Nyt jos koskaan täytyisi kiinnittää huomiota omaan käytökseen puheen lisäksi, sillä neitomme on kuin apina, joka matkii kaiken mahdollisen mitä vanhemmat ovat tehneet. Tietenkin kaikki matkimalla tehty tehdään hiukan omin maustein.
Olen rasvannut iltaisin lapseni suun ympärystää Bepanthenilla, koska se on kohtalaisen kuiva (raukka on perinyt vanhemmiltaan Keratosis pilariksen, eli talirauhasten sarveistapit) eli luvassa näppyä käsivarsiin, reisiin, kasvoihin ja ehkä myös pakaroihin. Toivottavasti pääsee aikuisiällä vaivasta eroon. Keskiviikkoaamuna havahduin sitten siihen, kun lapsemme kasvojen lisäksi papan silmäterä, eli taulutelevisio, oli bepanthenilla voideltu. Molemmissa kohteissa oli reilu kerros rasvaa, minkä lisäksi sitä oli myös tv-tasolla. Eipä auttanut muu kuin tarttua rättiin ja putsausaineeseen. En kuitenkaan löytänyt isännän mikrokuituliinoja ja näin ollen telkussa on edelleen pientä vauhtiraitaa, mutta eipä ole Mr. Microkuituliinakaan huomannut vielä tätä karmeaa rasvamuodostelmaa.
Olen myös rasvannut omia jalkojani aktiivisesti viimeisen viikon ajan. Ostin DMstä kahta erilaista jalkarasvaa ja molemmissa on maininta, että rasvaa ei tulisi laittaa alle kolmevuotiaalle lapselle. Koetin myös laittaa purkit sellaiseen paikkaan, että neiti ei niihin ylety. Mutta kuinkas sitten kävikään, torstaiaamu alkoi iloisella yllätyksellä, muksu oli siirtänyt sohvan tyynyt lattialle ja näin ollen hän istui siis sohvan ”runko-osan” päällä. Sohvan osat, joiden kangasta ei voi pestä olivat yltä päältä jalkarasvassa, tämän lisäksi rasvassa oli neidin legginsit, kädet ja jalkapöydät. Jalat olivat siis rasvattu oikein huolellisesti! Tämän lisäksi neiti on jo pitkään harrastanut nuken jalkojen ”raspausta” suihkussa, sekä välillä hiukan myös omiensa. Äidiltä on opittu myös nenän kaivuu, sormien syönti ja varpaan kynsien repiminen (niin, todellakin harrastan melkein 40 vuotiaana tällaisia helekutin harrastuksia) että ottaa päähän, mutta minkäs teet. Eilen illalla lapseni näytti nukkumaan mennessämme, kuinka hän osaa ”hieroa sormenpäitä yhteen”, samalla tavalla miten pappakin tekee. Eilen yritin myös jättää neidin nukkumaan meidän sänkyymme. Pienenä testinä jos vaikka saisimme ensin pinnasängystä toisen laidan vaihdettua matalaksi. Arvasinhan minä, että sieltä se kohta tulla tepsuttaa, niin kuin kävikin. Toisessa kädessä oli papan kännykkä ja toisessa ranteessa papan kello neidon saapuessa olohuoneeseen.
Meillähän käytetään silloin tällöin ”jäähytaktiikkaa”. Muksu sijoitetaan jäähylle pieneen hyllyn ja seinän välissä olevaan nurkkaan (kuulostaa karmealta). Viime viikolla neiti otti ohjat omiin käsiinsä, sillä aina kun hän tiesi tehneensä pahaa tai jos puhuttiin jäähystä, tapahtui ryntäys jäähypaikalle ja neiti pakitti ”jäähyaitioonsa” lysäytti hartiat rennoksi ja suun mutruun. Tämä on varmasti kasvatuksellisessa mielessä huono juttu, sillä lapsihan ohjailee itse tilannetta, mene ja tiedä, mutta minun mielestäni se oli vaan jotenkin suloista ja söpöä.
Neiti on oppinut tekemään myös palapelejä, joka tuntuu olevan tällä hetkellä suosikkiharrastus. Kikki, Minni, Puto, Deisi ja Akudonal rakentuvat käden käänteessä. Tämän lisäksi kirjojen kuvat ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän ja tarinaakin jaksetaan kuunnella jo pari sivua pidempään. Olemme käyneet myös Nalle Puh pyörällä ulkoilemassa, joskin yleensä ulkoilusta tulee äidin bodauskeikka, koska muksu tahtoo syliin vähän väliä. Kolmetoista kiloa tuntuu jo tästä äidistä raskaalta taakalta! Kävimme perjantaina taas katsomassa lampaita ja takaisintulomatkalla lapseni ryntäsi oma-aloitteisesti metsään. Sieltä tultiin sitten metrin mittainen keppi kädessä heilumaan tien viereen ja heittelemään keppiä. Loppuviimeksi jouduin kantamaan muksun pois metsästä, äidille kun sanotaan vain ”hei-ei” ja painellaan pusikkoon. Viikkoa aikaisemmin ollessamme lenkillä, neiti huuteli samaa ”hei-eitä” ja paineli tyynesti kolmensadan metrin päähän taakseen katsomatta. Siinä vaiheessa se on aina äiti joka perään juoksee. Tuntuu vähän siltä, että neitimme on liiankin helppo kohde kaikenmaailman namusedille!
Ulkoilureissuilla huudellaan aina varmuuden vuoksi tasaisin väliajoin ”Hallou!” ja nostetaan käsi pystyyn. Siinä vaiheessa kun olemme kuitenkin lähellä jotain ihmistä, ei sanota mitään, mutta taas kun päästään matkaan ja ollaan turvallisen matkan päässä kohteesta, niin ”Hallou!” kuuluu jälleen. En tiedä mistä tämä Hello:n ja Hallo:n yhdistyminen juontaa juurensa, mutta tällä hetkellä on siis käytössä tervehdys, joka kuulostaa englantilaissaksalaiselta.
Olemme myös opetelleet sanomaan numeroita yhdestä viiteen, lapseni lempinumero tuntuu olevan kuitenkin kaksi…toista.
Kävimme myös ostamassa kasan uusia kenkiä, karvavuorelliset saappaat ja kahdet talvimonot. Kokokin on jo huikeat 25, mutta eipähän purista varvasta.
Eilen meillä taas Famo ja Mufa pussailivat. En tiedä miksi lapseni haluaa aina kuvien pussailevan keskenään. Toki meille pusutellaan paljon, tai minä olen kokoaikapussaaja ja pusuttelen ja halailen lastani ehkä jopa vähän liikaakin, sanon myös ”ai, että (miten söpö tms.) ja lapsenikin sanoo ”ai että” kun hän pussailee ja halailee nukkejaan. Eilen jopa silloin kun halaili pappaansa. Ulkoilureissuilla täytyy pussata jopa pyörässä olevaa Nalle Puhin kuvaa...
Huomenna neiti saakin leikkikaverin viikoksi kun kaimani tulee tyttärensä kanssa meille kyläilemään. Luvassa on siis mukava viikko. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita… kenties.
Hei-ei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti