Tänään oli siis se suuri päivä, kun lapsemme aloitti päiväkodin. Täällä kuvio menee siihen malliin, että jommankumman vanhemmista tai vaihtoehtoisesti molempien tulee olla lapsen mukana ensimmäiset kaksi viikkoa. Ennen tätä päivää oli tietenkin jo tehty monta asiaa päiväkotiin liittyen. Olin noin kuukausi sitten info-illassa, jossa vanhemmille esiteltiin päiväkodin toimintaperiaatteita, sekä saimme vapaamuotoisesti tutustua päiväkotiin sekä kysellä päiväkodin henkilökunnalta tarpeellisiksi katsomiamme asioita. Tämän lisäksi olin myös johtajattaren kanssa juttusilla, missä käytiin asioita hiukan henkilökohtaisemmin läpi.
Muksulle täytyi ostaa myös sisäkengät, jumppatossut, eväskipot ja portfoliokansio. Tietenkin myös vaippoja ja kumihanskoja. Kuten arvata saattaa kotirouva täytteli vielä edellisen illan pikkutunneille saakka sopimus yms. papereita ja isäntä kirjoitteli lapsensa nimiä eri kohteisiin kumisaappaista eväsboxeihin. Tässä olikin ensimmäinen omituiselta tuntuva juttu, sillä kutsumme lastamme nimellä ”Fia”, vaikka muksun oikea nimi on ”Sofia”. Olenkin viimeisen kuukauden ajan kysellyt lapseltani, mikä hänen koko nimensä on, jotta tietää rassukka sitten reagoida vähemmän käytettyyn nimeensä. Nyt on kuitenkin hyvä hetki ottaa oikea nimi käyttöön. Syy miksi kutsumme lastani Fiaksi, johtuu siitä, että jos näin ei olisi tehty, olisin vakuuttunut että lastani kutsuttaisiin ”Sohviksi”. Tämä ei tietenkään käy, sillä minulle Sohvi on hevosen nimi, joskin erittäin kauniin sellaisen, mutta ensimmäisenä tulee itselleni aina tämä hevonen mieleen.
Tänä aamuna olimme kerrankin hyvissä ajoin valmiita, ja suuntasimme auton kohti naapurikylää. Olin kertonut neidille, että menemme päiväkotiin jossa on paljon muita lapsia ja tätejä, jotka kaikki puhuvat saksaa. Päästyämme ovesta sisään, neitiä alkoi hitusen jännittää. Meitä oltiin jo ohjaamassa alakertaan kun johtajatar korjasi suunnan takavasemmalle, sillä meidän oli tarkoitus siis mennä ”maalareiden”-ryhmään. Ovella meitä olikin vastassa nainen, jonka olin nähnyt jo edellisellä viikolla tuodessamme kirjettä päiväkotiin. Luulin tuolloin, että tämä ”rokahtava mummu” ei varmastikaan ole ”tarhatäti”-henkilökuntaa, vaan kuuluu jollekin toiselle tellukselle. Meitä oli siis vastassa nainen, jolla oli pikimustat nuorekkaasti leikatut hiukset, hiukan kyömy nenä, kirkkaan lilaa luomiväriä (hyvin laitettuna), nuorekkaat vaatteet ja look oli kaiken kaikkiaan kuivan kesän orava tyyppinen, eli mummelissa ei ollut grammaakaan ylimääräistä. Kyseessä ei varmastikaan ole mikään mummeli, mutta rusketus ja tupakka ovat ilmeisesti tehneet tehtävänsä. Kutsun kuitenkin tätä tapausta tässä nyt rokki-mummuksi… hän siis esitteli meille neidin naulakon, joka oli varustettu neidin nimellä ja kanan kuvalla! Olisin halunnut heti reklamoida, sillä minä olisin halunnut jonkun muun eläimen kuin kanan, hahaha. Sukunimestä täytyi kyllä huomauttaa, että siinä oli yksi ”i” liikaa. Sitten vaihdoimmekin sisäkengät jalkaan ja veimme repun sille varattuun naulakkoon ja neitiä tietenkin jännitti kovasti. Huone oli täynnä lapsia, jotka olivat kaikki vanhempia kuin meidän muksu. Meidän olisi ilmeisesti alun perin pitänyt mennä pienempien ryhmään, mutta en tiedä miksi se oli loppuviimeksi vaihdettu. Saas nyt sitten nähdä lähteekö homma luistamaan vai onko vanhempien lasten mukana roikkuminen liian rankkaa puuhaa.
Aloitimme leikit linssilaatikolta, eli altaalta, joka oli täytetty oransseilla linsseillä. Siinä neiti sitten kauhoi määrittelemättömän pitkän ajan linssejä purkista toiseen. Yksi tyttö tuli heti tekemään tuttavuutta ja kertoi, että heillä oli ollut suomalainen au-pair ja hän osasi puhua hiukan suomea. Tyttö oli englantilais-hollantilainen, mutta turisi kyllä sellaisella vauhdilla saksaa, että välillä täytyi vähän herkistää kuuloa, että kenen kummin kaimasta siinä oikein puhuttiin, sitten hän kysyi minulta ”haluaisinko tietää missä hän asui?” Ja minä tietenkin kuulin, että ”tiedänkö minä missä hän asui?” Vastasin tietenkin, että ”En” ja neiti kääntyi kannoillansa saman tein hyvin pettyneen näköisenä ja poistui paikalta. Siinä vaiheessa mietin, että nyt ei tainnut kyllä mennä ihan putkeen…
Neitimme suostui vihdoin vaihtamaan leikkikohdetta ja siirryimme piirtämään. Minua oli juuri infottu, että olisimme ensimmäiset kolme päivää päiväkodissa vain puolitoista tuntia, hiukan ihmetytti kyllä, että kuinkahan pehmeäksi tämä sopeutumislasku oikeen tehdään. Aika kun tuntui ihan älyttömän lyhyeltä. Tämän lisäksi rokki-mummu oli kiinni meissä kuin takiainen. Hänelle oli ilmeisesti annettu tehtäväksi meidän viihdytys ja kuljettaminen paikasta toiseen. Hän jopa kysyi saako poistua vessaan hetkeksi?! Päiväkodissa on vallan runsaasti lapsia ja mielestäni erittäin vähän henkilökuntaa, joten en ihan ymmärtänyt tätä meidän ”hyysäystä”, joka oli mielestäni jo hiukan tarpeetonta.
Kun neiti oli piirtänyt riittävästi viiruja paperille ja leikellyt paperin reunat silpuksi, lähdimme seuraavaan huoneeseen, missä oli palapelejä, lautapelejä, erilaisia tehtäviä sisältäviä leluja yms. Tungettuaan tovin kuvioita palloon ja mittailtuaan nalleja vaa´alla, neiti halusi jälleen vaihtaa huonetta. Siirryimme seuraavaan huoneeseen, missä oli ”Baustelle”, eli legoja, junaratoja ja muuta rakennuspalikkaa. Siellä alkoi neitikin sitten ihan kunnolla rentoutua, sillä hän pälätti siansaksaansa rokki-mummolle. Aiemmin tapaamamme tyttökin saapui paikalle ja hän kysyi heti minulta ”joko minä nyt haluaisin tietää missä hän asui?” ja tokihan minä halusin. Koitin olla toiselle kovin ystävällinen, sillä voin vaan kuvitella miltä pienestä oli tuntunut, kun täti täräytti, että ”ei kiinnosta”. Nämä ovat näitä kielimuurin ihanuuksia, muutenkin sai kyllä olla korva hörössä koko ajan, kun lasten huudot ja puheensorina peittivät allensa rokki-mummonkin äänen. Kaikki sanat eivät vielä mene jakeluun, mutta jotenkin sitä pysyy kartalla ja nyt uskallan jo kysyä tai sanoa, että ”anteeksi, njut en njummartanut”!
Sitten ilmoitin neidille, että nyt tuli aika täyteen ja meidän täytyi lähteä kotiin. Siitähän tuli sitten mahtava itku ja rokki-mummokin meni ihan hämilleen, että mikäs neidille nyt tuli. Kerroin sanoneeni, että lähdemme kotiin ja neiti pahoitti siitä mielensä, ja tämä tuntui rokki-mummua naurattavan. Ilmeisesti lapset harvemmin itkevät kun joutuvat lähtemään kotiin…
Niin se meni ensimmäinen päivä tai sanotaanko että tunti (ja puolikas päälle) erityisen nopeasti. Mitähän muksu tuumaa kun huomenna lähdetään taas samaan osoitteeseen. Toivottavasti sataa vettä ja rankasti, sillä isännällähän alkoi tästä päivästä eteenpäin koko loppu kevään kestävä mopoilukausi!
Huomenna koitan saada kuviakin mukaan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti