Pään avaus...

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi ryhtyä blogistiksi. Tästä päivästä lähtien voin viihdyttää (etupäässä itseäni) sukulaisiani, ystäviäni ja kenties minulle täysin vieraitakin ihmisiä jutuillani kotirouvan tylsästä arjesta. Vaikka yleisesti ottaen asennoidun kaikkeen niin, että ensin heitetään se piru sinne seinälle ja todeteaan että: "ei tästä mitään tule", niin loppuviimeksi asiat suttaantuvat aina omalla tavallaan ja vaikka pientä kyyneltäkin olisi silmäkulmassa ja pettymystä ilmassa, niin sitä makeammin voi nauraa hetken päästä itsellensä - Mikäs sen mukavampaa kuin itseironia.

Vaikka elämäni onkin viimeisen puolentoistavuoden aikana heittänyt häränpyllyä, niin en voi moittia tämänhetkistä rauhallista ja perhekeskeistä elämääni. Miten elämäni sitten on muuttunut?
Ennen Fian syntymää minulla oli se oma pieni oravanpyörä jossa juoksin hiki pässä aamusta iltaan, päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, mutta muutettuamme keskelle Eurooppaa ja vielä "keskelle ei mitään" oravanpyörääni tuli stoppi. Minulla ei ole kavereita, kukaan ei soita (paitsi mieheni), ei ole kiire yhtään mihinkään, olen tutustunut rättiin, lattiamoppiin, imuriin, silitysrautaan, sekä muihin talouden siistinäpitovälineisiin. Välillä tuntuu kuin kulkisin terapeuttisessa satukirjassa, varsinkin aamuisin kun lähden ulkoiluttamaan koiraamme Viiviä. Vieno lehmän tuoksu, linnunlaulu, piikkilanka-aidat ja laitumet, sekä tietenkin Harri-haikara tuovat mukavan romanttisen lisänsä tähän euforiseen tilaan.

Toki kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni ja varsinkin sitä energiaa mitä ihanilta ystäviltä saa itsellensä. Tämä rauhallinen elämänrytmi on saanut onnekseni aikaan sen, että alan pikkuhiljaa olla taas "idearikkaassa" tilassa ja pääsen toivottavasti toteuttamaan ideoitani kuluvan vuoden aikana. Kiireettömyys on siis saanut luovuuden siemenen itämään...