran taskuun ja mp3 soittimen toiseen. Ulos päästyäni en kuitenkaan halunnut pilata tunnelmaa isännän hevimätöllä. Linnut lauloivat, lehmät ammuivat ja lämmin auringonpaiste hiveli kyy10 voiteella voideltua naamaani. Ihanaa!


Jo alkumatkasta huomasin, että huolimatta aikaisemmista lenkkeilyistä, pyöräilykunto ei ollut ihan yhtä 10 kuin rasvapurkkini. Ensimmäisessä loivassa ja pitkässä mäessä puuskutin kuin hullu ja pulssimittarin piipitys yhtyi metsästä kuuluvaan linnunlauluun. Onneksi olin pakannut kameran taskuun, sillä nyt oli erityisen hyvä hetki kuvaustauolle! Pieni tauko tekikin pulssille terää ja matka jatkui kohti metsää. Metsässä vastaani pyöräili mies, ja jostain kumman syystä minulla on sellainen kauhuskenaario, että kaikki muut ihmiset jotka liikkuvat metsässä haluavat varmasti tehdä minulle pahaa, eli kauniisti sanottuna he haluavat kiduttaa ja raiskata minut! Näin siis kuvittelen. Mietin aina valmiiksi miten puolustaudun jos joku haluaa hyökätä päälleni. Vastoin kaikkia kuvitelmiani mies tervehtikin minua ystävällisesti, niin kuin täällä on kaikilla tapana. Naurettavinta oli, että jokaisen ohiajamani lenkkeilijän kohdalla pulssini teki ”piikin” ylöspäin.

Kävin katsastamassa Roomalaiset rauniot, jotka sijaitsevat noin 3,5 kilometrin päässä meidän kylästä. Tarkoitus oli ajaa raunioiden läpi, niin että saan tehtyä lenkin. Jostain syystä rauniot ovat kuvaajien lempikohde ja jälleen siellä tönötettiin juhla-asussa poseeraamassa juuri siinä kohdalla mistä minun piti ajokillani hurauttaa. Tietenkin olisin voinut mennä oman kamerani kanssa paikalle hosumaan, mutta ei auttanut muu kuin palata takaisin järkyttävään ylämäkeen, ja taas oli oman kuvaustauon paikka!

Sunnuntai on saksalaisten ”vaelluspäivä”. Täällä on tapana harrastaa suurissa ryhmissä vaeltelua, joka muistuttaa aivan jotain muuta kuin liikunnan harrastusta. Seurueella saattaa olla melkein pyhävaatteet päällä ja ihmiset ikään kuin käyskentelevät rauhallisesti metsässä haistellen kevätilmaa. Suomessa en ole tällaiseen koskaan törmännyt. Meillä tuulipuvut kahisevat ja ihmiset eivät samoile vaan kuntoilevat tiukkapipoisina. Ohitin muutamaan kertaan tällaisen samoilijajoukon. Heidän kohdallaan en kuitenkaan saanut pulssiani nousemaan.

Muutamassa alamäessä tunsin itseni kyllä heittopussiksi, kun jarruttelin aika ärhäkästi ja lehtikasat antoivatkin pyörien alla periksi, jolloin takapyörä lähti sivuluisuun. Täytyi lasketella alamäkiä kieli keskellä suuta. Jotkut metsät ovat täällä niin kauniita, että voisin kuvitella mutkan takaa tulevan keskiaikaisen ritarin vastaan. Idylli kyllä murtuu heti, kun mutkan takaa tuleekin vastaan skandinaavista keppikäyskentelyä harrastava sakemanni.

Keväinen myrsky on saanut valitettavasti aika paljon tuhoa aikaiseksi, joten maisemat ovat osin aika raiskattuja. Harrastan mielelläni myös ”tutkimusmatkailua”, joka tarkoittaa sitä, että lähden sokkona johonkin mielenkiintoisen näköiseen suuntaan tietämättä mitä mutkan takaa tulee vastaan. Näin löytyvät yleensä ”parhaat paikat” ja henkeäsalpaavimmat maisemat. Tämän päivän tutkimusmatkailu osoittautui flopiksi. Poljin karmeaan ylämäkeen niin kauan kuin jaksoin ja lopulta jouduin taluttamaan ajokkiani, koska pulssi ei lakannut nousemasta. Päädyin keskelle ei mitään hakkuualueen kääntöpaikalle. Taas alkoi mielikuvitus virittää jos jonkinlaista murhatarinaa. Päästyäni pois metsästä ohitin harharetkeni jälkeen peltotiellä harmaahapsisen miehen, valmistauduin jo tervehtimään, mutta kun näin miehen sivuprofiilin, jäinkin sanattomaksi. Siinä meni nimittäin aivan sarjamurhaaja Saarisen näköinen heppu. Suuni pysyi visusti kiinni ja vauhti sekä pulssi olivat kovassa nousussa.

Sitten saavuinkin lähikylään nimeltä Mannebach, eli mustalaisten luvattuun maahan. Ajelin pulssia laskettaakseni kylän läpi eri reittiä kuin yleensä autolla. Löysin todella idyllisen kuppilan, jossa papsit olivat olusilla. Siinä onkin tuleville vierailuille hyvä kohde lenkkeilyyn. Oletteko koskaan tehneet sellaista havaintoa, että menettekin esimerkiksi omaan pihaanne tai muuten johonkin tuttuun paikkaan hiukan eri kohtaan missä yleensä liikutte? Yleensähän me ihmiset olemme tapojemme orjia ja kulkeminen ym. suoritetaan aina samoja reittejä tai ”kaavoja” seuraillen. Sitten kun vaihtaakin reittiä tai suuntaa mistä ihastelee kohdetta, kaikki näyttääkin yhtäkkiä aivan erilaiselta. Ikään kuin saisi vähän lisäperspektiiviä ja syvyyttä katsomisen kohteelle. Monastihan sama pätee myös asioiden tarkasteluunkin. Siirtymällä hetkeksi ”sivustaseuraajaksi” voi löytää asioille helpommin ratkaisun.

Jouduin taas pyöräni taluttajaksi ja kukkasten kuvaajaksi, koska edessä oli järjetön ylämäki. Seuraavalla kerralla täytyy miettiä vähän tarkemmin reitti, jotta liialta maitohapolta säästyttäisiin. Loppumatka olikin onneksi aika tasamaata, kun kiersin edessä olevan kukkulan alakautta ympäri. Viimeiset kilometrit sujuivatkin valkovuokkojen ja murattien reunustaman metsätien halki.

Elämän pienet ihanuudet tekevät siitä elämisen arvoisen. Kaunis ilma, kukat, mahtavat maisemat ja ennen kaikkea kotona odottava perhe saa hymyn huulille.