Kurkkuni on kipeä…

...eli oma ja sitten ehkä jääkaapissa köllöttelevä vihreä ystävä. Hypokondriakkina olen tietenkin varma, että viimeistään sunnuntaina alkaa veriripuli! Tarkemmin sanottuna kolibakteerien hyökkäys. Niille, jotka eivät ole vielä aiheesta sen kummemmin perillä, voin kertoa, että Saksassa on kuollut viimeisen viikon aikana kolme ihmistä kolibakteerin aiheuttamaan myrkytykseen ja ilmeisesti reippaasti yli sata ihmistä on sairastunut vakavasti. Minä olen tietenkin taas täysin varma, että osuu omalle kohdalle, niin kuin olen ollut varma ennenkin, muun muassa silloin kun kahdeksankymmentäluvun alussa televisiossa ilmoitettiin (se oli sitä aikaa kun kanavaa vaihtaakseen piti nousta sohvalta painamaan sormella nappia), että on löytynyt uusi sairaus nimeltä AIDS, johon ei tiedetä parannuskeinoa. Minäpä sen uutisen satuin kuulemaan ja jo silloin alle kymmenen vuotiaana, olin täysin varma, että minä saan jostain tämän karmivan taudin. En tiedä mistä tällainen juontaa juurensa, että ihminen kuvittelee saavansa kaikki ne kamaluudet, mitä mediassa huudellaan. Täällä ulkomailla asuessa kaikki kamaluudet nousevat vielä kymmenillä potensseilla ylöspäin, sillä jotenkin sitä ei tunne oloansa niin turvalliseksi kuin kotosuomessa, ja tämä asia johtuu kyllä vain ja ainoastaan korvien välistä. Silloin kun olet ”omalla maalla” tällaisia asioita ei välttämättä edes ajattele, koska ympäristö on TUTTU ja TURVALLINEN ja ympärilläsi on vino pino ystäviä ja sukulaisia, jotka antavat sinulle vielä enemmän sitä turvallisuuden tunnetta. Täällä ei mitään näistä ole.

Oma kurkku on myös ollut kipeä. Muksu on ollut jo viikon pois päiväkodista, sillä viime viikon torstai-iltana alkoi niiskutus. Luulinkin ensin, että neidillä on jokin allergia, mutta sitten isäntäkin tuli kipeäksi, kuin myös minun kurkkuni, eli tämä lienee ensimmäinen lenssu, joka päiväkodista on tuotu mukana, että se siitä omasta ajasta. No, tämä oli kyllä tiedossa, että kyllähän sieltä heti tauti tarttuu ja vielä tarttuu ties kuinka monta ennen kuin immuniteettiä on perustaudeille tarpeeksi. Vielä kun lähdemme pariksi kuukaudeksi pois, niin syksyllä on luvassa sitten taas uusi tautien hyökkäys.

Kesälomaa siis jo kovasti odotellaan, sitä silmälläpitäen on tehty jos jonkin sortin toimia. Posti on siirretty Suomen osoitteeseen, kaikki kukat on tapettu, olen perustanut Kesäkissaydistyksen, jonka tarkoituksena olisi koota kaikki mahtavat kotiseutuni kulmakuntien Kesämirrit yhteiseen ajanviettoon mahdollisimman useasti kesän aikana. Olen pommittanut vanhoja asiakkaitani sähköposteilla, koska haluan tehdä tänäkin kesänä töitä. Olen myös harrastanut mielikuvaharjoittelua siitä, kuinka pesen ja jynssään mökin kuistit ja kesäkalut puhtaiksi ja öljyän ne tämän toimenpiteen päätteeksi. Kesäkalu on sitten puutarhatuoli, pöytä ja keinu, ettäs tiedätte. Olen kyllä tehnyt tämän mielikuvaharjoittelun varmasti jo viimeiset viisi vuotta, mutta se on jäänyt vain mielikuvaharjoitukseksi!

Kesälomaa ennen on vielä eräs huippuhetki, nimittäin meille tulee viikoksi supernanny (kone ehdottaa taas supernannyn tilalle supernynnyä), se ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen isännän kanssa lenkille ja mopoilemaan, eli viettämään parisuhdelaatuaikaa kun lapselle on hoitaja. Toki lapsen hoitajankin kanssa pääsee puuhastelemaan kaikkea mukavaa, shoppailemaan yms. mitä vaan ikänä keksimme. Nyt vaan täytyy toivoa, että Islannissa ei taas purkaudu tulivuori!

Eilen tapahtui sitten vihdoin ja viimein se ”tutustutaan naapureihimme” hetki. Yläkerran uudet naapurit olivat koko perheen voimin leikkimässä meidän kanssa takapihalla. Isännät tutkiskelivat autoa ja me emännät kyttäsimme muksuja. Mukavan oloista leppoisaa sakkia. He haluaisivat opetella englantia ja me taas saksaa, eli siinä vasta yhtälö! Änkytystä puolin ja toisin. Ensi viikolla on sitten vuorossa torstaina meidän kadun yksityiset bileet, eli koko kadun väki on kutsuttu viettämään isänpäivää ”punaiselle hallille”, joka löytyy kadun päästä keskeltä peltoa. Siellä voimme sitten tehdä tuttavuutta muihinkin kadun asukkaisiin. Kakku sinne vissiin pitäisi väsätä, mutta minä taidan leipoa suomalaasta pullaa.

Muksun olisi tarkoitus päästä maanantaina päiväkotiin, jäljellä on vain kymmenen päiväkotipäivää ennen lomaa. Täällä on kesäkuun alulle kaksi pyhäpäivää, joten ne syövät hoitopäivien määrää. Neiti on ollut kohtalaisen pirteä, vaikka sieraimista valuvatkin keltaiset Niilit. Olen tullut myös siihen tulokseen, että neiti on valitettavasti saanut isännän ulkonäkögeenit ja äidin ”näin sotketaan”-geenit. Lisäksi nyt on nähtävissä myös ”hei, haluan olla kokoajan alasti”-geeni, joka varhaislapsuuden osalta tulee äidiltä ja jos tämä sama geeni puskee pintaan myös aikuisiällä, niin silloin se tulee isännältä, jonka lempikappale on ilmeisesti Kummelin ”munasillaan, munasillaan”. Lisäksi neiti on harrastanut kovasti viime aikoina maalaamista ja piirtämistä. Hän on todennäköisesti kyllästynyt ylitsepursuavaan vaaleanpunaiseen väriin, sillä nyt värinä on kokoajan MUSTA. Eilen kysyin mitkä housut hän haluaa päällensä ja vastaus oli MUSTAT. Apua, neiti on vasta kaksi vuotias ja nyt vaikuttaa pahasti siltä, että kaiken pitää olla mustaa! Kohta hän piirtää mustalla kajalilla viivat luomiinsa… eiiiiii!

Koiramme on kunnostautunut syömällä jonkun metsänelävän ruskeaa perätavaraa! Eilen olimme pisukakilla ja kahteen otteeseen kun minä en keskittynyt koiraan vaan lapseeni, koiran leuat mussuttivat jotain puskasta löytynyttä jätöstä,  *##*ELE! Hypiksenä tietenkin taas ajattelen, että koira lipoo samantein neidin suuta ja meillä on ekinokokkoosi että heilahtaa… jää siis nähtäväksi! Eläinlääkäriaikakin on varattu, kävin oikein paikan päällä varaamassa, jotta ei tarvitse arpoa jälleen kellonaikoja. Päästään sitten kesäapulaisen kanssa eläinlääkäriin, että tarvittaessa voidaan hoidella hoitsun raivotautiasiat samalla kuntoon…

Mukavaa toukokuun loppua kaikille, täällä kelit ovat olleet tasaisen harmaat ja aika koleat, toivotaan että kesäloman alkaessa tapahtuu sama kuin viime vuonna, eli aurinko paistaa ja lämpötilat pysyttelevät lähempänä kolmeakymmentä astetta!

Ai niin, täytyis varmaan lotota, sillä viime viikonloppuna ei tullut sitä luvattua maailmanloppua, mutta tuli arpajaisvoitto naapurikylän katolisen kirkon arpajaisista. Voitimme 2004 vuosimallin Elbling pullon, taisi olla nimeltänsä Filius. En ole mikään suuri valkoviinin ystävä, mutta ehkä voisin jonain päivänä maistaa, miltä maistuu vuosikertaviini, kera EHEC-bakteerisalaatin...