Kurkkuni on kipeä…

...eli oma ja sitten ehkä jääkaapissa köllöttelevä vihreä ystävä. Hypokondriakkina olen tietenkin varma, että viimeistään sunnuntaina alkaa veriripuli! Tarkemmin sanottuna kolibakteerien hyökkäys. Niille, jotka eivät ole vielä aiheesta sen kummemmin perillä, voin kertoa, että Saksassa on kuollut viimeisen viikon aikana kolme ihmistä kolibakteerin aiheuttamaan myrkytykseen ja ilmeisesti reippaasti yli sata ihmistä on sairastunut vakavasti. Minä olen tietenkin taas täysin varma, että osuu omalle kohdalle, niin kuin olen ollut varma ennenkin, muun muassa silloin kun kahdeksankymmentäluvun alussa televisiossa ilmoitettiin (se oli sitä aikaa kun kanavaa vaihtaakseen piti nousta sohvalta painamaan sormella nappia), että on löytynyt uusi sairaus nimeltä AIDS, johon ei tiedetä parannuskeinoa. Minäpä sen uutisen satuin kuulemaan ja jo silloin alle kymmenen vuotiaana, olin täysin varma, että minä saan jostain tämän karmivan taudin. En tiedä mistä tällainen juontaa juurensa, että ihminen kuvittelee saavansa kaikki ne kamaluudet, mitä mediassa huudellaan. Täällä ulkomailla asuessa kaikki kamaluudet nousevat vielä kymmenillä potensseilla ylöspäin, sillä jotenkin sitä ei tunne oloansa niin turvalliseksi kuin kotosuomessa, ja tämä asia johtuu kyllä vain ja ainoastaan korvien välistä. Silloin kun olet ”omalla maalla” tällaisia asioita ei välttämättä edes ajattele, koska ympäristö on TUTTU ja TURVALLINEN ja ympärilläsi on vino pino ystäviä ja sukulaisia, jotka antavat sinulle vielä enemmän sitä turvallisuuden tunnetta. Täällä ei mitään näistä ole.

Oma kurkku on myös ollut kipeä. Muksu on ollut jo viikon pois päiväkodista, sillä viime viikon torstai-iltana alkoi niiskutus. Luulinkin ensin, että neidillä on jokin allergia, mutta sitten isäntäkin tuli kipeäksi, kuin myös minun kurkkuni, eli tämä lienee ensimmäinen lenssu, joka päiväkodista on tuotu mukana, että se siitä omasta ajasta. No, tämä oli kyllä tiedossa, että kyllähän sieltä heti tauti tarttuu ja vielä tarttuu ties kuinka monta ennen kuin immuniteettiä on perustaudeille tarpeeksi. Vielä kun lähdemme pariksi kuukaudeksi pois, niin syksyllä on luvassa sitten taas uusi tautien hyökkäys.

Kesälomaa siis jo kovasti odotellaan, sitä silmälläpitäen on tehty jos jonkin sortin toimia. Posti on siirretty Suomen osoitteeseen, kaikki kukat on tapettu, olen perustanut Kesäkissaydistyksen, jonka tarkoituksena olisi koota kaikki mahtavat kotiseutuni kulmakuntien Kesämirrit yhteiseen ajanviettoon mahdollisimman useasti kesän aikana. Olen pommittanut vanhoja asiakkaitani sähköposteilla, koska haluan tehdä tänäkin kesänä töitä. Olen myös harrastanut mielikuvaharjoittelua siitä, kuinka pesen ja jynssään mökin kuistit ja kesäkalut puhtaiksi ja öljyän ne tämän toimenpiteen päätteeksi. Kesäkalu on sitten puutarhatuoli, pöytä ja keinu, ettäs tiedätte. Olen kyllä tehnyt tämän mielikuvaharjoittelun varmasti jo viimeiset viisi vuotta, mutta se on jäänyt vain mielikuvaharjoitukseksi!

Kesälomaa ennen on vielä eräs huippuhetki, nimittäin meille tulee viikoksi supernanny (kone ehdottaa taas supernannyn tilalle supernynnyä), se ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen isännän kanssa lenkille ja mopoilemaan, eli viettämään parisuhdelaatuaikaa kun lapselle on hoitaja. Toki lapsen hoitajankin kanssa pääsee puuhastelemaan kaikkea mukavaa, shoppailemaan yms. mitä vaan ikänä keksimme. Nyt vaan täytyy toivoa, että Islannissa ei taas purkaudu tulivuori!

Eilen tapahtui sitten vihdoin ja viimein se ”tutustutaan naapureihimme” hetki. Yläkerran uudet naapurit olivat koko perheen voimin leikkimässä meidän kanssa takapihalla. Isännät tutkiskelivat autoa ja me emännät kyttäsimme muksuja. Mukavan oloista leppoisaa sakkia. He haluaisivat opetella englantia ja me taas saksaa, eli siinä vasta yhtälö! Änkytystä puolin ja toisin. Ensi viikolla on sitten vuorossa torstaina meidän kadun yksityiset bileet, eli koko kadun väki on kutsuttu viettämään isänpäivää ”punaiselle hallille”, joka löytyy kadun päästä keskeltä peltoa. Siellä voimme sitten tehdä tuttavuutta muihinkin kadun asukkaisiin. Kakku sinne vissiin pitäisi väsätä, mutta minä taidan leipoa suomalaasta pullaa.

Muksun olisi tarkoitus päästä maanantaina päiväkotiin, jäljellä on vain kymmenen päiväkotipäivää ennen lomaa. Täällä on kesäkuun alulle kaksi pyhäpäivää, joten ne syövät hoitopäivien määrää. Neiti on ollut kohtalaisen pirteä, vaikka sieraimista valuvatkin keltaiset Niilit. Olen tullut myös siihen tulokseen, että neiti on valitettavasti saanut isännän ulkonäkögeenit ja äidin ”näin sotketaan”-geenit. Lisäksi nyt on nähtävissä myös ”hei, haluan olla kokoajan alasti”-geeni, joka varhaislapsuuden osalta tulee äidiltä ja jos tämä sama geeni puskee pintaan myös aikuisiällä, niin silloin se tulee isännältä, jonka lempikappale on ilmeisesti Kummelin ”munasillaan, munasillaan”. Lisäksi neiti on harrastanut kovasti viime aikoina maalaamista ja piirtämistä. Hän on todennäköisesti kyllästynyt ylitsepursuavaan vaaleanpunaiseen väriin, sillä nyt värinä on kokoajan MUSTA. Eilen kysyin mitkä housut hän haluaa päällensä ja vastaus oli MUSTAT. Apua, neiti on vasta kaksi vuotias ja nyt vaikuttaa pahasti siltä, että kaiken pitää olla mustaa! Kohta hän piirtää mustalla kajalilla viivat luomiinsa… eiiiiii!

Koiramme on kunnostautunut syömällä jonkun metsänelävän ruskeaa perätavaraa! Eilen olimme pisukakilla ja kahteen otteeseen kun minä en keskittynyt koiraan vaan lapseeni, koiran leuat mussuttivat jotain puskasta löytynyttä jätöstä,  *##*ELE! Hypiksenä tietenkin taas ajattelen, että koira lipoo samantein neidin suuta ja meillä on ekinokokkoosi että heilahtaa… jää siis nähtäväksi! Eläinlääkäriaikakin on varattu, kävin oikein paikan päällä varaamassa, jotta ei tarvitse arpoa jälleen kellonaikoja. Päästään sitten kesäapulaisen kanssa eläinlääkäriin, että tarvittaessa voidaan hoidella hoitsun raivotautiasiat samalla kuntoon…

Mukavaa toukokuun loppua kaikille, täällä kelit ovat olleet tasaisen harmaat ja aika koleat, toivotaan että kesäloman alkaessa tapahtuu sama kuin viime vuonna, eli aurinko paistaa ja lämpötilat pysyttelevät lähempänä kolmeakymmentä astetta!

Ai niin, täytyis varmaan lotota, sillä viime viikonloppuna ei tullut sitä luvattua maailmanloppua, mutta tuli arpajaisvoitto naapurikylän katolisen kirkon arpajaisista. Voitimme 2004 vuosimallin Elbling pullon, taisi olla nimeltänsä Filius. En ole mikään suuri valkoviinin ystävä, mutta ehkä voisin jonain päivänä maistaa, miltä maistuu vuosikertaviini, kera EHEC-bakteerisalaatin...

Euroviisujen kotikatsomossa...

Kotirouva tekee nyt mertarannat ja selostaa, ei jääkiekkoa, vaan Euroviisut. Oikeastaan ajattelin laittaa ylös ajatuksia, joita tämä kyseinen show kotirouvassa juuri tänään herättää…

Parasiitti Oskarihan avasi ihan hienosti kyseisen musiikin ilotulituksen, toisen esiintyjän kohdalla meinasin vaihtaa jo kanavaa, sillä tuttu myötähäpeän tunne hiipi kroppaani. Sitten lauleli muutama kultakurkku lyhyemmässä ja pidemmässä hameessa, minkä jälkeen alkoi ilmeisesti osia ”pojat tanssii”! Isäntäkin pääsi kommentoimaan tätä hänen mielestään ”kamalaa sontaa”.  Tämä tapahtui Viron kappaleen alkumetreillä, mutta kuinka ollakaan, juuri sillä hetkellä isännän jälkikasvu nousi triptrappinsa reunalle seisomaan, läiskäytti kädellä paljasta pyllyään, alkoi heiluttaa sitä, ja lausui ”hyvä biisi”. Kotirouva meinasi sillä samaisella hetkellä tukehtua ruokaansa. Isäntä kysyikin, että tällaisiako tanssiliikkeitä olen lapsellemme opettanut? Enhän toki, voihan vain olla, että lapsestamme on kovaa vauhtia kasvamassa Tuksu 2..

Mitä pidemmälle tämä show jatkaa kulkuansa, sitä korkeammalle jalustalle suomipojan esitys nousee. Ranskaa edusti ilmiselvä Tommi Metsäkedon serkkupoika, Itävaltaa taas Whitney Houstonin vaalea kopio ja juuri tällä hetkellä Slovenialainen kuulostaa aivan Anastasialta. Saksa jostain kumman syystä, laittoi edellisvuoden voittajansa jälleen kilpailuun mukaan. En pitänyt kappaleesta kun sen joskus tässä kuulin, mutta nyt se erottui kyllä eduksensa tämän muun jumputuksen keskeltä. Nyt esiintymisvuorossa on ”Jutila ja pojat” ja voi huh huh, jos poikapoppareiden nykivät hiphophyppelyt eivät oikein uppoa kotirouvaan, niin ei kyllä tämäkään!  Espanja kuuluu samaan hippelishoppelis porukkaan kuin muutkin, mutta nyt esiintyvä Ukraina on kyllä aika hyvä. Yksinkertaista esiintymistä ja jotain erilaista. Kaunis nainen, kaunis ääni. Serbiankin kappale kuulostaa ihan ”käytetyltä”.  Tänään kotirouvaan ei kyllä näköjään uppoa mikään koreografia eikä teatraalisuus, pisteet siis kaikille, jotka eivät yritä liikaa esiintyä!! Georgiakin oli ihan ok, vaikka sielläkin viuhahti jo kulunut soundi.

No ni, kotirouvan top 5, Suomi, Saksa, Itävalta, Ukraina, Georgia, Ukraina ehkä näistä ykkönen. Brittipoppoon musa oli ihan ok sporttimusaa, mutta niiden miesten nykiminen taas jostain painajaisunesta. Samoin Irlannin pojat voisi päästää metsään irti hirvestysaikana…

Sitten haukutaan juontajat… Mies on ihan jees, mutta miksi ihmeessä naisten täytyy nyökytellä, nykiä ja iskeä silmää?? Niin, ja kohotella kulmakarvoja. Tummassa asussa juuri tällä hetkellä esiintyvä nainen on vielä ihan P-jäykkänä. On tainnut iskeä jäykkäkouristus, tai venyttelyt treenien jälkeen jäänyt tekemättä. No niin, tekipä hyvää… tässä on vähän samat fiilikset kuin missikisoja katsellessa, kiva täältä kotisohvalta arvostella, itse kun on niin loistava kaikessa!

Voihan kuiru, Suomipoika taitaa jäädä ilman pisteitä!! Ja johan tuli suomelta mielenkiintoinen äänestystulos, KAMALAAAAAAA! Kauhuskenaario on tietenkin se, että Ruotsi voittaa sekä viisut että MM-kisat.

Jos tästä lopputuloksesta nyt jotain hyvää haetaan, niin se on tietenkin se, että Ruotsi ei voittanut! Mielessä pyörii elävästi hetki, kun meidän hirviöt voittivat viisut! Se oli aika hieno ja hämmentävä kokemus se. Saksan ”ykkösellä” Suomipoikaa kommentoitiin vielä laulavaksi ”Teddy-karhuksi”, no huomenna, ei kun tänään onkin sitten vuorossa karhun sijasta ”Leijonat”!

Olipas siinä kyllä Europliisut…

Kindergarten päivät 7, 8, 9 ja vähän muutakin…

Mammaa on vaivannut suuremman luokan väsymys viimeiset päivät, sekä veroilmoituksen aiheuttama ”täyslamaannus”, joten nukkumatti on korjannut sängyn puolelle ja kirjoittaminen on sitten jäänyt. Nyt kuitenkin pientä turinointia viimeisen kolmen päivän tapahtumista…

Keskiviikkoaamuna menimme päiväkotiin Morgenkreisin jälkeen. Lähdimme kotoa tohinalla ja naapurikylän alussa olikin tien tukkeena roska-auto. Täällä kun ei ole järin leveät tiet, niin päätin valita reitin B ja kurvasin vinhasti vasemmalle kohti kylää. Hetken ajettuani tuli ”Baustelle”-kyltti, ja toki tiellä tönötti kuorma-auto, joten ei ku takas. Päästyäni takaisin risteykseen, roska-auto komeili edelleenkin tiellä. Siihen perään tuli sitten vielä kaksiosainen rekka. Olimme lähteneet jo vähän myöhässä liikkeelle ja kotirouvan pinna alkoi pikkuhiljaa kiristyä. Mersumies kurvasi samalle oikoreitille kuin minä ja naureskelin vaaleisiin viiksikarvoihini, kun hän hetken päästä ilmestyi takaisin risteykseen. Tovin odoteltuamme pääsimme jatkamaan matkaa, kunnes muksu tokaisi takapenkiltä, ”Banane und Keks zu Hause”. Sitten minulle välähti, että pentele, muksun reppu oli jäänyt eteiseen, ja ei ku takas! Vielä piikkinä lihaan, muksu ilmoitti repun olevan oven takana ja tämäkin tuli sujuvasti sakemanniksi.

Nooh, perillekin päästiin vaikkakin parin mutkan kautta. Jotenkin se vaan menee niin, että jos on yksikin ylimääräinen tavara normaalien tavaroiden lisäksi, niin heti unohtuu jotain! Nyt raahasin mukaani kaikki verotukseen liittyvät paperit, kun ajattelin soittaa ”laatuajallani” veroneuvontaan, kun muutama kysymys oli ponnahtanut esiin veroilmoituksia tehdessä. Ensin pitäisi kuitenkin soittaa tulliin ja kysellä autoveroasioista…

Äipän aivot olivat siis ylikansoitetut ja koitinkin täsmentää kaksivuotiaalle lapselleni, että hänen täytyisi pitää huolta siitä, että reppu tulee aina mukaan, koska äidillä lyö välillä tyhjää!!

Muksu aloitti päivänsä banaanin syönnillä, minkä jälkeen leikin hetken vielä Baustellessa neidin kanssa ja törmäsin ensimmäistä kertaa suomalaiseen poikaan, joka on samaa vuosimallia meidän neidin kanssa. Pikku Herra nyökytteli kyllä kun puhuin hänelle suomea, mutta hän ei kyllä sanakaan sanonut. Kerroin hänelle myös, että Fian kanssa voi halutessaan puhua suomea.

Rokki-Mummulla on aika räväkkä tyyli ”ulkoistaa lapsia leikkipaikalta” siinä tilanteessa, kun neitimme haluaa leikkiä jossain paikassa, joka on jo täyskansoitettu. Hän siirtää toimenpidettä vastustelevan lapsen tylysti sivuun ja ilmoittaa, että neitimme on ”uusi lapsi” ja hän haluaa nyt leikkiä tässä. Aika tylyä minun mielestäni, eikä varmastikaan nosta lapseni osakkeita muiden lasten silmissä. Jokainen tietenkin taaplaa tavallansa. Minulle ja neidille Rouva Rokki-Mummu on kyllä erityisen ystävällinen, mutta jotenkin olen aistivinani mummelista lievän takakireyden, varsinkin silloin kun asiat eivät mene jonkun tietyn kaavan mukaan…

Tässä Rouva Rokki-Mummu ja Rouva ryhmänjohtaja, näyttäisi kyllä ihan siltä, että päiväkodissa ei ole muita lapsia kuin meidän neiti, eikä ruohokaan kasva...

Sitten sainkin käskyn lähteä viettämään ”laatuaikaa”…

Minun piti siis soittaa veroneuvontaan, mutta tietenkään asiat eivät menneet suunnitelmien mukaisesti ja minä istuinkin sitten loppuviimeksi Luxin puolella marketin kahvilassa Macciato nenän edessä. Se tuntui kyllä luxuxselta…

Palattuani päivikselle löysin lapseni liukumäkeä laskemasta, oli kuulemma pyörinyt siinä jo tovin kahden muun tytön kanssa. Kädet ojossa juostiin taas äitiä vastaan, mutta kun sanoin, että lähdetään kotiin, niin neiti ampaisi täysillä takapihan hiekkalaatikkoa kohti. On se mukava että lapsi viihtyy päiväkodissa…

Tässä muksujen hiekka-alue.

ja tässä takapihaa, sekä aiemmin mainitsemani portaat, joita ei kuitenkaan onneksi normaalipäivinä käytetä, sillä etupihan puolelta pääseekin suoraan pihalle...

Olin iltapäivällä niin tokkurassa, että lähetin kielikurssin opettajalle viestin, että minua ei illalla näy naureskelemassa. Päätinkin sitten pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja panostaa nukkumiseen, sekä unohtaa päivän liikunnat.

Torstaina menimme jälleen aamurinkulaan, jossa leikittiin tällä kertaa sateenvarjo-leikkiä. Muksua olisi kiinnostanut ihan kauheasti sateenvarjon hipelöinti, mutta hän ei uskaltanut mennä keskelle rinkiä leikin aikana, tai meni, mutta tuli aina heti pois. Plits, pältsiäkin tungettiin jälleen sopivaan rakoon, mutta onneksi nyt jo vähemmissä määrin. Siinä vaiheessa kun ilmoille päästettiin sananparsi, jossa ilmoitetaan Morgenkreis päättyneeksi, muksu pomppasi penkiltänsä kuin pommin iskusta ja vei tuolin paikoilleen. Mitenkä niin kaksivuotiaalle puolen tunnin aloillaan olo tuottaa tuskaa? Ilmiselvästi päivän paras hetki oli sen loppuminen!

Sitten sainkin taas luvan poistua ja kun pääsin ovelle, Rouva Rokki-Mummu juoksi perääni ja pyysi tulemaan takaisin. Neidillä oli kuulemma kovasti jotain asiaa mitä hän ei ymmärtänyt. Muksukin oli jo puolessa välissä käytävää juoksemassa kohti ovea. Kun hän näki, että äiti tulee takaisin, juoksi hän yhtä nopsasti takaisin aamupalapöytään. Kyykistyin neidin tuolin viereen ja kysyin oliko jokin hätänä? Sitten sanoin, että äiti lähtee nyt kotiin ja tulee kohta takaisin. Seuraavaksi muksu työnsi minut kahdella kädellä kurkusta melkein kumoon ja sanoi ”Hei, hei äiti”!! Ai että hätäkö??

Laatuaikani sujui jälleen kerran verotuksen parissa. Sillä erottelin kuittikasasta suomiasuntomme vuosikorjauskulut sekä perusparannusmenot, plaah, onneksi olen sentään laittanut kaikki kuitit nätisti aikajärjestykseen heti remontin alusta lähtien, mutta karmeata katsella mitä rahamääriä siihen yhteen pieneen toilettiin on jouduttu laittamaan. Tässä vielä teillekin kuvaa kohteesta…  ennen ja jälkeen…  ja vähän kookkaalla nenällä varustettua remonttireijaakin…

Tästä se helvetti reilu vuosi sitten alkoi, edellisen remonttireiskan  tekemä viemärikyhäelmä oli päästänyt ties jo kuinka monen vuoden ajan vettä vesieristeen alapuolelle, ja mainittakoon, että lattiassa oli kaksi laatoitusta ja eristettä päällekäin.

Vessan puolella kylpyhuonetta ei ollut sitten vesieristettä ollenkaan, seinissäkin oli vain kolme laattakerrosta päällekkäin ja kotirouva kantoi melkein kaiken seiniltä pudotetun tavaran yksin alas parkkipaikan peräkärryyn, ja pakkastahan ei ollut kuin reilut parikymmentä astetta.

Vieläkin ahdistaa, oli se kyllä niin jättimäinen urakka, että kuinkahan paljon tota nenän varressa olevaa pölyä on nyt keuhkonpohjalla, aspestiakin oon varmaan vetänyt muutaman nenullisen tietämättäni...

Veskipöndekin sai kyytiä...

ja uusi uljaampi tuli tilalle...

Isäni nikkaroi vanhasta tietokonetasostamme kalusteet...

suihkuseinä ja ikkuna...

  

Vesiputket vaihdettiin ylhäältä tuleviksi... ja huomatkaa kotirouvan itse automaalilla maalaama tuuletusräppänä, jonka toimintaperiaate on jostain syystä kuitenkin sisäänpäin hengittävä...

Katto muuttui valkoiseksi ja valokatkaisija muutti vessan sisäpuolelle... Laattamies sanoi, ettei ole pitkähkön uransa aikana vielä koskaan nähnyt niin vinoja seiniä kuin meidän vessassa oli, osasyy lienee siinä, että kotirouva moukaroi ne muodottomiksi suutuspäissään...

 Tänään menimme jälleen myöhemmin päivikselle ja lähdin melkein saman tein pois. Yli puolet lapsista lähti jalkapallo-otteluun Konziin ja päiväkodilla olikin aika hiljaista normaalipäivään nähden. Minäkin vietin ”laatuaikani” Konzissa, ja tämän päivän laatuajan kohteena oli gyne. Olen aiemmin käynyt samaisessa kylässä eräällä miespuolisella gynellä, joka muistutti suunnattomasti ulkonäöllisesti, sekä käytöksellisesti tv:stä tuttua Dr. Housea. Tämä mies ei kuitenkaan millään tavalla herättänyt kotirouvassa sellaista tunnetta kun luottamus, mikä on mielestäni erittäin tärkeä asia silloin kun päästät jonkun toisen ihmisen ronkkimaan haaraväliäsi! Kävin jo viime vuoden puolella varaamassa aikaa tälle tämän päivän uudelle tuttavuudelle ja sain sen silloin neljän kuukauden päähän maaliskuulle, oltuani suomessa tuona samaisena ajankohtana, jouduin siirtämään ajan jälleen eteenpäin, eli tänään oli sitten se suuri päivä, kun vihdoin pääsin ”testaamaan” uutta gyneä.
Minut passitettiin kyllä pieneksi hetkeksi ”nähtävyyksien katselukierrokselle”, sillä aikani siirtyi 40 min eteenpäin, mikä aiheutti tietenkin sen, että jouduin soittamaan päivikseen, että tulen vartin oletettua ajankohtaa myöhemmin noutamaan muksun.

Nyt sitten tiedän, miksi tälle tohtorille oli uudella asiakkaalla niin pitkä jonotusaika! On olemassa hyviä lääkäreitä ja huonoja lääkäreitä, perusteellisia lääkäreitä ja ”hei, teen tätä vain työkseni”-lääkäreitä. Arvostelutaulukosta loppuu pykälät kesken ja ylistävät adjektiivit eivät riitä, sillä nyt se on löytynyt, uusi kotirouvan suurta luottamusta nautiskeleva haaravälintarkastelija!! Jotkut ihmiset vaan ovat niin järjettömän asiallisia, perusteellisia ja niin INHIMILLISIÄ! Toiset saattavat olla ammatissaan erittäin hyviä, mutta heiltä puuttuu täysin kommunikointitaidot ja taito löytää se kemia, mikä kahden ihmisen välillä ”leijuu”…

Tulipahan äidin kuolinpäivän kunniaksi sitten ultrattua a-kupitkin, ja kaikki näyttäisi olevan kunnossa (paitsi koko). Tämä gyne oli muuten ehdottomasti sitä mieltä, että kerran vuodessa pitäisi kupposet ultrata, jos lähisukulainen on kuollut rintasyöpään.

Viimein pääsin sitten muksunhakumatkalle, ja täytyy sanoa, että hitusen on oudot fiilikset, kun pääsee tekemään omia juttuja ilman lahkeessa roikkujaa. Meillä kun ei ole täällä sukulaisia, eikä sellaisia tuttuja, joille muksun voisi jättää hoitoon. Neiti on nyt kaksi ja puolivuotias, enkä ole kertaakaan ollut edes eri osoitteessa yötä kuin hän, että ehkä nyt on jo korkea aika äidin saada sitä ”laatuaikaa”. Vaikka eihän yhden lapsen kaitseminen nyt niin rankkaa ole, eri juttu olisi, jos lapsia olisi vaikka kolme.

Asiasta toiseen… Konz on muuten paikallinen Keuruu, sillä siellä jalankulkijaa tulee aina väistää, muualla kun voi ajella jalankulkijoiden yli…

Palattuani päiväkodille löysin yllätys pyllätys lapseni laskemasta mäkeä. Siellä hän painoi naama yhtä vaaleanpunaisena kuin saappaansa ja oli kuulemma hullaantunut mäenlaskusta… Jälleen sain neidin kädet ojossa syliini ja tällä kertaa lähdettiin ilman pakoilumatkaa vaihtamaan kenkiä ja hakemaan reppua. Käytävässä neiti huuteli jo suureen ääneen ”Auf Wiedersehen Täti”, jotenkin vaan niin kovasti hymyilyttää kun muksu vääntää saksaa, ja nyt on jo havaittavissa uusien sanojen kasvanut määrä.

On kyllä aika karun näköinen liukumäki, haha. Hyvää lapsen väsytystä, kun mäen päälle päästäksensä täytyy kiertää  lenkki tuon ruskean "ruohoalueen" ympäri...

Niin, muksumme pelkää kärpäsiä, jotka hän on tällä hetkellä kyllä nimennyt hämähäkeiksi. Ensimmäisen kerran tajusin tämän, kun neiti seisoi punttipenkin takana ja huusi jähmettyneenä kuin kauhuleffassa. Sormi osoitti kohti ovea ja ajattelinkin jo, että näkeekö hän kenties ovella jotain yliluonnollista, koska ilme oli niin aidon kauhistunut. Mutta, punttipenkin selkänojassa istuskelikin kevään ensimmäinen kärpänen. Kauheata että nauratti toisen kauhu! Meillä kaikuvat siis alati huudot ”Hilfe,Hilfe, Angst, Angst” ”kääpänen ja hämähäkki”, nyt kun kärpästä puskee sisälle vielä ovista ja ikkunoista, ei ole lapsen elämä helppoa ei… ja äiti vaan nauraa…

Kindergarten päivä 5 und 6

Nyt tuleekin sitten kahden päivän päivitys, kun eilen meni ilta jo niin pikkutunneille, että ei yksinkertaisesti suorituskunto enää riittänyt kirjoittamiselle.

Muksu vietti viikonloppuna aikaa "uima--hallissa", minkä hän on aiemmin vielä lausunut "hullihalli"

Eilen aloitimme päivän jälleen vasta 9.30, sillä aamupiiri olisi ollut kuulemma lapselleni pitkäveteinen. Maanantaisin kun yleensä kerrotaan mitä kukakin on viikonloppuna tehnyt. Minulle se olisi tietenkin ollut ihan mielenkiintoista, sillä mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella pikkuisten tarinoita. Aloitimmekin sitten aamun eväiden syönnillä yhdessä muiden lasten kanssa, muksu bongaili naapureiden eväitä ja saikin yhdeltä tytöltä keksin, sillä taisi tuijottaa sitä niin haltioituneena. Syömisen jälkeen lähdimme sitten taas mihinkäs muuhun kuin Turnhalleen, pallomerihän se kutkutteli lapseni mieltä. Minä sain melkein heti luvan poistua paikalta ja istuskelin jälleen kahvikupin kera muiden mammojen kanssa taukotuvassa. Olin edelleen aika sanaton, haha. Reilun puolen tunnin päästä palasin takaisin jumppasaliin ja muksu juoksi kädet ojossa luokseni. Oli ollut taas erityisen reipas, jopa niin reipas, että pää oli ihan hiessä. Kysyin Rouva Rokki-Mummulta tuntuiko hänestä, että lapseni ymmärsi mitä hän tälle puhui, ja mumpsi oli sitä mieltä, että ymmärsi, vaikka ei hänelle vastaillutkaan saksaksi. Sitten oma ymmärrykseni meni taas vähän sinne ja tänne, mutta ilmeisesti mumpsi yritti selittää minulle, että lapsemme on kaksi vuotiaaksi aika kehittynyt yksilö (tai sitten vain halusin ymmärtää näin).

Jumppasalin jälkeen oli vuorossa ulkoilua. Ulos mennään pitkää talon kakkoskerroksen korkeudella kulkevaa tasoa pitkin ja alas on mukavat isot rappuset mutkan kera. Tässä taas yksi kohde, joka näin äitinä kovasti hirvittää. Lapset kun tulevat ulos kauheata vauhtia ja ei ole mitenkään mahdollista vahtia kulkemista niin hyvin, etteikö jotain rappusissa varmasti vielä tapahdu. Nämä ovat siis uudet remontin yhteydessä asennetut systeemit.

Päiväkodin piha on mukavan suojaisi paikka isojen puiden katveessa. Ainoa miinus on se, että pihassa on kuulemma paljon punkkeja, vaikka ruohoa ei kovin paljoa olekaan. Kaiken näköistä härpäkettä löytyy keinusta karuselliin ja hiekkalootaan. Jälleen vain tuntui siltä, että aikuisten silmiä on liian vähän lapsimäärään nähden.  Minä istuskelin penkillä sillä aikaa kun mumpsi viihdytti lastani, ja mukavaahan heillä näytti olevan. Nyt viimeistään tuli muille mammoillekin selväksi, että minun hiljaisuuteni johtuu siitä, että olen ULKOMAALAINEN, eivät nimittäin voineet välttyä kuulemasta kun papatin lapselleni…

Hetken ulkoiltuamme meille tuli kohtiin lähdön aika. Muksu halusi oitis lähteä kauppaan ostamaan keksiä!



Sitten vähän mamman omia tarinoita…
Minä olin koko aamun ihan tolkuttoman väsynyt, sillä edellinen yö meni jälleen käsien puutumisen aiheuttamien painajaisten katselussa. Toivottavasti teistä kukaan ei kärsi samasta vaivasta, sillä se on erityisen epämiellyttävää. Jos nukun siis ”väärässä” asennossa käteni puutuvat täysin tönköiksi ja alan nähdä toden tuntuisia painajaisia, koska minulle tulee jonkin sortin paniikki siitä, että en saa liikutettua itseäni. Tällä kertaa oli oikein kunnon manaaja meininkiä, en viitsi kertoa sen tarkempia yksityiskohtia, sillä ne eivät kuulu samalle sivulle päiväkotipäivityksien kanssa… joka tapauksessa erittäin epämiellyttävää… niin ja tulihan sitä vielä huonosti nukutun yön jälkeen juostua aamulenkkikin raikkaassa huoneilmassa…

Illalla sitten istuskellessani kielikurssilla meni kaikki jälleen vähän nauruksi. Italialainen kurssikaveri kertoi ensin tarinaa äitienpäivätortuista ja sitten lennossa vaihtoi tarinan tyttärensä kanssa tekemäänsä sairaalareissuun. Minä kuuntelin juttua ihan huuli pyöreänä, että mitä hemmettiä rouva on tehnyt torttunsa kanssa sairaalassa, kunnes tajusin, että hän puhuu tyttärestänsä, eikä äitienpäivätortusta. Siinä vaiheessa kun juttu käsitteli polvelle tehtyä röntgeniä, aloin epäillä, että ymmärryksessäni on jotain vikaa, mutta selkeys tarinalle tuli vasta silloin, kun hän mainitsi jo aiemmin tänä vuonna jutuissa olleen tyttärensä hiihtoreissun. Aihe oli aika vakava, mutta minä en voinut sille naurun määrälle mitään, mikä minusta pulppusi kun tajusin että minulla meni tyttäret ja tortut sekaisin. Italialaisrouvalla on erittäin omaperäinen lausumistyyli, joten ehkä se selittää ainakin puolet asiasta…

Ilmoittauduin illalla myös ensiapukurssille netin kautta, kun aikaisempaan ilmoittautumiseeni sähköpostilla ei tullut mitään vastausta. Täytin lomakkeen ja klikkasin siinä ollutta linkkiä varmistaakseni , että olin ymmärtänyt kaikki ”ehdot” oikein, palattuani takaisin ilmoittautumislomakesivulle, kaikki tietoni olivat kadonneet. Siispä täyttelin lomakkeen uudestaan ja painaessani lähetä nappulaa, tajusin, että olin unohtanut siirtää mollikan kohdasta Herr, kohtaan Frau, siispä Herra Kotirouva on lähdössä nyt sitten ensiapukurssille (jos muistaa). Täytynee varmaan pukeutua transuksi, jottei siellä tarvi sitten ihmisten liikoja ihmetellä.

Miehisyydestä puheen ollen, olen törmännyt jälleen epämiellyttävään ystävään nimeltä ”jalkalima”. Kelien lämmetessä alkaa luonnollisesti muodostua sukkamehua, mutta minulla tämä mehu on mennyt askelta pidemmälle ja muuttunut limaksi. Kaikki naisethan tietävät nämä ihanat nykymaailman pikku nailonit, joiden olisi tarkoitus pysyä varpaiden ja kantapään välisen alueen suojana, minulla ei ole vielä kertaakaan ollut sellaista sukkaa, joka olisi toiminut niin kuin kuvittelisin, että sen pitäisi toimia. Näin ollen jalkani alkaa hautua kengissä, ja kun hautuminen on edennyt tarpeeksi pitkälle, ei voi kuvitellakaan ottavansa kenkää pois jalasta julkisella paikalla. Josko nyt voisi muutenkaan ottaa, sillä rakkaan aviopuolisoni mielestä jalkateräni on kyhmyjoutsenen pään mallinen ja isovarpaani kuin kobran pää hiukan sivulle taivutettuna. Siis juurikin sellainen, jota ei kannata julkisesti esitellä.


Sitten tähän päivään…

Tänään olimme mukana sitten taas aamuringissä. Aluksi lattialle laitettiin erilaisia pieniä puisia hahmoja ja tyttärenikin tiesi, että häneltä kysytty hahmo oli tyttö ja ihan reippaasti hän sen saksaksi pamautti ilmoille, mutta, ennen tätä neitimme oli aloittanut jo pienimuotoisen häiriköinnin, sillä hän hakkasi käsillä polviansa ja hoki ”lits, läts, lits, läts”, jotakuinkin taukoamatta. Välillä oli hetken hiljaista ja sitten se lätinä taas alkoi. Minua alkoi jo hieman naurattaa, vaikka koitinkin pitää naaman peruslukemilla. Välissä sitten leikittiin jotain kissatanssi leikkiä, prinsessa ruususta, sekä loppuviimeksi pingviini leikkiä, koska siinä laulettiin ”plitz, platz” tms. ja se sopi meidän neidin häiriköintiin täydellisesti…

Minä olin edelleen aivan poikki ja olinkin kovin onnellinen, kun sain luvan poistua kokonaiseksi tunniksi. Suuntasin heti kotiin hakemaan unohtuneita pullopantteja ja vaihtamaan farkut hameen tilalle, sillä ulkona oli kylmä. Ensi viikolla alkaa sitten se hiukan pidempi oma aika, mutta katsotaan nyt vielä kuinka lyhyiksi neidin päivät oikein tehdään.
Palattuani päiväkodille neiti läytyi Baustellesta ja hän oli kuulemma leikkinyt poikien kanssa autoilla ja kaikki oli jälleen mennyt oikein hyvin. Kyllähän se muksu näyttää kovasti siellä muiden lapsien keskellä viihtyvän, kovin on onnellinen olo, kun lapsella on vihdoinkin sellaista ohjelmaa, joka on mielekästä ja inspiroivaa.

Sitten suuntasimmekin kauppaan ja yllätys yllätys, muksu leikki pullonpalautuslapulla juuri ennen kassaa, ja autolle päästyämme tajusin, että enhän minä sitä lappua sille kassaneidille koskaan antanut vaan se oli ilmeisesti pudonnut neidiltä. Että harmitti vietävästi, kolme euroa meni taas kankkulan kaivoon. GRRRR!

Päivä kuluikin sitten veroilmoituksia tehdessä, koskahan sitä oppisi tekemään asiat ajallaan, niin että ei olisi niin paljon muisteltavaa. Huomenna pitäisi soittaa vielä APUA-linjalle, koska sitä tässä todellakin tarvitaan, HILFE, HILFE!


Huomiseen!

Molskis ja loiskis vai lits, läts?

Sijaistoimintoja...

Lauantain turinoita…

Niin, viikko vierähti nopeasti uuden ”päiväjärjestyksen” kera. Muksu on kasvanut kahden viikon aikana huiman harppauksen kohti ”ison tytön”-roolia. Tuntuu ihan kummalliselta, että kaksi viikkoa sitten ei oikein edes osattu tehdä asioita pottaan, ja nyt todellakin jo pestään kädet toimituksen jälkeen itse, joskin käsien pesu tapahtuu aina alasti! Vaatteiden riisuminen onkin sitten se vaikeuksia aiheuttava juttu, välillä pisu kerkiää tulla housuille, kun tarttuvat penteleet nilkkoihin kiinni ja käsien pesua varten ei meinaa paita irrota päästä.

Hiukan siis emännänkin kuulumisia lapsen kuulumisten sekaan…

… Huomenna on sitten se suuri ja mahtava äitienpäivä. Kysyin viikolla isännältä, mitä hän aikoo minulle ostaa lahjaksi, ja vastaus oli, ”sitä samaa mitä sinäkin ostit minulle!”. Eli EI MITÄÄN! Ou jee, ou jee. Ajattelinkin, että täytyy varmaan käydä kaupassa ostamassa mansikoita ja kakkupohja sekä purkillinen kermaa, niin saadaan edes kakku väännettyä. Joskin sellainen mistä isäntä ei tykkää, mutta eihän se olekaan isännänpäivä!
Tänä aamuna lenkille lähtiessäni kysyin, että saanko lainata isännän juoksucapreja? Sillä minulla ei ole minkäänlaisia lämpöisen kelin urheilupöksyjä. Tyly vastaus oli taas että, ”ET” ja syy oli se, että minulla on niin läskit reidet ja iso perä, että herran housut venyisivät!! Että perkule kehtaa moisia törkeyksiä ladella vaimollensa… prkl…!!

Kävinkin sitten hiittaamassa mäkitreeniä raskausaikana ostamillani lököpöksyillä, niissä oli ainakin tilaa, eikä venymisestä tarvinnut huolehtia. Tänään onkin pitkästä aikaa kesäkelit, eli aamulla oli heti jo yli 20 astetta lämmintä varjossakin. Koko viikon on ollut kylmä varsinkin aamuisin.  Viime viikolla oli myös eräänä aamuna aika eriskummallisen kirkas keli, sillä päiväkotimatkalla huomasin ensimmäistä kertaa, että naapurikylän idyllisen Mosel-näkymän pilasi horisontissa näkyvät ydinvoimalan piiput sauhuineen. Ranskan puolella on varmaan noin 30-40 kilometrin päässä meistä ydinvoimala ja sen piiput näkyvät hyvinkin kauas. Meiltä kun nousee täältä kuopasta mäen päälle, niin voi ihailla näitä todella kauniita piippuja. Eriskummallisin näkymä on ollut kyllä lenkillä bongattu aurinkopaneelipelto, tuulivoimala ja nämä piiput. Kaikki näkyivät siis samalla silmäyksellä. Jotenkin vaan tuo ydinvoimala aiheuttaa kauhun sekaisia tunteita.

Kun isäntä ei kerran meinaa ostaa minulle lahjaa, niin ajattelinkin sitten ostaa sellaisen itse. Kävin nimittäin ostamassa eläinkaupasta ihan sairaan kalliin ”Furminatorin”. Meinasin housuihin paskoa, kun näin sen hinnan, mutta ostettavahan se oli. On nimittäin siinä määrin paljon koirankarvaa nurkissa, että melkein jo iskee epätoivo. Edellisenä iltana kun imuroi, niin seuraavana aamuna on samanlainen lasti karvapalloja nurkissa ja varsinkin matossa. Täytyy kyllä myöntää, että tämä peli on hintansa väärti, ihmettelen suunnattomasti, että koiraa on vielä jäljellä, sillä pussitin ainakin puolikkaan koiran Furminatorin käytön jäljiltä!! Suosittelen kaikille joilla karvat kasvavat nurkissa. Tämä oli tietenkin taloudellinen lahja, sillä oletan sen käytön myötä imurin pölypussien täyttyvän hitaammassa tahdissa, ovat nimittäin nekin aika kalliita!

Minun pitäisi juuri tällä hetkellä tehdä veroilmoitusta. Kovasti tuntuu olevan koko ajan muuta tekemistä. Pesin kuistin ja puutarhakalut, kun täällä oli järjetön siitepölykausi puiden kukkiessa, joten partsi oli täynnä keltaista töhnää. Siistin samalla kivetyksen rikkakasveista ja pesin muksun ulkouimalan.
Joka vuosi sama ongelma, ettei millään viitsisi kaivella vanhoja papereita ja ynnäillä plussia ja miinuksia. Viime vuonna oli vielä se viheliäinen vessaremontti, josta on miljoona kuittia, kaikki ovat nätisti kyllä järjestyksessä, mutta mitään ei ole laskettu vielä yhteen. Kesätöistäkin pitäisi vielä soitella verottajalle, että saisi kaiken kerralla oikein, pläääääh, kello onneksi tikittää ja takaraja tälle kaikelle lähestyy, että pakkohan sitä jossain kohtaa on saada aikaiseksi.  Missä on minun henkilökohtainen ”kirjanpitäjäni”, sille olisi nyt tarvetta!

Olen alkanut pitämään muuten koiralle sulkeisia, naapurit varmasti nauravat partoihinsa, kun meikäläinen komentaa ”kuuroa” koiraa ja lapsi toistaa kaiken kovalla äänellä jos on mukana. Kalkkunaleikkeet ovat menneet siis parempiin suihin ja kyllähän se koira joskus tekee niin kuin sanotaan, varsinkin silloin, kun kuulee sanan ”vapaa”!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja omalle mammalle sinne pilvenhattaralle!

Kindergarten päivä 4

Tässä eilisen selostukset, pienellä viiveellä...

Viikon viimeinen päiväkotipäivä saatiin onnellisesti päätökseen. Olimme tänään ensimmäistä kertaa mukana ”Morgenkreis”issa. Tämä tapahtuma aloittaa yleensä kaikki aamut ja silloin koko ryhmä leikkii, laulaa tms. yhdessä. Tänään oli kuitenkin vuorossa kirjan lukeminen. Istuimme kaikki pienillä penkeillä ringissä ja aloitimme aamun laululla ”Ich bin da, du bist da, wir sind alle wieder da”, eli samalla jodlauksella, jota harrastimme aikanaan myös jumppakerhossa. Tässä biisissä oli kuitenkin hiukan erilainen sävel ja laulua laulettiin myös ranskaksi. Laulussa luetellaan kaikki paikallaolijat nimeltä, eli on varmasti hyvä aamun avaus tällaiselle dementikolle kuten minä, joka ei muista ihmisten nimiä sitten millään. Laulun jälkeen lapseni ilmoitti haluavansa pallomereen, yritin nätisti selittää, että ensin luetaan kirjaa ja sitten vasta mennään palloilla leikkimään. Siinä tuli sitten häiriköityä kirjan lukuhetkeä tuon tuosta, kun ilmassa kaikasi lapseni huuto ”Bälle, Bälle”. Mietin kyllä, että olisi varmasti neidin keskittyminen ollut aivan toista luokkaa, jos äiti ei olisi ollut paikalla. Kirja saatiin kuitenkin kunnialla luettua loppuun ja katsottua myös siinä olleita kuvia. Tämän jälkeen leikimme vielä ”Schuhsalat”-leikkiä, jossa yksi lapsista meni piiloon ja toiset laittoivat kenkänsä kasaan keskelle rinkiä. Sitten pojan tehtävä oli löytää kaikille kengille oikea omistaja.

Vihdoin koitti se hetki, kun lähdimme jumppasaliin. Muksu oli kyllä hiukan ihmeissään, kun salissa ei ollut ketään muita. Vaihdoimme jumppavehkeet päälle ja ryntäsimme pallomereen. Minun piti ottaa muutama kuva, mutta kun sain ensimmäisen kuvan otettua, loppui tietenkin akku.
Loppuviimeksi aloimme rakentaa isoista patjanpalasista taloa ja neiti oli jälleen kovin haltioissaan uusista rakennustarpeista. Rouva rokki-mummu ilmoitti minulle, että kohta saisin lähteä lueskelemaan puoleksi tunniksi esitelehtistä heidän taukotupaansa, jotta muksu jää ilman äitiänsä. Hänellä on muuten hassu tapa, kun hän alkaa puhua minulle hän madaltaa ääntänsä ja kyyristyy hieman, minä tietenkin työnnän korvani melkein hänen suuhun, jotta kuulen kaiken mitä hän sanoo. Välillä on siis vähän tekemistä, jotta menee kerrottu viesti jakeluun.

Päästyäni taukotupaan, totesin, että siellä oli puolet alakerran lapsien äideistä. Heillä oli kuitenkin suut vaahdossa keskustelut kesken, joten minä olin tietenkin pelkkänä korvana (tämä on muuten geeneissä ja periytyy äidiltäni). Olin siinä siis lueskelevinani esitettä, mutta oikeasti kuuntelin rouvien juttuja ja oma keskusteluni jäi siihen, että kysyin oliko minulle vielä vapaata tuolia. Aika nopeasti tuli lähtö toiseen osoitteeseen, sillä remonttireiska aloitti pöytätason sahaamisen ja sitä melua ei kyllä vapaaehtoisesti jäänyt kukaan kuuntelemaan. Menin sitten muksun ryhmän huoneeseen hetkeksi ja luin muutaman sivun minulle annetusta esitteestä, kunnes lähdin takaisin yläkertaan. Toivottavasti ensi viikolla törmään uudestaan äiteihin, niin ehkä saisin sopivaan rakoon sanottua muutaman sanasenkin.

Neiti oli kovassa vauhdissa yläkerrassa, eikä kuulemma ollut huudellut perääni. Hän tietenkin kaatoi mehut päällensä ja minä lähdin hakemaan puhdasta paitaa. Päästyäni takaisin huomasin, että muksun poskeen oli ilmestynyt punainen läikkä ja hän aivasteli jälleen, olisikohan jotain yliherkkyyttä aiheuttavaa yläkerran tavaroissa / ilmassa, saapas nähdä…

Vielä kerkesimme hetkeksi Baustelle-huoneeseen ja hetken leikittyämme neiti ilmoitti, että hänellä on nälkä! Loppuaika menikin sitten rypäleitä syöden.

Maanantaina taas jatkuu harjoitukset. Täytyy kyllä sanoa, että oli erityisen mukava viikko. Ihanaa kun on joku aikataulu mitä pitää noudattaa, niin tulee samalla vähän ryhtiä elämään.

Kindergarten päivä 3

Tänään oli viimeinen päivä kun menimme päiväkotiin puoli kymmeneksi. Huomenna saamme sitten olla melkein tunnin kauemmin paikalla. Muksu halusi aloittaa päivänsä maalaamalla, ja abstrakti taideteos olikin valmis tuossa tuokiossa, minkä jälkeen siirryimme tekemään liian vaikeaa palapeliä. Sekin siirrettiin naapuripojalle loppuun rakennettavaksi ja hetki vielä arvottiin, mikä on norsun takajalka, korva, masu sekä etujalka. Kohtalaisen nopeasti tästäkin toimenpiteestä haluttiin siirtyä seuraavaan kohteeseen, mikä oli yläkerran jumppasali ja siellä sijaitseva pallomeri.
Muksumme ei ole vielä eläissään pallomerta nähnyt. Siinä missä muut tenavat pomppivat holtittomasti mereen, meidän neiti tuijotti jännittyneenä pehmustetun laidan päällä istuen. Vihdoin hän uskalsi tiputtautua pallojen sekaan, minkä jälkeen kaikuivat ”hilfe, hilfe” huudot. Jonkin aikaa siinä meni palloihin tutustuessa. Parhaiten neiti kuitenkin käsittelee palloja niitä heittämällä, ja jälleen annettiin rouva rokki-mummulle näytös omista taidoista. Kieltämättä neiti heittää palloa aivan kuin baseball-pelaaja. Se mikä on tietenkin huono asia, hän heittää niitä suoraan muita lapsia kohti.
Sitten neiti alkoikin aivastella ja rouva rokki-mummu kysäisi oliko neidillä kenties jokin allergia. Minä siihen sitten kertomaan, että ei ole testattu, mutta epäilystä on, sillä neidillä on atooppisen ihon oireita vaihtelevasti. Tästä sitten puheenaihe siirtyi ihottumaisen ihon hoitoon, ja kuinka ollakaan jumppasalin valvojalla oli aiheesta henkilökohtaista kokemusta. Seuraavaksi istuinkin sitten suu pyöreänä kuuntelemassa hoitodiagnoosia. Siinä meni noin viisi minuuttia ja ainoa mitä ymmärsin oli, että rouva jumppasalinvalvoja oli ollut jollain erityisellä klinikalla, joka oli oikeasti lasten klinikka, mutta hän oli ollut siellä aikuispotilaana. Juu-u, rouva kotirouva osaa varmasti olla erittäin ymmärtäväisen näköinen kuunnellessaan, kun juttua tulvii kanssakeskustelijan suusta tauotta.

Tänään oli muutenkin sellainen päivä, että ei mennyt oikein jakeluun mikään juttu. Itse puhuin kyllä välillä suu vaahdossa, mutta sekin taisi olla ihan puuta heinää. Riuhtaisin eilen sellaisen punttitreenin postissa saapuneiden käsipainojen avulla, että meinasin illan kielikurssilla kupsahtaa pöytään ja kaikki jutut menivät ihan kikatteluksi. Sielläkin tuntui olevan änkytysvaihde päällä.

Luonnollisesti muksua ei meinannut saada enää jumppasalista pois, sillä palloilu tuntui olevan kovasti mieleen. Erityisellä houkuttelulla saimme kuitenkin kepluteltua suunnan taas alakertaan ja ylläri pylläri Baustellehan se oli seuraava kohde. Tyttäreni leikki seuraavan vartin näppärästi poikain kanssa junaradalla ja rikkihän se meni tietenkin, kun naiset pääsivät sotkemaan miesten hommat. Kävimme ennen Baustellea tutustumassa myös Traumlandiin (siellä ilmeisesti lapsille aiheutuu traumoja)… No, se oli uudella puolella, joka on siis juuri valmistunut. Aika kalpealtahan paikka vielä näytti, mutta siellä voi leikkiä kauppaa, kotia yms. eli erilaisia ”kulisseja” leikeille löytyy useita.

Vielä hetkeksi takaisin Baustellellelee, katselin lattialla istuessani lasten laatikoissa olevia nimiä, ja totesin, että noin 75% nimistä oli ulkomaalaisia. Päiväkoti pullistelee siis kaksoiskansalaisuuden tai ulkomaisen kansalaisuuden omaavia lapsia. Meidän neiti teki ilmeisesti vaikutuksen erääseen viidakkopoika Mowglia muistuttavaan ihastuttavaan pikkupoikaan, sillä poitsu ”lyöttäytyi remmiin” eli oli kuin iilimato meidän kimpussa loppuajan.

Kävimme myös katsomassa uuden puolen vessan, ja siellä oli mahtava pikkuvessa. Sellainen potan korkuinen pieni punareunainen aivan oikea vessanpönttö. Huuhtelunapitkin olivat noin puolen metrin korkeudella lattiasta, aivan liian söpö!

Loppuaika menikin sitten porkkanaa syödessä. Minä bongasin ikkunasta takapihan leikkialueelta sellaiset 15 muuta äitiä. Tämä on kyllä sangen mielenkiintoista. Mikähän karman laki tämä oikein on, että olen joka paikassa eristettynä, niin, että en varmasti tutustu kehenkään paikalliseen äitiin?? Todellakin, minä olen keskikerroksessa neitimme kanssa ja tällä hetkellä ryhmän ainoan uuden lapsen äiti. Keskikerroksessa on neljä huonetta, joissa kaikissa on varmasti se 25 lasta. Missään muussakaan huoneessa ei ole yhtäkään äitiä. Sitten on tämä alakerta, jossa on pienimmät lapset 0-3 vuoden väliltä ja siellä on tällä hetkellä ties kuinka monta mammaa muksujensa kanssa (mikäköhän järki siinäkin loppuviimeksi muuten on, jos lapset tutustutetaan päiväkotiin ja kaksi viikkoa tupa on täynnä tätiä toisen perään?). Elän kuitenkin toivossa, että tulevan viikon aikana keskikerrokseenkin saapuisi edes muutama äippä.

Saimme edellisen päivän taideteoksen kotiin vietäväksi ja kehotuksen tuoda pienempi portfoliokansio suuren tilalle, koska ei kuulemma mahtunut hyllyyn. Rouva rokki-mummu on muuten vanhennettu versio Millennium-Trilogian Lisbeth Salanderista, jos ja kun olet ehkä katsonut elokuvat… Sellainen asia pisti tänään vielä korvaani, että lasten henkilökunnan ”rouvittelu” kuulostaa erikoisen hassulle suomalaiseen korvaan… bongasin muuten eilisestä vanhempien lehdestä kaikkien työntekijöiden nimet, eli nyt ei tarvitse sitten sanoa ”Frau Rock-Oma”…

Bis morgen!