Joulu tulla jolkottelee…

Olen jo monena aamuna koiran kanssa ulos lähtiessäni kokenut “déjà vu”- ilmiön. Edellisenä iltana olen kaivanut pihan ja parkkipaikan lumen alta esiin ja aamulla kaikki on taasen aivan samannäköisenä kuin ennen lapiointiani illalla. Onnekseni perheen pää on aloittanut myös lapion kanssa urheilun. Urakka on nimittäin loputon, mutta vielä tuntuu lapion kanssa heiluminen mukavalta, koska se on mitä parhainta hyötyliikuntaa. Meillä vaan on niin iso etu ja takapiha, että alkaa ilman lumikolaa ottaa aika tavalla voimille. Meidän perhe siis kaivaa lapiolla pihat esiin, mutta mitä tekee naapuri? Naapuri tekee kaksi ja puolimetrisen lumiukon takapihan parkkipaikalle, juuri siihen kohtaan, missä meidän perheen auto yleensä on!!  Onhan tässä muutamana päivänä toki ilmestynyt pieni polku siihen kohtaan missä naapuri on tallustanut, mutta ei sen enempää. Onnekseni jostain on ilmestynyt oikea lumilapio, jolla urakka on helpottunut huomattavasti. Yleiset tiet ovat pääsääntöisesti täynnä suolasohjoa ja aamulla on mukava katsella kun ihmiset yrittävät päästä kylästämme pois, ajavat ylämäkeen, peruuttavat takaisin, ajavat ylämäkeen, peruuttavat takaisin, ajavat ylämäkeen, peruuttavat takaisin, ajavat ylämäkeen…

Tässä pari kuvaa havainnollistamaan lumitilannetta, naapureiden autot, lapioitua parkkista, yön aikana kaatunut lumiukko, sekä lumeen hautautunut hiekkalaatikko.

Olen yrittänyt irtaantua tietokoneen otteesta ja keskittyä ”olennaiseen”, eli lapseeni ja kotihommiin. Olen nimittäin huomannut, että netissä pyöriminen aiheuttaa keskusjärjestelmäni lamaantumista. Tällä hetkellä tämä onnistuu helposti, sillä netti ei toimi. Ilmeisesti katolla oleva ”lautanen” on niin lumen peitossa, että ulkoavaruudesta saapuvat lähetykset eivät tavoita vastaanotintamme!!  Toki jonkin verran on tullut netissä oltua ruoka-ohjeita metsästellessä ja saatuani harmillisen laskun eräältä suomalaiselta numeropalveluyritykseltä. Jokainen tietää, että on ehdottoman tärkeätä mainostaa ja pitää toiminimensä tiedot saatavilla, varsinkin kun toiminimi on ollut poissa kuvioista jo kaksi vuotta. Jeh!
No niin, nyt netti taas toimii. Pari päivää on vierähtänyt eteenpäin ensimmäisien rivien kirjoittelusta. Keli on muuttunut vetiseksi ja lumi nuoskaksi, joten olen vähän hidastanut lapion heilutustahtia. Ottaa nimittäin entistä enemmän voimille. Naapurintäti kävi myös pitämässä minulle luentoa (kadun toisen puolen naapuri siis) että emme saa tehdä liikaa lumitöitä. Täällähän on tosiaan sellainen systeemi, että oman talon edustalta tehdään lumityöt puoleen väliin tietä, ei vahingossakaan mennä naapurin puolelle. Tie saattaa siis osittain olla toiselta puolelta asfaltilla ja toisella puolella on karmea kinos lunta. Talomme edessä on iso parkkipaikka, joka ei oikeasti ole talomme parkkipaikka, vaikka siinä olevat autot ovat kaikki talomme asukkaiden. Lumitöiden teko ko. parkkipaikalla ei siis kuulu minulle, mutta kysymys kuuluukin, että kenelle sitten? En ole nähnyt siinä ketään muutakaan lumitöissä ja autot ja varsinkin oma sellainen täytyy saada johonkin parkkeerattua.

Heräsin aamulla sellaiseen uneen, että pyörin autollamme liukkailla Luxemburgin teillä ympyrää kuin karusellissä. Mietin autossa istuessani, että miksi isännän mainostama EPS ei toimi ja samalla myös sitä, mitä isäntä sanoisi kun kajauttaisin kärryllä päin liikennemerkkiä. Olen tainnut muuttua vellihousuksi täällä Euroopan keskellä. Oi niitä aikoja, kun ajelin Ruhala-Vilppula väliä Mazdallani sata lasissa kelistä huolimatta. Joskus mietin Vilppulaan päästyäni, että oho, olenko jo tässä, en nimittäin muistanut kuluneesta matkasta mitään, koska olin ollut joko A) niin ajatuksissani tai B) räplännyt kännykkää. Nyt ajelen otsa kiinni etulasissa neljääkymppiä, kuunnellen radiosta varoituksia liukkaasta kelistä ja ihmisten kauhunsekaisia varoitussoittoja lähetykseen. No, eipä Suomessa peruta koulupäiviäkään lumisateen takia, että ehkä seura tekee kaltaisekseen.

Saimme viime viikolla pari joulupakettia isännän perheeltä. Kotirouva 36 V. suoritti heti pakettien kopeloinnin ja eihän sitä voinut olla avaamatta omaa pakettiaan, kun anoppi (lue joulupukki, varsinkin jos uskot vielä joulupukkiin) oli laittanut kumisaappaat pakettiin! Voi sitä riemun päivää! Vihdoin ja viimein sain kengät, joita en itse ole saanut aikaiseksi ostettua jahkailun takia. Gummisaappaissa  tai paremminkin gummikengissä (koska niissä ei ole juurikaan vartta) on mukava tehdä lumitöitä, ei kastu sukka vaan kainalo!! Tämän lisäksi löysin anopin paketista rasiallisen kuivattuja mustatorvisieniä ja täytyy tunnustaa, että ne on syöty jo!! Kiitos anopille, hän on niin kultainen!!

Muksumme on myös pikkuhiljaa tottunut lumeen. Ensimmäisellä ulkoilukerralla syvässä lumihangessa neiti makasi etupäässä mahallaan ja huusi ”hilfeä” minkä kerkesi. Tajusin sitten laittaa neidille kurapöksyt toppa-asun päälle, ja niin alkoi neiti viihtyä pihalla, kun pöksyillä pystyi laskemaan mäkeä (sillä aikaa kun äiti lapioi lunta). Testasimme myös kotitekoisen pulkan. Otin hiekkalaatikostamme kansipalan, johon pistin koiran remmin kiinni. Sitten kävimme laskemassa tällä ”vihreällä ompon puolikkaalla” lumista mäkeä. Eihän siellä lumipaljoudessa ”pulkka” luistanut kuin vetämällä, joten äidin haaveet yhteisestä mäen laskusta vaihtuivat vetojuhdan osaan. Lapsella oli ainakin hauskaa, niin nauratti että sieraimetkin hölskyivät… Kävimme toki yhtenä päivänä myös leikkipuistossa. Taisivat naapurit ihmetellä kun ”kiik-kuimme” keinussa ja kahlasimme hagessa, kyllä se karusellikin vielä pyöri!

Muksun ottama kuva Viivistä...

Juuri tällä hetkelläkin minun pitäisi siivota. Joulun valmisteluthan alkavat siivoamisesta, varsinkin nyt, kun ei ole tarvinnut juosta kaupoissa lahjojen perässä. Yleensähän se lahjainmetsästys aloitta joulun. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, eli suunnitelma on kunnossa, kyllä se siitä. Olen myös koittanut luoda joulutunnelmaa erinäisillä koristelu ja leivontasessioilla. Minulla oli jotenkin romanttinen kuvitelma siitä, että piparkakkujen leipominen luo joulutunnelmaa. Tuoksua, mukavaa puuhastelua lapsen kanssa ja taikinan syöntiä. Todellisuus oli kuitenkin seuraavaa:
Sillä välin kun isäntä siirtyi ulos lapioimaan lunta. Emäntä päätti leipaista pari piparkakkua lapsensa kanssa. Emäntä viritti ruokapöydälle leivinpapereita, jauhopussin, piparkakkumuotteja, piparkakkutalon kaavat, kaulimet, sekä taikinakattilan.  Kun muksu oli viritetty vielä tuoliinsa ja kaulin laitettu kauniiseen käteen, saattoi mukava leipomishetki alkaa. Hiukan jauhoja, hiukan taikinaa, kaulin pieniin käsiin ja pientä demonstraatiota kuinka kaulinta pyöritetään. Demonstraatiossa saattoi olla jotain puutteita, koska muksu aloitti leipomisensa maistamalla taikinaa. Sitten kuului ”leke… lisää” ja taikinaa tungettiin kaksin jauhoisin käsin suuhun. ”Leke… njam njam njam… leke”… ”lisää”!! Lopputuloksena muksu piti poistaa pöydästä, koska taikinaa uhkasi jo loppua! Siitähän se leppoisa leivontahetki sitten jatkui muksun huutaessa pöydän vieressä ja emännän kauliessa taikinaa. Ensimmäisten pipareiden valmistuttua emäntä ojensi valmiin piparin muksulle, mutta se oli liian ”poppaa”, taikina sen sijaan olisi juuri sopivan viileää muksun makuun ja sama meno jatkui. Jossain vaiheessa huuto lakkasi (siinä vaiheessa kun muksu makasi mahallaan pöydän alla jauhokasassa) ja emäntä sai tehdä rauhassa piparinsa loppuun. Isäntä sai silloin tällöin ikkunasta maistiaisia. Muksu osallistui vielä leipomiseen painamalla oma-aloitteisesti pienen pyöreän muotin kanssa talon takaseinään reiän, hmmm, ilmastointiaukkohan se siinä…
Jotenkin kummasti piparkakkutalokin kasaantui ja kaikki rumat yksityiskohdat peitettiin tomusokerikuorrutteella. Ensi vuonna uudestaan, jos muksukin vaikka malttaisi leipoa pelkän taikinan syömisen sijaan.

Leipomisen lisäksi jouluvalmisteluihin kuuluu tietenkin varsinkin tänä jouluna, edullisten jouluruokien bongaus. Isäntä löysikin Auchanista hyvän lohitarjouksen ja rynnimme yhdessä tuumin lohiostoksille markettiin (jäihän sieltä pari viinipulloakin mukaan). Auchanin kalatiski on erittäin eksoottinen, sieltä löytyy nimittäin jos jonkinlaista piraijaa ym. fisua. Asiakkaita palvellaan tutulla numerolappu järjestelmällä. Meidän perhe aloitti tietenkin lohen oston kinastelulla siitä, kumpi suorittaa kyseisen ostoksen suullisen annin. Minä olin ehdottomasti sitä mieltä, että isäntä, koska hänhän sitä lohta joulupöytäänsä himoitsi ja hän oli perheestämme se, joka osasi ranskaa edes muutaman sanan. Arvata saattaa, että isännän mielestä kyseisen homma suorittaisi emäntä, koska isäntä oli vittumainen. Noh, emäntä nappasi numerolapun ja totesi, että oli 13 numeroa aikaa opetella sanomaan ”kokonainen lohi, maximissaan neljä kiloa, kiitos” – ranskaksi. Enempää aihetta kommentoimatta voin vaan todeta, että fisu on nyt pakastimessa fileoituna odottamassa pääsyään joulupöytään. Siellä voisi kyllä varsin hyvin olla isäntä kilon palasina.
Tästä tulikin mieleen, että näin sellaista painajaista, että olin isännän kanssa paloitellut erään Luxemburgilaisen AU-pairin  ja olin tästä tekosestani joutumassa kymmeneksi vuodeksi kaltereiden taakse… tästä voitte ehkä päätellä, kuinka näppärästi sujui kalan paloittelu…

Pienistä alkukuun vastoinkäymisistä huolimatta joulumieli alkaa saada nostetta. Isännälläkin on vielä kolme päivää aikaa saada parta kasvamaan ja pussit täyteen…

Lahjoja… tarkoitan!

Frau Fortuna

Taitaa olla Frau Fortunan vuosiloma meneillään, koska meidän perheessä on tässä kuussa tapahtunut vain miinusmerkillä varustettuja asioita. Viime viikolla tupsahti lottovoitto laskun merkeissä postilaatikkoon ja nyt olemme sitten peruuttaneet sen vuoksi joulun.  Tai ehkä lienee trendikkäämpää ilmoittaa, että vietämme kulutusjuhlatonta joulua, jossa keskitymme vain mukavaan yhdessäoloon ja piparkakkua järsiessämme tanssimme (muovi)kuusen ympärillä ja laulelemme kauniita joululauluja. Tip Tap! Eli nou Pukki, nou lahja, nou spesiaali joulueväs! Joskin olen tässä ahdistukseni lomassa alkanut miettimään myös vaihtoehtoa, josko lahjoittaisi ihmisille siivouksen, päivän seurassani tai muuta vastaavaa. Kummipoikani sisaruksille olen antanut jo useampana vuonna (viime vuosi jäi aikataulujen vuoksi väliin, snif) synttärilahjaksi kesävisiitin mökillemme ja se on varmasti heillekin mieleenpainuvampi lahja kuin esimerkiksi joku tavara. Itsellenikin on jäänyt hauskoja muistoja näiltä mökkikeikoilta. Ihanin kaikista ehkä muisto siitä, kun kummipoikani sai virvelillä ensimmäisen haukensa, joka oli noin 15 cm pitkä (vai lyhyt) ja se ilme mikä poitsun naamalla oli, on jäänyt ikuisesti mieleen.

Aiheesta joulupukki… Täällähän joulupukin virkaa toimittaa Santa Nicolaus, joka on piispahattuinen pappara. Luxin puolella tämän papparaisen mukana kulkee pyöveliltä näyttävä musta mies, joka kuulemma vie ilkeät lapset mukanansa. Saksan puolella en ole nähnyt tätä ”Mustaa Pekkaa” Santa Nicolauksen kaverina, joten en tiedä onko täällä eri tapa kuin Luxissa. Paikallinen pukki jakaa lahjoja jo meidän itsenäisyyspäivänä eli 6.12., meidänkin pirpanan ”oikea pukki” on juuri tämä Santa Nicolaus, mutta eipähän nyt tarvi pukista ressata, kun pukin pussit eivät ole pullollaan. Musta Pekka voisi kyllä käydä, niin voisin antaa isännän sen mukaan…

Juu, ja sitten lisää näitä Frau Fortunan jakamia lahjalaskuja. Muistin eilen jotain mitä en ollut muistanut. Nimittäin lapseni silmälääkärin!! Silmälääkäri piti olla jo viime kuun puolivälissä ja kas kummaa, olin ottanut lapun jääkaapinovesta pois ja niinhän siinä sitten kävi, että ei käyty silmälääkärissä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että rahaa on menossa taas tukku kankkulan kaivoon!!  Viime viikolla tullut lasku on myös mennyt osittain kaivoon, sillä lasku sisälsi osuuden asumiskustannuksista, jotka olivat ylittäneet etukäteismaksuna suoritetut ”Nebenkostenit”. Jätevesimaksu oli mm. aika päätähuimaava, sekä lämmityskustannukset. ”Vahingosta viisastuneena” laitoimmekin heti lattialämmityksen reippaasti alemmas, ja totesimme, että ei perkele, suomipoika ei asu kosteassa ja kolkossa kodissa ja eilen jo nostimme lämpöjä takaisin ylemmäs. Kylmä ja kostea ei vaan ole se juttu. Meidän talo on rempattu kaksi vuotta sitten ja asuntomme seinät ovat osittain sisuksistaan ainakin sata vuotta vanhat. Muutettuamme asuntoon seiniin pamahti homeläikkiä ja kesälomamme aikana seinät remontoitiin, sen jälkeen hometta ei ole ollut, mutta kosteutta tulee helposti liikaa. Joku tässä ilmanvaihdossa mättää ja se joku on ilmeisesti se, että sitä ei ole ollenkaan, jos joku räppänä ei ole kokoajan auki.

Talossamme ei myöskään ole minkäänlaisia ”sääntöjä”. Nyt kun täälläkin on ollut kovasti lunta, olen todennut, että vain suomalainen nainen osaa tehdä lumitöitä. Työkalut ovat edelleen mitä ovat, mutta hikoiltu on. Olen todennut myös, että muut talon asukkaat tai siivoojat tekevät lumityöt suolalla, koska se on loppunut. Ilmeisesti lumityöt kuuluvat talon asukkaille, mutta mielestäni olisi ihan mukava, että muutkin viisi perhettä/asukasta heiluttaisivat hiukan hauista. Säännöttömyys on siis perpeeroksesta.

Olemme saaneet uuden yläkerran naapurin. Yläkerran on valloittanut vanha setä pienen räksyttimensä kanssa, joka on valitettavasti narttu (koira). Setä tuntuu olevan kovin herttainen ja koira kanssa, mutta katsotaan kuinka kauan menee siihen, että meidän koira käy vähän näykkäämässä tätä buudelia. Olin tässä olosuhteiden pakosta naapuripellolla Fifiämme kakattamassa. Lähdin takaovesta nopealle pisukakikierrokselle takapihan tuntumaan. Jalassani muovisandaalit ilman sukkia. Tietenkin koiramme sai jonkun ”purorotan” tuoksun nenäänsä ja kahlasimme lumihangessa vauhkoontuneena, koira vainusta ja minä sen vuoksi, että jalkani olivat aivan lumessa ja jäässä. Koira ei vaan kakannut ja kahlasimme kohtalaisella vauhdilla peltoa ympäri noin kymmenen minuuttia, sivusilmällä näin, että vahna herra oli buudelinsa kanssa talomme sivussa. Ajatteli varmaan tulla hieromaan tuttavuutta ja minä tietenkin kirosin pellolla, koska halusin päästä sisälle mahdollisimman nopeasti. Näin jo sieluni silmin mitä Fifimme sanoisi naapurin buudelista. Sitten en voinut enää kökkiä pellolla pidempään, koska jalkani olivat aivan jäässä. Kuten arvat a saattaa luisetelin koirani perässä, kun se ilmoitti, että buudeli on hänen reviirillään. Siinä sitten vanha herra ja buudeli saivat vipinää kinttuun kun poistuivat salamana paikalta. Toivottavasti koiramme malttaisi tutustua buudeliin ilman mitään kauheita episodeja, koska olisi ihan mukavaa, että koirallamme olisi taasen joku (alistus) kaveri… buudeli on siis narttu ja luulenpa että haaveeksi tämä kaveruus jää…

Hammaskalustonikin sanoo juuri tällä sopivalla hetkellä sopimustaan irti. Sain vihdoin varattua hammaslääkäriajan Trieristä. Löysin netistä erään hammaslääkärin, jonka sivut vaikuttivat siltä, että todennäköisesti paikka olisi ihan ok. Laitoin netin kautta aikatiedustelun ja minulle soitettiinkin heti puolentoistatunnin päästä ja ehdotettiin aikaa tämän viikon maanantaille. Olin kovin yllättynyt, koska sain ajan niin nopeasti. Toissapäivänä olin sitten hammaslääkärillä. Änkytettyäni vastaanottotiskillä saksaa, vastaanottovirkailija kysyi minulta puhuisinko englantia. Tokihan minä englantia puhun ja vähän sekaisin saksaakin, koska kielen vaihto lennosta on yllättävän hankalaa, koko ajan puskee saksalaisia sanoja sekaan ja puhe on karmeata sekametelisoppaa. Asiat saatiin kuitenkin selviksi ja neiti otti minusta oikein kuvankin, mietin vaan, että kuinkahan komea klyyvari siinä alaviistosta otetussa kuvassa komeileekaan.
Istuskelin oranssin keltaisessa moderniakin modernimmassa odotustilassa katsellen televisioruudulta mitä ihmeellisempiä puhdistus, paikkaus ym. menetelmiä. Kainaloni olivat aivan hikiset… jännitystä kenties ilmassa ja vienoa hien tuoksua, koska ostin vahingossa ”meren” tuoksuista dödöä, jota en pysty hajun takia käyttämään. Vihdoin hoitaja haki minut toimenpidehuoneeseen. Kysyin puhuisiko hän englantia, mutta sain kielteisen vastauksen. Hammaslääkärin saavuttua kävi selväksi, että hän puhui sujuvaa englantia. Pieni pyöreä mies, hiukan naisellinen, mutta vain hintsusti, eli sellainen siisti kaveri. Erittäin asiallinen, rauhallinen ja jollain tasolla luottamusta herättävä persoona. Suustanihan löytyi sitten kaksi vanhaa vaihdettavaa paikka, sekä alatakahampaiden välistä kunnon karies. Näiden neljän tulevan paikkausoperaation lisäksi etuhampaani laitetaan kuntoon. Minulle on tehty 20 vuotta sitten sellainen operaatio, missä etuhampaiden välissä ollut jänne poistettiin ja hampaat vedettiin ”yhteen”. Omistin siis ”Madonna” hampaat. Operaation yhteydessä hampaisiini lisättiin muovia, jotta välejä saatiin täytettyä. Nyt nämä muovit ovat alkaneet halkeilla ja ruskettua, joten niiden ulkonäköä hiukan fiksaillaan. Karmeintahan tässä on se, että annan jonkun ventovieraan hampulääkärin muotoilla etutalttani uuteen uskoon. Saa nähdä minkälainen pupujussi sitten olenkaan ensi kuun kahdennentoista päivän jälkeen. Täytynee laittaa tänne ennen ja jälkeen kuvat.  No luonnollisestihan minua jännittää, että minkähän kokoinen lasku putoaa postilaatikkoon?? Kyseessä on kuitenkin koko suun yhden neljäsosan operointi, kvääääääääääk. Vakuutuksessamme on vielä henkilökohtainen hammaslääkäri ”katto” ja se ei ole hääppöinen summa. Jos olisin mennyt lekurille aiemmin, niin olisin saanut jaettua kulut kahdelle eri vuodelle. Taas voi vaan katsoa peiliin…

Hampulääkäristä suuntasin kielikurssille. Opettajamme oli siis edellisen viikon kipeänä ja viikkoon ei ole tullut opiskeltua kuin hammaslääkärisanastoa. Kipaisin ennen kurssia vielä nopeasti ruokakauppaan, ja mennessäni ruokakauppaan sen pihassa seisoi epämääräinen joukko nuoria aikuisia, hiukan hamppuuntuneen näköisiä mieshenkilöitä. Huomasin yhden kaverin tuijottavan minua aika intensiivisesti. Tultuani kaupasta ulos, sama kaveri jatkoi tuijotustaan. Kävelin joukon ohi ja kuulin takaani… ”Pass auf… so alt!!”, buahhahahahaaaaaaa. Tässäkö se nyt tuli, näytänkö todellakin niin vanhalta?? Jos kyseessä olisi ollut joukko teinejä, niin tämä olisi ollut vielä ihan asiallinen kommentti, mutta hampuusit näyttivät kyllä jo ihan äijiltä itsekin, perskele!!!  Minua kyllä nauratti, täytyisi varmaan hymyillä enemmän niin orastavat buldogit nousisivat hiukan ylemmäs. Matkalla kyllä mietin, että helskutti, olen todellakin kohta jo 40, olisiko tämä kriisin paikka!!

Kielikurssille oli tullut kolme uutta oppilasta, ja porukkaa on ehkä jo vähän liikaa. Varsinkin kun minusta tuntuu edelleen että junnaamme paikallamme. Muuten tykkään kyllä kovasti porukasta ja kurssilla vallitsevasta välittömästä tunnelmasta. Saksan lisäksi kun kuulee useita muita kieliä. Ihmiset tulevat kuka mistäkin, mutta kaikkia naurattavat samat jutut.

Vaihdoimme sunnuntaina huoneiden järjestystä, makuuhuone vaihtoi paikka pienempään huoneeseen, joka on juuri sopivan kokoinen makuuhuone ja entisestä makuuhuoneestamme tuli yhdistetty jumppasali-toimisto. Tilat tulivat huomattavasti paremmin käyttöön ja mikä parasta, kaikki romut ovat samassa läjässä. Juoksumatto, nyrkkeilysäkki ja hilavitkutin pääsivät saman katon alle tietokoneiden kanssa. Toivottavasti omistamme tulevaisuudessa asunnon jossa on kellari tai joku ulkorakennus, mihin nämä kuntoiluvälineet voi kätkeä katseilta, ovat ne niin rumia! Nyt olisikin sitten parempi olla kesäkunnossa jo helmikuussa, kun ei tarvitse mennä kotia kauemmaksi liikuntaa harrastamaan.

Muksusta vielä pari sanaa. Neiti puhuu tällä hetkellä varmaan parhaiten saksaa. Papalta kysyttiin toissapäivänä ”Was ist das?”, toissa yönä huudettiin sängystä ”hilfe”, kun käsi oli jäänyt pinnojen väliin jumiin, jalkaan laitetaan ”shuu”, ”ains ja trai” ovat myös suosikkeja sekä ”leke”, tässä siis muutama esimerkki ja kirjoitettuna niin kuin ne sanotaan. Mieheni onkin alkanut puhumaan myös minulle ruotsia, jotta muksu kuulisi ruotsiakin enemmän. Saksan kieli tarkoittaa valitettavasti sitä, että se on opittu TVtä katsoessa, mikä ei ole todellakaan kauhea ilon aihe. Nyt vaikuttaisi ihan siltä, että neidin ”oma kieli” on osittain saksaa, eli se kieli millä leikitään ja höpötetään itsekseen. Selvästi ovat sanat lisääntyneet viimeisen parin viikon aikana, vaikka kokonaiset lauseet ovat kolmen sanan mittaisia lyhyitä toteamuksia. Flunssan takia suoritettu koppihoito alkaa selvästi näkyä kiukkuisuutena, eli nyt täytyisi päästä jo ulos pidemmiksi ajoiksi. Toissapäivänä teimme takapihalle Minni Hiiren ja ajelimme kolmipyöräisellä, tänään kenties jotain muuta. Eilen emme kerinneet ulkoilemaan, koska neiti heräsi kello neljä ja otimme kohtalaisen pitkät päikkärit. Onneksi tänään vielä nukutaan, joten päivästä tulee normaali.

Tällaista siis tänne, hiukan masentuneet ovat fiilikset joulun osalta. Huomaan myös kaipaavani kavereita näinä ”epätoivon” hetkinä.  Teletappiyhteys siskoon kuitenkin ilmeisesti toimii, koska hän soitti minulle juuri sinä päivänä kun olo oli kaikkea muuta kuin pirtsakka. Mainittakoon tässä vielä, että minullahan ei ole biologista siskoa, vaan paras ystäväni on minulle kuin sisko, koska hän on tullut meille perhepäivähoitoon ”vauvaiässä”.  Kyllähän me tietysti sukuakin ollaan, eli ystäväni on pikkuserkkuni tytär ja sehän on luonnollisesti vähän niin kuin sisko…

Olen muuten rikkonut laseja viime aikoina ihan hyvällä tahdilla ja sirpaleidenhan pitäisi tuoda onnea… sitä odotellessa.

Lunta tupaan...

Tässä manasin jo pimeyttä ja kuraisuutta, mutta kelit ovat muuttuneet pikku pakkaseksi ja eilen tuli sitten kunnolla lunta tupaan.  Perjantaina oli ensimmäinen ”lumiaamu”, eli sentin verran tien pientareilla lunta. Paikallisille sekin on jo suuri katastrofi ja ajellessani Luxiin kerhoilemaan, radiosta ei sitten muuta tullutkaan kun varoituksia että on liukasta ja lunta sataa.  Eilen olikin ihan eri ääni kellossa, kun lunta putosi tasaisesti taivaalta koko päivän. Siinä vaiheessa kun isäntä tuli töistä, oli lunta jo niin paljon, että meidän takapihalle ei päässyt autolla, koska takapihalle käännytään 90 asteen kulmassa jyrkkään ramppiin ilman sen kummempaa vauhtia. Siinä se Passatti sitten nökötti vinkkelissä perä tiellä ja etuosa rampilla. Minä tietenkin lupauduin hommiin ja lähdin raapimaan lunta rampista, jotta saisin pelastettua autoparkamme eksoottisesta asennosta.  Se mikä tästä lumitöiden teosta tekee mielenkiintoisen, on tämä karu tosiasia, että talossamme on tasan katuharja ja noin 30 senttiä leveä pitkävartinen pilipalilapio! Noh, siinä sitten raavin ramppia ja heittelin siihen suolaa, ensimmäinen yritys auton ylössaamiseksi meni metsään ja jatkoin ahertamista kun olin siirtänyt auton kokonaan rampilta pois. Loppuviimeksi sain sitten kärrymme parkkipaikalle, jonka jälkeen aloin ”luutia” takapihaa katuharjalla puhtaaksi lumesta! Voin sanoa, että hiki tuli ja pieni jorkkelinpoikanen otsalle, syystä että välineet olivat niin huonot. Muuten mieli oli onnesta soikeana, koska lumi on niin ihanaa ja tulee ihan kotosuomi mieleen. Koirammekin päästeli parkkiksella edes takas ja kieriskeli hangessa. En muista koska olisin nähnyt koiramme niin onnellinen ilme naamalla. Itsekin teki kyllä mieli heittäytyä hankeen ja varsinkin siihen lumikasaan jonka sain luutiessa aikaiseksi. Harjasin vielä talon viereisen tien ja heittelin siihenkin suolaa, jotta tänä aamuna ei tarvinnut työnnellä auton persuksia. Kovasti haaveilin myös lumiukon teosta tyttäreni kanssa, mutta neidillä on jälleen flunssa. Nenä vuotaa ja yskittää, joten eilinen päivä jäi meiltä ulkoillessa väliin. Kovasti tekisi mieli myös pulkkamäkeen, koska mäkiähän täällä riittää. Koko viikoksi on luvassa pakkasta ja keskiviikkona pitäisi taas tulla lisää lunta.

Se kyllä suunnattomasti ihmetyttää, että nastarenkaita ei saa käyttää. Mukavahan täällä kukkuloilla on ajella kitkarenkailla, pitoa on niin kuin luistovoiteessa!

Olen saanut jopa yhden joululahjan ostettua, joulukortitkin ovat vasta ajatuksena päässä.
Tämän viikon kielikurssit peruuntuivat kun Prouva Opettaja on kipeä. Minä tietenkin ajattelin että lähden heti taas bongailemaan joululahjoja, mutta kun keli oli todellakin loistavan luistava, niin siihen reissuun tarvittaisiin reki poroineen. Ei siinä mitään vaikka itse tunaroisi liikenteessä, mutta olen täysin vakuuttunut, että saksanpoika ei osaa sitäkään vähää ajaa liukkaalla kuin tämä emäntä. Jää varmasti siis rekiajelut haaveeksi… niin etupäässähän se ongelma on siinä, että teiden auraus ym. ei toimi ihan sillä tavalla mihin suomalainen on tottunut. Luxissahan asia hoituu sillä, että heitetään 10 kg suolakasoja sinne tänne…

Ihmeiden aika ei ole ohi, sillä paras ystäväni saapuu miehineen meille vihdoinkin kylään. Täytyy vielä odotella kuitenkin reilu kuukausi, mutta voi sitä ihanuutta kun saan siskoseni visiitille. Lukitsen sen vaatekomeroon enkä päästä paluulennolle!!

Lapsemme on oppinut jälleen jotain uutta. Nyt hän on saavuttanut sen iän, missä papan ja mamman haaravälissä killuvat kalusteet kiinnostavat. Neidillä itsellään on ”pimppa”, äidillä on ”pimppi” ja papalla on…. tittididittittii… ”pipetti”! Tästä voi tietenkin vetää kaikenlaisia johtopäätöksiä…
Eräänä päivänä hän puhalteli saippuakuplia ja kun vesi loppui, kuului useasti napakka käsky ”lisää vettä”… äiti ei tietenkään ollut taas taajuuksilla ja siinä vaiheessa kun tuli hiljaista, äitikin huolestui. Seuraavaksi löysin tyttäreni vessasta ja kysyin, että mitä hän puuhaa. Noh, neiti näytti oitis mitä hän puuhasi upottamalla saippuakuplapurkin omaa rannetta myöten vessanpönttöön. Pulma ja sen ratkaisu… fiksu tyttö. Koirammekin käy valitettavasti vessanpöntöllä juomassa, tähän tyttäreni kommentoi ”Viivi juo äitin pissaa!”, että hyvillä lauseilla meillä puheen opettelu on lähtenyt käyntiin. Koiramme on muuten aika näppärä, isälläni ollessamme, kyseinen karvaturri käy juoma-automaatilla avaten ja sulkien itse pöntön kannen. Lienee ainoa temppu minkä meidän koira osaa… ja kohtalaisen kuvottava sellainen.

Eilen muksu yritti ihan toden teolla tunkea itsensä pesukoneen rumpuun, oli jo ihan pelottavan lähellä onnistumista. Kerkesin jo kauhuissani miettimään millä konstilla ipanan saisi ulos sieltä!

Tyttärelläni on myös kova tarve soittaa Mufalle. Aina ollaan ties missä puhelimen näköisessä vempaimessa kiinni ja soitetaan Mufalle. Välillä lähetetään myös tekstiviestejä, mutta ne menevät Mäntän Aluesairaalan ajanvarausnumeroon, onneksi numero ei ole tekstiviestikelpoinen. Mufalle soitetaan myös ovipuhelimen välityksellä. Isäni onkin ainoa ihminen, jolle neiti ihan oikeasti höpöttääkin puhelimessa ummet ja lammet. Ei taida vaan isälläni olla pienintäkään hajua mistä aiheista lapsenlapsi turisee. Yleensä neiti kulkee puhelin korvalla ympäri kämppää ja tempoo puheenaiheta matkansa varrelta, äiti ymmärtää ehkä yhden sanan, mutta loppu on ilmeisesti siansaksaa.
Sunnuntaina olimme kerhokaverin kolmevuotis synttäreillä, muut lapset hyppivät kiljuen ilmapallojen perässä, mutta mitä teki meidän neiti? Istui sohvalla Barbi-puhelin korvalla ”Siisii, bai bai”… kerran hän jo melkein lähti muiden kanssa leikkimään ja laittoi pannankin päähänsä samalla tavalla kuin koripalloilijoilla on hikipanta, mutta sitten tuli taas kaukopuhelu. Torveakin töräyteltiin välillä. Täytyy vaan toivoa, että neiti saa tässä iässä yliannoksen puhelimesta, eikä sitä tarvitse teininä enää käyttää… jotta äiti säästyy puhelinlaskuilta!!

Kävin juuri kahlailemassa naapuripellolla vinkuvan koirani kanssa, voin sanoa, että talvikengän osto lienee paikallaan, koska muovisandaaleissa nilkkojamyöten lumessa kahlaaminen ei ole mieltäylentävä kokemus. Penteleet jäätyvät vielä ihan koppuraksi. Joskin tiedän myös sen, että kun ostan jotain talveen liittyvää, lumi sulaa heti pois, eikä koko lopputalvena tule lunta!

Jaha, nyt on sanainen arkku arkisesti taas tyhjennetty.  Kirjoitin tämän jo eilen ja tänään jouduin vaihtelemaan ”tänään” kohtiin ”eilen”, että jos jossain ei nyt niin lue, niin en ole suinkaan tulossa hulluksi (koska olen jo) vaan silmät ovat harittaneet ; )))

Marraskuista turinaa...

Jahans, taas kävi vanhanaikaisesti. Aloitin kirjoittamaan isänpäivänä eli sunnuntaina ja nythän on tietenkin jo keskiviikko (ja nyt jo torstai). Tässä siis isänpäivän tunnelmia hiukan eksoottisessa aikamuodossa tämän päivän silmillä tarkasteltuna, mutta jatkan tarinaa sitten ”alapäässä”…

Isänpäivä…

Meidän perhe on näissä juhlimisasioissa tylsääkin tylsempi, eli meillä ei yleensä juhlita. Poikkeuksen tähän on tuonut tyttäremme syntymäpäivä. Kun menimme 2008 naimisiin kaikilta salassa maistraatissa, ajattelimme, että pidämme juhlat seuraavan vuoden kesällä, mutta katin paskat, eihän me mitään juhlia pidetty. Nyt olenkin vakaasti päättänyt, että viimeistään kun minä täytän 40, meillä ON juhlat (laittaiskohan pari pilkkua vielä vaan ihan pilkun käyttämisen ilosta?),,,,, noin!
Tänä aamuna huikkasin siis isännälle ohimennen, että ” hyvää isänpäivää” kun herra vielä makoili sängyssä, kai SE sen kuuli, kun vasemman jalan varpaat heilui…
 Toisaalta järjestäisin kyllä mielelläni kaikenlaisia kemuja ja juhlia, mutta niihin menee aina kosolti rahaa ja tällä hetkellä ei kotirouvan kirjanpitoon ole budjetoitu varoja juhlimiselle!! Ja toinen karu fakta on se, että ei ole kavereita joita juhliin kutsuisi, kaikki real-ystävät ovat tuhansien kilometrien päässä, suvusta puhumattakaan.

Flunssa on suurin piirtein selätetty ja pääsin tänään neitsytmatkalle juoksumaton kanssa. Olen manannut alun perin tämän laitteen alimpaan helvettiin, mutta nyt taisi käydäkin niin, että olen aivan myyty. Se mikä tekee vempaimesta erityisen mahtavan, on se, että pystyt erittäin tarkasti kontrolloimaan sykettä ja pitämään treenin sellaisena kuin itse haluat. Tämän lisäksi on erittäin helppo pitää ”olosuhteet samanlaisina”, mikä ei yleensä luonnossa liikkuessa onnistu.  Tällä hetkellä kelit ovat niin karseat, että ulos ei ihan oikeasti tee edes mieli mennä. Sen lisäksi meillä on sysi pimeätä ja peltotiet ovat aivan rapaiset. Juoksumatto on siis varmasti loppuviimeksi erittäin hyvä hankinta. Se joka juoksumaton ostosta eniten kärsii, on tietenkin koira. Dogi makasikin maton vieressä emännän lenkkeillessä. Koiralla oli kyllä kieltämättä aika surullinen katse!
Hauskinta oli kun matto pysähtyi (teki sen kolmesti kun osuin vahingossa kädelläni naruun, jossa on ”hätäseis” kiinni), varsinkin siinä vaiheessa kun lähdin kokonaan matolta pois. Jokainen on varmasti nähnyt esimerkiksi musavideoissa käytetyn efektin, jossa henkilö ikään kuin liukuu paikallaan muun kuvan liikkuessa, minulle tuli ihan sellainen olo, että liu´un pitkin meidän asuntoa, ihan kun olisi ottanut jotain vettä vahvempaa…  joskin  taitaa olla jotain keskikorvahäikkää kun ei tarvinnut kun katsoa sivulle niin meinasin jo kaatua…

Toivotaan siis, että liikuntakärpänen puraisee minua taas oikein kunnolla. Tässä on nyt mennyt kolme kuukautta ilman säännöllistä liikuntaa ja viisi kuukautta ilman lenkkeilyä.  Täytyy vaan todeta, että silloin kun jaksaa liikkua ja panostaa ravinnon oikeanlaiseen laatuun, olo on mitä mahtavin. Nyt huomaan taas, että psyyke on aika kovilla kun kroppakin ”voi huonosti”.  Pitäkäähän ihmiset siis hyvää huolta kunnostanne ja syökää säännöllisesti ja terveellisesti jotta jaksatte ankean talven läpi.

Olen hurahtanut kauneusaiheisiin blogeihin, samalla olen kovasti miettinyt omaa elämää ja tulevaisuutta. Lähinnä siltä kantilta, että pitäisiköhän vielä lukea itsellensä joku ”uusi” ammatti.  Sehän tuntuu olevan meikäläisen tavaramerkki, että hosutaan vähän sinne tänne ja mitään ei tehdä kunnolla, haha, että samalla linjalla voisi jatkaa.  Ei vaan, nykypäivänä täytyy olla ässää hihassa enemmänkin jos meinaa itsensä pitää yhteiskuntakelpoisena.  Katsellaan nyt vielä mitä tässä päähän pälkähtää. Viimeistään sitten kun pääsen takaisin Suomeen, pitää mennä uudestaan ratsastuksen alkeiskurssille ja siitä eteenpäin vähän kehittää omaa ammattitaitoakin, on vähän sellainen kehityksen kelkasta putoaja olo, mikä riipii mielen sopukoita. Onneksi esikuvia löytyy vielä yli 60-vuotiaistakin ratsastajista, joten toivottavasti itsellänikin on vielä aikaa…

Niin, olen törmännyt useaan otteeseen jo aiheeseen ”Aspiriinikuorinta”. Kokeilkaapa naiset itsekin, ensin pari pisaraa vettä aspiriinitabletin päälle, niin että se murskaantuu helpommin. Sitten hierotte (varokaa ettei mene silmiin) aspiriinin kuorinta-aineen tavoin kasvoihin.  Sen jälkeen hierotte pienen nokareen jotain entsyymirikasta (AHA) maskia vielä hetken kasvoille ja huuhtelette aineet pois, johan on kuulkaa posket pehmeät kuin vauvan pylly!! Ihan pöyristyttävän hyvä lopputulos!!  Olen vedellyt ihan pelkällä aspiriinillakin ja lopputulos siinäkin, vautsivau!!
Ja ihan turha kysellä mitään yksityiskohtia, koska en tiedä. Sen vain tiedän, että TOIMII!!
Tämän lisäksi olen alkanut harrastaa ”sotamaalausten” testiajoja, eli loihdin naamalleni uusilla netistä opituilla tekniikoilla milloin mitäkin, yleensä lopputulos muistuttaa enemmän nyrkin ja hellan väliin jäänyttä kotirouvaparkaa, kuin mallikuvan kaunotarta.  Oletan kuitenkin, että harjoitus tekee tässäkin mestarin. En tiedä mistä tämä kyseinen buumi on saanut alkunsa, ehkä kaipaan jotain piristystä ankeaan kuramoskapimeyteen.

No niin, nyt on saavutettu se ”alapää” ja tarina jatkuu…

Isäntä on kieltänyt minua lataamasta videoita, mutta tunnustan tämänkin alkuaamun istuneeni koneen ääressä ja katselleeni erään meikkitaiteilijan tutoriaalia aiheesta, nenän kaventaminen. Onhan se tietenkin jollain tasolla huvittavaa katsella miehen opastamaa meikkausta. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ”nämä” miehet ovat erittäin sympaattisia!! Nyt osaan sitten tehdä itselleni mahtavan Petteri punakuonon! Niin ja erittäin tseksykkäät huulet, pus pus!

Juoksumattoilukin sai eilen jatkoa. Jouduin kuuntelemaan paremman puutteessa Rammsteinia ja sekös kuulostikin hassulta, kun ymmärsin mitä poijjaat laulaa. En tietenkään ihan kaikkea, mutta riittävästi. Kyllä se vaan on niin, että meikäläisen moottorit virittyy parempaan menoon aivan erityylisestä musiikista (Kari Tapio + co)…
Mietin siinä samalla parempia rytmejä haikaillessani, että siirtämällä peikonlehteä metrin sinne ja toisen tänne lenkkien välillä, saan maisematkin näyttämään hiukan erilaisilta…

Eilen varmistui myös Famon ja serkkupojan vierailun ajankohta, ja mikäs sen ihanampaa, kuin keksiä ohjelmaa heidän vierailunsa ajaksi. Ihana saada sukua kylään!!

Kielikurssilla jatkuu sama meno kuin aiemmin. Porukka repeilee minkä kerkiää. Välillä jäykistellään ja sitten joku taas kysyy jotain niin typerää, että kansa meinaa pudota tuolilta. Olen jo alkanut ymmärtämään vietnamilaisittain lausuttua saksaa ja puhun varmasti itse kohta saksaa kosovolaisittain korostaen.  Ihmisten tarinat ovat mielenkiintoisia, pikku hiljaa on opittu kyselemään jo vähän vaikeampiakin kysymyksiä. Tänään saimme muun muassa tietää, että vietnamilainen nainen on tienannut kotimaassaan ompelijan työstänsä 100 euroa kuussa ja hänen siskonsa opettajan työstä 80 euroa. Täytyy kyllä sanoa, että tuli vähän sellainen ”tuhlaajatyttö-turhanvalittaja”-fiilis. Olisi varmaan ihan tervettä nyky-yhteiskunnan ihmisille käydä vähän Vietnamissa opettelemassa elämää.

Muksu on taas touhuillut omiansa. Eilen raameissa ollut ”omakuva” sai bepanthen-”raffa” voitelun ja siinä sivussa pöytä ja sohva. Tänään laitoin neidin päiväunille ehkä hiukan liian aikaisin ja makuuhuoneesta kuuluikin vieno papatus, kun papatusta oli kuulunut jo pidemmän aikaa, se muuttui hiukan epämääräisemmäksi ähkimiseksi, ja ajattelin jo sadannen kerran, että pitääkö mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu. Päätin kuitenkin olla menemättä, koska papatus jatkui ja minun ilmestymiseni paikalle olisi aiheuttanut välittömästi ”ei varmasti nukuta” reaktion.  Hetki siinä sitten vierähti, kunnes makkarista alkoi kuulua yöpöydän laatikon kolinaa. Siinä vaiheessa tajusin, että kyllä tässä nyt jotain omituista täytyy olla ja riensin paikalle. Muksu istui iloisena meidän sängyllä, eli omituisen ähinän oli mitä ilmeisimmin aiheuttanut pinnasängystä poistuminen. Siinä sitten ääneen ihmettelin, että mitenkä tämä sängystä poistuminen oli tapahtunut ja mitenkä neiti istui nyt meidän sängyllä. Noh, meidän vajaan metrin mittainen termiitti oli tietenkin jo reippaana nostanut toisen jalkansa pinnasängyn reunalle demonstroidakseen äidilleen kuinka kyseinen liikesarja oli suoritettu. Siinä vaiheessa päätin nostaa jälkikasvuni parempaan talteen ja siirsimme päiväunet yöunille… On se vaan ketterä kaveri ja aika oma-aloitteinen…
Aapiskirjan lukeminen ja äidin laulut ovat saaneet aikaan sen, että neiti laulaa iloisesti ”A, P, C, P”, ehkä tämäkin on ihan hyvä alku…
Viimeiset kaksi päivää on ehdoton ykkösharrastus ollut sitterin ”turvavyön” kiinnitys. Neiti on raahannut varastosta sitterin olkkariin ja koska Kleine Einsteinsitkin kiinnittävät turvavyöt ennen rakettilennolle lähtöä, täytyy ilmeisesti neidinkin tätä harrastaa. Samalla hetkellä yritetään ilmeisesti saksaksi lausua ”kiinnittäkää turvavyöt”, mutta se ei vielä kuullosta kovinkaan vakuuttavalta. Jostain on vielä peritty sellainen ominaisuus, että jos ei heti onnistu, niin hermohan siinä menee ja HETI!


Kappas kun on näköjään taas vuorokausi vaihtunut, eli nyt eletään jo torstaita…

Olemme tänään ulkoilleet ja mieleeni tuli, että myydäänköhän aikuisillekin kurahaalareita? Leikkikenttä on niin ”madonsyömä”, että se on täynnä savimutamössöä. Kiikuimme, keinussa ja huristimme puolilaholla karusellilla. Lopuksi teimme pienen liahskuntoketteryystreenin liukumäessä. Lihaskuntoa tulee siitä kun muksu pitää kantaa liejuisen ylämäen halki liukumäen päälle ja ketteryys siitä, että äidin pitää väistellä lukuisia ”miinoja” eli tutummin kisunkakkakasoja liukumäen ”laskeutumisalueella”, ah, niin on maalla mukavaa!
Toki kiersimme taas kylän, lapsi sylissä ja äiti kantojuhtana. Tässäkin toimenpiteessä kurahaalarit olisivat hyvät, sillä muksu potkii mutaisilla kumppareilla äipän pöksyt ruskeiksi. Muutenkin olisi kyllä ihan mukava jo vihdoin saada hankituksi ne gummisaappaat, koska kuljen edelleenkin muovisissa kesäsandaaleissa, ymmärrän kyllä, että marraskuu on jo meneillään ja kohta on joulukin. Ei vaan tunnu tulevan hyvää saapasta vastaan. Kerran kyllä tuli, mutta en ostanut. Sekös nyt harmittaa, kun nettikaupoista ei meinaa saada kumisaapasta alle sataan euroon sitten millään. Parhaimmat nilkkurit maksoivat yli 300 euroa, ei hyvää päivääääääää! Muovisandaali on ihan hyvä, villasukka sisään ja menoksi.

Takaisin kotiin päästyämme laitoin muksun ruuan jälkeen nukkumaan ja ajattelin itse tehdä pikasiivouksen, jonka jälkeen suuntasin juoksumatolle. Muksu ei kuitenkaan heti nukahtanut ja riisipuurokin oli hautumassa, joten minun täytyi juoksennella intervalli tyylisesti.  Kävin siis välillä sekoittelemassa puuroa ja katsomassa onko neiti nukahtanut. Niinhän siinä sitten taas kävi, että löysin neidin sängystämme minun suomipuhelin kädessä, hän oli juuri etsimässä vastaanottajaa viestillensä ”kokous on peruttu”! Kyllä nauratti, minkähän sortin kokouksesta oli kyse…
Sitten vaihdoin neidin vaipan ja hän otti autokirjan ja taskulampun mukaansa suunnatessamme takaisin kohti sänkyä. Äippä juoksumatolle ja menoksi. Valitsin valmiin intervalli ohjelman, joka osoittautuikin pykälän verran kiihkeämmäksi kuin kuvittelin. Siinä vaiheessa kun ylämäen jyrkkyys huusi jo punaisella ja vauhti vaan kiihtyi, tuli ensimmäisen kerran mieleen, että ei se hätäseis mikään turha nappula varmasti olekaan. Kuvittelin jo kuinka lennän takaseinään kun voimani ehtyvät. Pulssin lyödessä 180 ajattelin, että ehkä kuitenkin parempi vähän ”säätää” ja palauttelin mäet ja vauhdit kotirouvamaiselle tasolle. Hiki tuli ja lapselle uni.

Niin että tällaista tavanomaista arkea pukkaa, ruokaa, siivousta, koiran ulkoilutusta (+häpeää), toivottavasti nousujohteista liikuntaa ja blogien luentaa. Jumppa sekä äippälapsikerhokin ovat taas pyörähtäneet lomien jälkeen käyntiin ja jouluun saakka pitäisi sillä rintamalla olla aika aktiivista. Kielikurssia unohtamatta.

Niin, joulua todella pukkaa jo ovista ja ikkunoista, korttejakin pitäisi jo varmasti väsätä, jos haluaa ne ajoissa liikenteeseen lahjoista puhumattakaan.

                        Neiti on aloittanut uuden harrastuksen, kuten kuvasta näkyy.
                        Täytynee laittaa seuraavalla kerralla pieni taidepläjäys.

Vanhassa vara parempi... vanhojen muistelua...

Luin tässä noin kuukausi sitten iltalehteä, ja eräästä jutusta tuli jostain kumman syystä mieleeni viestinnän perustutkintoani varten tehty lopputyö. Tein lopputyöni eräästä Tampereen lähiseudulla olevasta kylästä ja niin kovasti omaa naamaa vetää hymyyn pelkkä ajatus, jotta pakkohan siitä on teillekin pieni tarina kertoa.

Syy miksi päädyin tekemään esittelyvideota kyseisestä piskuisesta kyläpahasesta taisi olla se, että rakas ystäväni asusteli kyseisessä kylässä juuri tuohon aikaan. Hänen kauttaan olin tutustunut taas erääseen toiseen kylässä asuvaan touhukkaaseen naishenkilöön, jolta tämä idea esittelyvideosta taisi saada alkunsa. Koulussa oli kovasti projektia koko kevään ajan ja raahasinkin usein viikonlopuksi yhden miehen kuvausryhmäni kaverini luokse kylään. Alun perin minun ei ollut tarkoitus tehdä projektia lopputyökseni, mutta loppujen lopuksi minulla ei olisi ollut aikaa tehdä muutakaan ja tästä projektista vääntyi puoliväkisinkin lopputyöni.

Videossa esiteltiin paikallisia yhdistyksiä ja ensimmäisenä taisin kuvata hirviporukkaa metsästyspuuhissa. Tokihan siinä piti myös pientä lavastusta käyttää, koska en ollut paikalla kun hirvi kaadettiin.  Olin jo aamulla kuvannut ystäväni laiturilla aivan mahtavaa auringon nousua ja fiilistellyt perä pystyssä pusikossa kuulasta pakkasaamumaisemaa kamerani kanssa.
Siirryin ystäväni pihasta sitten metsän reunaan mistä hirviporukka lähti liikkeelle. Hauskaa on tietenkin aina se, että kun kamera ilmestyy paikalle, ihmiset eivät välttämättä käyttäydy täysin samalla tavalla kuin ilman kameran paikalla oloa, ja taisi siinä vähän käydä niinkin, että 180 senttinen tamperelaistyttö sekoitti ainakin yhden isännän pään. Sain nimittäin seuraavaksi aamuksi kutsun ”katselemaan hirvien suolakivipaikkoja” ja tokihan minä reippaana tyttönä lupauduin lähtemään. Sitten sovittiin erään herrashenkilön kanssa koska hän tulisi minua ystävältäni noutamaan.

Aamu valkeni… tai paremminkin aamulla minulle valkeni, että eihän tässä ”bongaa elävä hirvi”-jutussa ole mitään järkeä, koska ulkona ei olisi vielä muutamaan tuntiin valot päällä!! Olisin siis aivan hyvin voinut ottaa illalla ystäväni 30-vuotis synttäreiden kunniaksi hiukan lisää kuohujuomaa ja jatkaa edelleen tutimista. Mutta ei, luvattu mikä luvattu, minun oli siis lähdettävä katselemaan pimeään metsään tuiki tuntemattoman mursuviiksisen miehen kanssa hirviä. Nooh, maasturi saapui sovittuun aikaan pihaan ja Mr. Mursunviiksi hymyili etupenkillä voitontahtoista hymyään. Hyppäsin kyytiin ja lähdimme matkaan. Kotvasen kierreltyämme vastaan ajeli Mr. Mursuviiksen jälkikasvut. Hänellä oli kaksi ehkä hiukan minua nuorempaa poikaa, ja pojilla tuntui olevan erityisen hauskaa pakettiautossaan… jatkoimme matkaa, kunnes tajusin, että herra esittelee minulle sukunsa tiluksia… eikä lähimaastossa todellakaan ollut mitään nuolukivipaikkoja. Pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä, että tässä varmasti on enemmän toisenlaiset ”nuolemiset” mielessä. Olo alkoi tuntua sitä tukalammalta, mitä valoisammaksi aamu ja ajatus kävi… Sitten minun onnekseni lähdimme takaisin kohti ystäväni taloa. Matkalla sitten räjähti pankki, eli kyyditsijäni sai kakistettua ulos sen mitä pelkäsinkin! Lause meni jotakuinkin näin: ”Harvoin sitä tapaa tuollaisia reippaita nuoria naisia kuin sinä. Lähtisitkös joskus kanssani SIIDERILLE?”. EIIIIIIIIIIIIIIIIIIII, olisin voinut hypätä autosta saman tein ulos, mutta kohteliaana yritin kakistaa ulos, että en harrasta siiderillä käymistä (vanhojen miehien kanssa). Jos Mr. Mursuviiksen pojat olisivat kysyneet minua siiderille, olisin ehkä voinut jopa harkita. Jotenkin kummasti miehellä oli vielä yksi ässä hihassa, eli mutkan takana olikin vielä yksi nuolukivipaikka. Minä en ajatellut enää mitään muuta kun sitä, että pääsisin autosta mahdollisimman nopeasti pois! Vihdoin ja viimein pääsimme takaisin ystäväni pihaan ja minä koitin poistua autosta sen näköisesti, että se ei näyttäisi ”juoksulta”. Mies tuli vielä ulos autosta ja alkoi potkimaan saappaillansa autonsa rengasta kädet taskussa. Ei siis raivon vallassa, vaan juuri sillä tavalla miten ”ihastuneet miehet” vanhoissa suomifilmeissäkin potkivat heinän korsi suussa hepokärrynsä pyöriä. Vielä oli yritystä, jotta eikö se siideri maistuisi, mutta minä poistuin takavasemmalle kiitos hein jälkeen. Voitte vaan arvata kuinka makeat naurut kaverini tästäkin keikasta sai…

Kuvasin paljon kuvamateriaalia kylän luonnosta, hautausmaasta, kappelista ja kylän toiminnoista. Kävin myös kuvaamassa koululla oppilaiden koulupäivää, sekä eräänä talvisena päivänä hiihtokilpailuja.

Kuvamateriaalia alkoi olla jo siinä määrin paljon, että päästiin seuraavaan onkkelman ääreen. Videolle piti saada teosto-vapaata musiikkia. Päädyimme sitten kysymään naapurikylän kanttorilta apua tähän ongelmaan. Hän voisi soittaa sähköuruillansa joitain vanhoja sävellyksiä tai omiansa. Näin ollen saisimme musiikin myös ”omilta kyliltä”.

Tämä tuntui sopivan kyseiselle kanttorille hyvin. Sovimmekin treffit Tamperelaiseen Kinkiravintolaan jossa voisimme keskustella lisää aiheesta ja minä voisin kertoa kuinka paljon ja minkä tyylistä musiikkia tarvitsisin?!  Jossain vaiheessa ravintolaan ilmestyi myös kanttorin poika, joka on erään hyvin tunnetun suomalaisen yhtyeen basisti. Poika kävi vain pyörähtämässä paikalla ja poistui saman tein. Sitten sovimmekin kanttorin kanssa ajankohdan koska tulisin äänittämään musiikit. Hän oli myös innoissaan, koska tunsi minun pikkuserkkuni, joka lauloi mieskuorossa jonka johtaja kanttori oli (mainittakoon tässä, että minä en tunne sen kummemmin ko. pikkuserkkuani).

Sitten koitti päivä jolloin äänityksen piti olla. Sain puhelun, jossa kanttori kertoi, että vatsa oli tehnyt temput eikä äänitys onnistuisi. Sovimme toisen päivän ja toivotin pikaista paranemista. Ehkä pieni kramppikuume oli iskenyt kanttoriin, mene ja tiedä.

Vihdoin pääsin DAT-nauhurini kanssa liikkeelle. Kiitän luojaa, että sain nauhurin suoraan plug-in piuhoilla urkuihin kiinni, sillä kovin kookkaan kokoinen kanttori ähisi ja puhisi soittaessaan todella äänekkäästi (tämän lisäksi hän hikoili kuin saunan lauteilla). Sainkin monta kipaletta taltioitua, kiitin kumarsin ja poistuin paikalta. Mutta, jostain kumman syystä en päässytkään ko. kanttorista eroon. Äänitystuokion jälkeen hän alkoi soitella minulle silloin tällöin. Aiheet olivat aluksi videoon liittyviä, mutta viimeisellä kerralla hän sanoi sen suoraan, mitä ounastelinkin: “Tässä olisi nyt hyvä mies tarjolla”!! EEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII, ei sen taaskaan pitänyt mennä näin! Mikä näitä ikääntyviä miehiä vaivaa??? Ensin esitellään tilukset, jälkikasvut (varsinkin jos ovat ”kuuluisia” nostavat statusta), tunnetaan sukulaisia (joten kuulutaan melkein jo sukuun) ja sitten odotetaan, että neiti lankeaa loveen!!!

Näin jälkikäteen muisteltuna ei voi muuta kuin nauraa, mutta tapahtumahetkillä olin kyllä enemmänkin häkeltynyt (kauhusta) kuin hymy naamalla. Mielestäni, varsinkin jos tekee sellaista ”työtä” mitä minä tein, ihmisille tulee olla ystävällinen ja avoin, mutta valitettavan usein varsinkin vanhemmat miehet kokevat tämän ”tuttavallisuuden” merkkinä siitä, että olen valmis ”lähtemään treffeille!”.  Ravintolassa työskennellessäni törmäsin tähän samaan kuvioon.

Niin, pääsihän musiikillista antia videolle antamaan myös paikallinen bändi, vapaamuotoisesti suomennettuna ”Rikkinäiset Kivekset”.  Valitettavasti lopputeksteissä ei lukenut kyseisen bändin nimeä vaan jotain aivan muuta…

Näitä on hauska muistella, kaiken kaikkiaan tuo aika elämässäni ja rakkaan ystäväni kanssa ”hörhöily” oli aika tavalla mahtavaa ja muistorikasta aikaa. Sitten olinkin epätoivoissani tilannut internetin välityksellä miehen ”rapakon takaa” ja elämäni viihtyisät käänteet loppuivat siihen paikkaan…

"Justaa nii" eli "Genau"!

Johan on ollut kirjoitustaukoa kerrakseen. Olen kyllä muutaman kerran aloitellut kirjoittamista, ja kerran jopa lopetellutkin, mutta en ole saanut mitään valmiiksi asti. Nyt lienee paikallaan tehdä pikakatsaus kuluneisiin viikkoihin ja jospa sen jälkeen vääntäisi taas jotain ”asiatonta” tekstiä…

Ystäväni oli tyttärineen meillä lokakuun lopussa kyläilemässä. Viikko oli erityisen mukava. Perinteisten naapurikaupunkikierrosten (Lux, Trier, Saarburg) lisäksi kävimme Ranskan Amnévillessa eläintarhassa ja Cochemin linnassa Saksan puolella. Eläintarha oli kyllä todella hieno kokemus. Muksukin oli haltioissaan, koska luuli nähneensä Alex-leijonan…  Eläinlajeja oli todella runsaasti ja katseltavaa ja kierreltävää riitti. Ystävänikin jumittui luukku auki valkoisten tiikereiden ja varsinkin kirahvien kohdalle. Kirahvikarsinan vieressä hänen tyttärensä piti jo anella, että eikö voitaisi jo mennä ulos, kun ystäväni oli haltioitunut ilme naamalla kuin transsissa kirahvikarsinan reunalla. Sarvikuonokin oli aika jykevä ilmestys…

Toinen uusi kohde viikon aikana oli siis Cochemin-linna. Cochemin kaupunki oli jo näkemisen ja kokemisen arvoinen kaunis ja idyllinen, mutta linna toi siihen vielä viimeisen silauksen. Matka linnaan oli kyllä hikinen ja toi mieleen ala-asteen hiihtokilpailut kun mäkeä puski ylös verenmaku suussa. Sattumalta osuimme vielä samalle linnan esittelykierrokselle Timo Kahilaisen kanssa ja sekös nauratti. ”Purista perseellä normaalisti… Silakka…Silakka!”, käsittämätön yhteensattuma. Valitettavasti herra näyttää luonnossakin ihan esittämiltänsä roolihahmoilta ja hymy tietenkin levisi naamalle aina kun katse osui tähän viihdemaailman valopilkkuun.
Laitan myöhemmin vielä molemmista kohteista erilliset tarinat valokuvineen. Suosittelen molempia paikkoja kaikille jotka sattuvat eksymään näille kulmille!

Kiitos vielä kaimalleni vierailusta! Seuraavaa kertaa odotellessa… (mainittakoon tässä vielä, että ko. henkilö on ainoa ystäväni joka harrastaa säännöllistä Saksan-matkailua ja olen kovin onnellinen tästä!)

Ystäväni lähdettyä meni puoli viikkoa palautuessa ja sen puolen viikon jälkeen alkoikin sitten flussa. Muksu erityisesti on ollut ihan tukossa, mutta hypokondriakillakin on ollut vaivoja vaikka muille jakaa.

Niin ja sitten aloitin vihdoin ja viimein viime viikolla kielikurssin. Kurssi on maanantaisin ja keskiviikkoisin ja mukana on kolmetoista opiskelijaa. Suomi, Vietnam, Kosovo, Romania, Sri Lanka, Italia, Liettua ja KANADA ovat edustettuina.  Kotirouvia, Au-pair, Kodinhoitaja, ompelija, insinööri... Mielenkiintoinen ryhmä, ei voi muuta sanoa. Opettajamme on paikallisen koulun 54-vuotias matematiikan opettaja. Juuri sellainen rouvashenkilö jota jaksan varmasti katsella seuraavat 100 tuntia, jotka ovat luvassa. Kurssi kestänee siis pitkälle kevääseen, viikkoon kun mahtuu aina kuusi tuntia opiskelua. Kovasti meitä tuntuu naurattavankin, parhaat naurut saatiin varmasti viime viikon ääkkösien opettelusta. Kaikkien piti omalla vuorollansa sanoa Ä, Ö ja ü. Minullehan se oli tietenkin helppoa, mutta muille se ei tuntunut olevan.  Vietnamilaisnaistakin tuntui naurattavan niin, että hän iski kerran minua ”tuttavallisesti” kädellä selkään nauraessaan. Jos olisi ollut tekohampaat suussa, niin ne olisivat kyllä lentäneet iskun voimasta pulpettiin… pääasia että on hauskaa. Eilen opeteltiin lisää numeroita, perheeseen liittyviä ilmauksia, sekä paljon kysymyksiä ja mikä parasta keskusteltiin ja kyseltiin paljon. Täytyy kyllä myöntää, että joidenkin kansalaisuuksien ääntäminen on niin eksoottista, että on pakko vähän skarpata, että saa selvää. Jostain syystä itäblokki-osasto lausuu numeron kahdeksan siten, että se kuulostaa suomalaisen korvaan ”aktilta”!

Niin, sitten se tärkein uutinen. Minusta tuli viime viikolla elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikea täti ♥. Veljeni perheeseen syntyi torstaina poika! Ehdottelin jo edellisen kuun aikana muutamia hyviä päivämääriä synnytykselle, mutta niistä ei mikään käynyt toteen. Poika syntyikin sitten sellaisena päivämääränä jota ei oltu tilattu, mutta joka varmasti muistetaan, koska minä olen syntynyt tasan kuukautta aiemmin… (+36 vuotta)… hahaa. Kokoakin oli niin runsaasti, että en voi kun hattua nostaa veljeni vaimolle, joka normaaliteitse sai tämän komistuksen synnytettyä. Minun synnytykseni kun ei edennyt 4 sentin avautumista pidemmälle, sitten alettiinkin jo stilettejä heilutella… Nyt tietenkin harmittaa tämä pitkä välimatka. Haluaisin niin kovasti mennä pusuttelemaan veljenpoikaani!
Sainkin tästä hyvän syyn katsastaa meidän vauvakoon vaatteet ja löysin laatikollisen ”poikavaatteita”, jotka lähtivät eilen kohti kotikontuja. Osa lähti Punaisen Ristin keräyslootaan  ja kaikki ne tuhannet vaaleanpunaiset odottelevat vielä seuraavaa kohdetta…

Neitimme on kärsinyt siis flunssasta. Emme ole edes ulkoilleet kuin viimeisenä parina päivänä hetken. Eilinen pitkällä tauolla ollut jumppakerhokin piti jättää väliin, kun en tohtinut viedä neitiä räkänokkaisena tartuttamaan muita tähän tautiin. Flunssasta huolimatta on energiaa piisannut. Sänkykin sai laitansa takaisin, kun mittarimato harrasti sellaisia kuvioita meidän sängyssä, että omasta nukkumisesta ei meinannut enää tulla mitään.  Huutoa ja raivoamistakin on esiintynyt normaalia enemmän. Olimme mm. Luxin Auchanin parkkitalossa muutama viikko sitten huutamassa noin 20 minuuttia tai ehkä jopa enemmän. En saanut muksua auton istuimeen kun hän pisti kaikin tavoin vastaan ja huusi kuin hullu. Näitä samantyylisiä raivotar kohtauksia on sitten tullut tasaisin väliajoin sen jälkeenkin.
Olemme opetelleet lausumaan ihmisten nimiä ja katselleet paljon kirjoja, sekä aakkosia. Neiti sanoo jokaisen kirjaimen kohdalla ”E”… ehkä aakkoset eivät tässä vaiheessa ole vielä tarpeellisia, mutta neiti tykkää juuri tästä Nalle Puh kirjasta. Kiitokset vaan Kaimalle kirjoista, joita olemme saaneet kasapäin!!  Äidin mielestä kaikkein vaikeimmat nimet ovat tietenkin hauskimpia, Ansku-täti on ”Akkusu tai Aksu-täti” ja Albertokin oli loppuviimeksi ”Auto”.  Muita hauskoja sanoja ovat: jugurtti, joka  on ”trukutrii”, robotti on ”trokatrii”, palapeli tietenkin ”palapili” ja  Mikki on edelleen ”Kikki”.  Kovasti tuntuu menevän tavutkin sekaisin esim. patukka tulee lausuttua ”pakatu”. Saksaksi sanotaan lecker eli ”leke”, jos joku ruoka on erityisen makoisaa, ”mano mano” eli ilmeisesti ”Mann oh Mann”, silloin kun päivitellään jotain asiaa ja eilen sanottiin ”Honig”. ”Wo” kuuluu myös silloin tällöin, silloin kun ihmetellään ”missä” jokin on.  Tästä kaikesta kiitos Nalle Puhille ja Meister Mannylle!

Uusi perheenjäsenkin saatiin talouteemme, kun Jussi Juoksumatto saapui monen puhelun ja mutkan kautta uuteen kotiin… ja arvatkaapa kuinka monta kertaa sitä on jo käytetty?? Kiitos flunssan, ei yhtään. Onhan se varmasti mukava ja mielikuvitusta lisäävä urheilulaji tuo juoksumattoilu. Laittaa vaan silmät kiinni ja voi juosta vaikka kuuhun…

Bis zum nächsten Mal…

Muksun kuulumisia...

Tähän väliin voisin kertoa muksun kuulumisia, ettei mene taas ihan mielikuvitusmaailman puolelle kaikki jutut…

Nyt jos koskaan täytyisi kiinnittää huomiota omaan käytökseen puheen lisäksi, sillä neitomme on kuin apina, joka matkii kaiken mahdollisen mitä vanhemmat ovat tehneet. Tietenkin kaikki matkimalla tehty tehdään hiukan omin maustein.

Olen rasvannut iltaisin lapseni suun ympärystää Bepanthenilla, koska se on kohtalaisen kuiva (raukka on perinyt vanhemmiltaan Keratosis pilariksen, eli talirauhasten sarveistapit) eli luvassa näppyä käsivarsiin, reisiin, kasvoihin ja ehkä myös pakaroihin. Toivottavasti pääsee aikuisiällä vaivasta eroon.  Keskiviikkoaamuna havahduin sitten siihen, kun lapsemme kasvojen lisäksi papan silmäterä, eli taulutelevisio, oli bepanthenilla voideltu.  Molemmissa kohteissa oli reilu kerros rasvaa, minkä lisäksi sitä oli myös tv-tasolla. Eipä auttanut muu kuin tarttua rättiin ja putsausaineeseen. En kuitenkaan löytänyt isännän mikrokuituliinoja ja näin ollen telkussa on edelleen pientä vauhtiraitaa, mutta eipä ole Mr. Microkuituliinakaan huomannut vielä tätä karmeaa rasvamuodostelmaa.

Olen myös rasvannut omia jalkojani aktiivisesti viimeisen viikon ajan. Ostin DMstä kahta erilaista jalkarasvaa ja molemmissa on maininta, että rasvaa ei tulisi laittaa alle kolmevuotiaalle lapselle. Koetin myös laittaa purkit sellaiseen paikkaan, että neiti ei niihin ylety. Mutta kuinkas sitten kävikään, torstaiaamu alkoi iloisella yllätyksellä, muksu oli siirtänyt sohvan tyynyt lattialle ja näin ollen hän istui siis sohvan ”runko-osan” päällä. Sohvan osat, joiden kangasta ei voi pestä olivat yltä päältä jalkarasvassa, tämän lisäksi rasvassa oli neidin legginsit, kädet ja jalkapöydät. Jalat olivat siis rasvattu oikein huolellisesti! Tämän lisäksi neiti on jo pitkään harrastanut nuken jalkojen ”raspausta” suihkussa, sekä välillä hiukan myös omiensa. Äidiltä on opittu myös nenän kaivuu, sormien syönti ja varpaan kynsien repiminen (niin, todellakin harrastan melkein 40 vuotiaana tällaisia helekutin harrastuksia) että ottaa päähän, mutta minkäs teet. Eilen illalla lapseni näytti nukkumaan mennessämme, kuinka hän osaa ”hieroa sormenpäitä yhteen”, samalla tavalla miten pappakin tekee. Eilen yritin myös jättää neidin nukkumaan meidän sänkyymme. Pienenä testinä jos vaikka saisimme ensin pinnasängystä toisen laidan vaihdettua matalaksi. Arvasinhan minä, että sieltä se kohta tulla tepsuttaa, niin kuin kävikin. Toisessa kädessä oli papan kännykkä ja toisessa ranteessa papan kello neidon saapuessa olohuoneeseen.

Meillähän käytetään silloin tällöin ”jäähytaktiikkaa”. Muksu sijoitetaan jäähylle pieneen hyllyn ja seinän välissä olevaan nurkkaan (kuulostaa karmealta). Viime viikolla neiti otti ohjat omiin käsiinsä, sillä aina kun hän tiesi tehneensä pahaa tai jos puhuttiin jäähystä, tapahtui ryntäys jäähypaikalle ja neiti pakitti ”jäähyaitioonsa” lysäytti hartiat rennoksi ja suun mutruun.  Tämä on varmasti kasvatuksellisessa mielessä huono juttu, sillä lapsihan ohjailee itse tilannetta, mene ja tiedä, mutta minun mielestäni se oli vaan jotenkin suloista ja söpöä.

Neiti on oppinut tekemään myös palapelejä, joka tuntuu olevan tällä hetkellä suosikkiharrastus.  Kikki, Minni, Puto, Deisi ja Akudonal rakentuvat käden käänteessä.  Tämän lisäksi kirjojen kuvat ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän ja tarinaakin jaksetaan kuunnella jo pari sivua pidempään. Olemme käyneet myös Nalle Puh pyörällä ulkoilemassa, joskin yleensä ulkoilusta tulee äidin bodauskeikka, koska muksu tahtoo syliin vähän väliä. Kolmetoista kiloa tuntuu jo tästä äidistä raskaalta taakalta! Kävimme perjantaina taas katsomassa lampaita ja takaisintulomatkalla lapseni ryntäsi oma-aloitteisesti metsään. Sieltä tultiin sitten metrin mittainen keppi kädessä heilumaan tien viereen ja heittelemään keppiä. Loppuviimeksi jouduin kantamaan muksun pois metsästä, äidille kun sanotaan vain ”hei-ei” ja painellaan pusikkoon. Viikkoa aikaisemmin ollessamme lenkillä, neiti huuteli samaa ”hei-eitä” ja paineli tyynesti kolmensadan metrin päähän taakseen katsomatta. Siinä vaiheessa se on aina äiti joka perään juoksee. Tuntuu vähän siltä, että neitimme on liiankin helppo kohde kaikenmaailman namusedille!

Ulkoilureissuilla huudellaan aina varmuuden vuoksi tasaisin väliajoin ”Hallou!” ja nostetaan käsi pystyyn. Siinä vaiheessa kun olemme kuitenkin lähellä jotain ihmistä, ei sanota mitään, mutta taas kun päästään matkaan ja ollaan turvallisen matkan päässä kohteesta, niin ”Hallou!” kuuluu jälleen. En tiedä mistä tämä Hello:n ja Hallo:n yhdistyminen juontaa juurensa, mutta tällä hetkellä on siis käytössä tervehdys, joka kuulostaa englantilaissaksalaiselta.

Olemme myös opetelleet sanomaan numeroita yhdestä viiteen, lapseni lempinumero tuntuu olevan kuitenkin kaksi…toista.

Kävimme myös ostamassa kasan uusia kenkiä, karvavuorelliset saappaat ja kahdet talvimonot. Kokokin on jo huikeat 25, mutta eipähän purista varvasta.

Eilen meillä taas Famo ja Mufa pussailivat. En tiedä miksi lapseni haluaa aina kuvien pussailevan keskenään. Toki meille pusutellaan paljon, tai minä olen kokoaikapussaaja ja pusuttelen ja halailen lastani ehkä jopa vähän liikaakin, sanon myös ”ai, että (miten söpö tms.) ja lapsenikin sanoo ”ai että” kun hän pussailee ja halailee nukkejaan. Eilen jopa silloin kun halaili pappaansa. Ulkoilureissuilla täytyy pussata jopa pyörässä olevaa Nalle Puhin kuvaa...

Huomenna neiti saakin leikkikaverin viikoksi kun kaimani tulee tyttärensä kanssa meille kyläilemään. Luvassa on siis mukava viikko. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita… kenties.

Hei-ei!

Kotirouvan huolto-opas vuosimalli -74

“Vanhuus ei tule yksin” käy sanonta, joka pitää aika hyvin paikkansa. Vanhuus tulee nimittäin yhdessä miljoonan vaivan kanssa. Varsinkin tällaiselle hypokondriakille, jolla on aivan liian paljon aikaa miettiä jokaisen jomotuksensa alkuperää. Tällä hetkellä polvet ovat sanomassaan sopimustaan irti ja pohjetta vihloo… onko odotettavissa siis veritulppa? No, olen hyvä kasvualusta ”katastrofiajattelulle”!
Tästä jokapäiväisestä valitustulvastani (josta mieheni joutuu kärsimään) kantautui mieleeni seuraavanlainen ajatus: Kun autoillakin kerran on huolto-ohjelma, niin miksi ei kotirouvillakin! Siispä seuraavassa lanseeraan…

…Kotirouvan huolto-ohjelman

Heti aluksi mainittakoon, että ennen kotirouvan käyttöön ottoa täytyy muistaa, että kotirouva on saattanut olla jo aiemmin koekäytössä, mutta se on jostain syystä palautettu. Ensimmäinen koekäyttö on saattanut olla myöskin liian rajua. Näin ollen kotirouvaan on saattanut jäädä ensimmäisen koeajon jäljiltä peruuttamattomia vikoja. Joillekin voi käydä myös sellainen tuuri, että kotirouva löytyy heti ensimmäisestä koeajosta. Tässä tapauksessa on kuitenkin vaarana, että Kotirouva ”nostaa kytkintä” kesken matkan, vaihtelun vuoksi!

Yleensä käytetynkin kotirouvan kanssa alkutaival sujuu moitteettomasti, jos aikaisemmat vuosi huollot ovat suoritettu asianmukaisesti. Nykyään kannattaa kuitenkin varmistaa, että ”ajokilometrit” ja huoltovälit täsmäävät, koska muuten voi tulla ikäviä yllätyksiä. Toisia kotirouvia kun ajellaan vuodessa triplasti enemmän kuin toisia!

Jos kotirouvasi on vuosimallia -74 tai vanhempi, olet todennäköisesti jo joutunut tekemään (ehkä jo useamminkin) seuraavat huoltotoimenpiteet. Ruosteen esto, pohjan massaus, jakopään hihnan vaihto (tämä on syytä tehdä säännöllosesti, sillä jos hihna katkeaa, homma tyssää siihen) pinnan hionta ja lakkaus. Tämän ikäinen kotirouva kuuluu jo sarjaan ”Historic”, mutta hyvällä ja säännöllisellä huollolla pystyt pitämään kotirouvasi vielä pitkään kunnossa.

Asuinpaikastanne riippuen joudut tekemään vuosittain renkaan vaihdot, slikseillä ei kannata missään tapauksessa päästää kotirouvaa matkaan, pientä kitkaa tai nastaa, niin pysyy rouva paremmin pystyssä. Voit silloin tällöin ilahduttaa kotirouvaasi panostamalla laatuun ja ostaa vaikka Nokian kumit.
Sitten tulee aika, kun on pakko tehdä muutamia isompia korjauksia. Alapallonivelet kannattaa tarkistaa ja vaihtaa, ennen kuin on liian myöhäistä. Jos kotirouvasta kuuluu epämääräistä ulisevaa ääntä ajaessa. Kannattaa tarkistaa ovatko laakerit vioittuneet. Laakerin vaihto poistaa ulinan ja ajelu on jälleen miellyttävää. Voit ostaa erikseen jakopäähän vielä omat kuulalaakerit, jolla saat jakopään entistä tiiviimmäksi, muista kuitenkin poistaa laakerit ennen ajelua, jos et muista, voi edessä olla hintava sisätutkimus!

Kardaaniakseli on myös syytä vaihdattaa sen vioittuessa, jos haluat kotirouvasi pyörivän molempiin suuntiin. Jos siis löydät kotirouvasi kiertämästä kehää, saattaa olla että kardaaniakselissa on vikaa.

Siinä vaiheessa, kun taloudessasi alkaa tuoksua epämiellyttävälle tai kotirouvastasi pääsee epämääräistä pauketta ja tummaa pakokaasua, kannattaa tarkistaa pakarin kunto. Pakoputki koostuu kolmesta osasta (josta viimeisen osan pää on hiukan pakaroiden välistä näkyvissä). Ensin kannattaa tarkistaa mikä osista on vioittunut, mutta halutessasi voit tietenkin vaihtaa koko pakoputken. Lisäksi on syytä selvittää, käykö kotirouvasi kaksi- vai nelitahtimoottorilla ja jos kyseessä on siis jo ”Historic” mallinen rouva, voi olla, että et pääse sillä ajelemaan kaikkiin Saksalaisiin kaupunkeihin jos päästöasiat eivät ole kunnossa tai katalysaattori puuttuu.  Pakoputkisto koostuu siis alkupään putkesta, kollektorista, eli kerääjästä, loppupäänputkesta ja loppupäässä olevasta äänenvaimentimesta. Jos kotirouvasi on synnyttänyt malli, voi olla, että äänenvaimentimen suulla on pientä rypälemuodostelmaa eli peräpään pukamaa.  Jos et ole ”tee se itse”-tyyppiä, niin kannattaa viedä kotirouva huoltoliikkeeseen pakarin vaihtoon, sekä rypäleiden poistoon.
Perushuoltoon kuuluu tietenkin säännöllinen öljyn vaihto, sekä muiden nesteiden tarkistus. Jos lämmöt alkavat kohota, on syytä tarkistaa nestetasapaino ja jos kotirouva tuntuu jäätävältä, niin siinä vaiheessa viimeistään kannattaa tarkistaa pakkasnesteet oikeisiin arvoihin.  Öljyä voi lisätä jopa ajon aikana, koska kuivana ajelu voi saada hiertymiä aikaiseksi jopa kuskiin. Kotirouvan vaihdekeppi on ”ulkoistettu” ja se sijaitsee kotirouvan aviopuolisossa. Vaihdekepin koko ja näkö vaihtelee huoneen lämpötilan, lepo- ja työskentelytilan välillä huomattavasti.  Jos vaihdekeppi tuntuu jatkuvasti löysältä etkä saa edes ykköstä silmään, kannattaa viedä keppi huoltoon, tai hankkia rengas joka sijoitetaan vaihdekepin alavarteen ajelun ajaksi! Huomioitavaa on myös se, että ajon aikana lisätty öljy voi aiheuttaa vaihdekepin tarkoituksettoman lipsahduksen pakoputken puolelle.

Vanhoissa kotirouvamalleissa ei välttämättä ole puskurit kunnossa, mutta nykyään on puskurinvaihtokin tehty entistä helpommaksi. Ainut haittapuoli on tietenkin puskurinvaihdon hintavuus. Lopputulos on kuitenkin yleensä erittäin keinotekoinen, mutta miespuolista silmää miellyttävä. Mahdolliset peltivauriot, naarmut ja kosmeettiset haitat ovat myös korjattavissa, mutta kannattaa käyttää ammattilaisia näiden asioiden korjaamisessa.

Jos kotirouvastasi jää nestevana kulkureitille, hälytyskellojen on soitava heti! Moottori on kenties krakaamassa! Jos kotirouvasi vielä yskii, on loppu lähellä. Tässä vaiheessa sinulla on seuraavia vaihtoehtoja. Voit koittaa onneasi ohjelmassa ”Pimp My Ride”, jos onnetar ei kuitenkaan valitse kotirouvaasi tähän tuunaus-ohjelmaan, voit tuunata kotirouvasi itse, tai viedä rouvan jälleen merkkihuoltoliikkeeseen. Moottorin vaihto ei ole halpaa lystiä, mutta halutessasi voit laittaa kotirouvaasi vaikka V8in. Tässä tapauksessa voi kuitenkin lähteä homma käsistä, eli kotirouvaasi tulee enemmän voimaa ja kiihtyvyyttä, joten se ei välttämättä pysy enää käsissäsi. Ole siis tarkka valinnoissasi.

Suositeltavaa on, että virität aika ajoin kotirouvaasi, sekä ajelet sillä säännöllisesti. Jos ajelukerrat jäävät liian vähiin tai niitä ei ole ollenkaan, voi käyttöönotossa ilmetä suuria ongelmia ja moottori voi jopa leikata kiinni.

Jos kotirouvallasi jää usein pitkät päälle, voi se johtua lähellä liikuskelevasta uudemman vuosimallin vaihdekepinkannattimesta, tai yksinkertaisesti siitä, että sähköjärjestelmässä on jotain vikaa. Vanhoissa vuosimalleissa ei muutenkaan ole nykyajan automatiikkaa, joten kannattaa olla tarkkana ja muistaa laittaa valot päälle. Polttimot on myös syytä tarkastaa säännöllisin väliajoin. Akkuvalon palaessa on syytä toimittaa kotirouva laturinhihnan vaihtoon.  Sulaketaulukin kannattaa tarkistaa jos huomaat toimimattomuutta joissain osissa kotirouvaasi.

Olet myös saattanut huomata seuraavan asian, kun hankit kotirouvasi se oli mallia mini, muutaman vuoden päästä huomasit kotirouvasi muuttuneen malliksi sedan, sitten seurasi mallit farmari, perhe, paketti, lava, kuorma ja kenties jopa rekka. Välillä kotirouvasi saattoi muuttua rekasta sedaniksi ja taas takaisin, mutta tälläkään asialla ei ole niin suurta merkitystä, kunhan vain muistat HUOLTAA rouvasi KUNNOLLA!

"Pientä laittoo se vaatii vaan..."

Kotirouvan rupsahduspäiväkirja osa II

Tuumasta toimeen, näin voi sanoa! Tämän vuoden alussa olin pikaisella kahden kuukauden Suomi-visiitillä. Reissun täytti wc-remontti ja armoton stressi. Ystäväni miehen avustuksella aloitin kuntoilun nimeltä ”vessan kaakelin irrotus poravasaralla”. Kaakelia oli parhaimmillaan kolmessa kerroksessa päällekkäin ja näin ollen touhu oli naisellisesti ilmaistuna ”vittumaista”. Treeniohjelma jatkui näiden seinistä irronneiden kaakeleiden kantamisella asunnosta pari kerrosta alaspäin pihalla odottelevaan peräkärryyn. Pieni 25 asteen pakkanen antoi vielä mukavan lisän tähän, ah, niin mukavaan touhuun. Illalla nukkumaan mennessä pölyssä haljenneisiin sormiin sattui niin että itku oli silmissä ja nenästä sai kaivaa rakennuspölyä lapiokaupalla. Silmät punoittivat kuin luumutomaatit ja olo oli kuin Miss Universumilla, siis kaikin puolin hehkeä!
Tästä touhusta ei jäänyt mitään mukavaa mieleen, paitsi se, että päärynän malliin muovaantunut kroppa alkoi muistuttaa banaania, eli stressi ja ruokahaluttomuus olivat vieneet mukanansa muutaman liikakilon.

Kotiin palattuani olin inspiroitunut liikkumaan ja tarkastamaan ruokavaliomme. Eksyin sattuman kautta erään nimeltä mainitsemattoman suomalaisen fitness-rouvan blogiin ja siitä se sitten lähti. Aloin syödä aamupalaksi puuroa raejuustolla ja marjoilla, mitä teen vieläkin. Leipä, pasta, riisi ja peruna poistuivat lautaselta vihanneksien ja marjojen tieltä. Söin rahkaa kuin pieni perkele, sekä aloimme koko perheen kanssa liikkua erittäin säännöllisesti. Kaiken lisäksi söin useammin päivässä kuin normaalisti. Kesään mennessä vaatekoko oli pienentynyt kolmella pykälällä ja mieskin oli siinä sivussa saavuttanut ”normaalipainon”. Kieltämättä peilistä katsoi ”kuivan kesän kurre”, ”Miss Auschwitz” tai “Grilli ribseillä varustettu tissitön teini”.

Kesä meni hevostelun merkeissä ja kiloja taisi sulaa vielä kesän helteissäkin, vaikka ruokavalio koki pienimuotoisia muutoksia olosuhteiden ja himojen pakosta!

Palattuani takaisin kotirouvailun pariin keskityin jälleen syömiseen, eli aloin kasvattamaan luurangohtavan kroppani ympärille hötökerrosta.

Viikko sitten täytin 36 vuotta. Ikä on mielestäni pelkkiä numeroita, mutta väkisinkin se tuo mukanansa myös niitä ”ei niin toivottuja” sivuvaikutuksia. Kasvot alkavat maan vetovoiman ansiosta valahtaa ylöspäin kohoamisen sijasta alaspäin, kroppaan kertyy kasapäin luomia ja karvaa!!  Silmien alle alkaa muodostua kauppakassit ja hormonitoiminta ei saa enää mitään muuta aikaan kun näppyjä, väsymystä ja hikoilua! Tässä vaiheessa on enää ihan turha ajatella, että luonto korjaa tekemänsä vauriot. Jokainen voi tietenkin omavalintaisella toiminnallaan vaikuttaa vauhtiin, jolla kroppamme vanhenee. On olemassa kuitenkin ”veitsettömiä vippaskonsteja”, joilla voimme viilata katsojaa ja ehkä myös itseämmekin linssiin, tässäpä muutama esimerkki, toteutus ja tulos:

Hanki tekoripset! Meikkiä ei tämän toimenpiteen jälkeen välttämättä tarvi ollenkaan ja varsinkin kesällä nämä omiin ripsiin liimattavat ripset ovat oiva ja helppo naamankaunistuskonsti. Älä toimi kuitenkaan niin kun minä tein, eli…
Hanki ripsiä päivää ennen H-hetkeä, minun tapauksessani ennen ystäväni häitä. Ripsiä ei saa kastella vuorokauteen niiden laittamisen jälkeen. Minä heräsin seuraavana aamuna mökin sängystä vasen silmä turvoksissa, koska olin ilmeisesti nukkunut ”silmälläni” sängyssä ja ripset olivat ottaneet kontaktia tyynyyn, mikä aiheutti järjettömän turvotuksen silmäni luomiin. Koko aamu meni lasketellessa turvotusta pakastimesta löytyneiden apujen kanssa.
 Älä myöskään oleta, että avio-/avopuolisosi huomaisi kasvoissasi mitään eroa ripsien laiton jälkeen. Isäntä arvuutteli pari päivää toimenpiteen jälkeen, miksi olin käynyt kosmetologilla, kun kasvoissani ei näkynyt mitään parannusta. Kulmakarvani olivat kuulemma muuttuneet vaaleammiksi (johtuikohan siitä, että ripset olivat muuttuneet mustiksi). Ei edes siinä vaiheessa huomattu mitään, kun rouva heräsi puoli päätä turvoksissa seuraavaan aamuun. Seuraavalla kerralla laitan siis vähintään kaksi senttiä pitkät harjat ripsiini, jotta isäntäkin huomaa. Että nyt sitten voit Rakkaani tästä lukea, että vaimosi laitatti 30.7.2010 ripsiinsä pidennykset, jotka ovat nyttemmin tippuneet ripsien kasvun myötä. Jos kieriskelisin kahisevassa, niin pitäisin tällaiset omiin ripsiin liimattavat ripsenpidennykset ikuisesti silmissäni. Huoltoväli ripsille on 3-4 vko ja kotirouvan tilipussi on aika tavalla tyhjä, joten tämä niin kuin myös rakennekynnet ovat haaveilulistan kärjessä.

Hanki nostetta ryntäisiin! Olin lähdössä ystäväni kanssa syntymäpäiväni kunniaksi rentouttavalle prouvain-kylpyläpäivälle ja minun piti hankkia itselleni uima-asu, jonka alaosakin pysyisi päällä. Sen verran oli varsi aikaisemmasta kaventunut, että vanhojen uima-asujeni alaosat valahtivat puoleen tankoon vesileikkien aikana…
Lähdin siis eräänä ehtoona Trieriin tarkoituksenani ostaa uusi uimapuku tai bikinit. Eksyin kuitenkin jostain syystä erään halpamarketin alusvaateosastolle sovittelemaan push-upeja. Minulla oli todennäköisesti joku harhakuvitelma siitä, että saisin rintavarustukseni näyttämään uhkeammalta sijoitettuani ne ”ylöstyöntäjiin”!! Sovitin jos jonkinlaisella täytteellä varustettuja liivejä tusinoittain. Ei auttaneet, geeli-, ilma-, eikä tekokuitutäytteet, jos tissejä ei ole, niin niitä ei yksinkertaisesti ole. Täytyisi ilmeisesti tehdä Martina Aitolehdet ja hankkia Tee-kupit, eivätkös ne ole kuitenkin isommat kuin esimerkiksi, Kahvi-kupit. Tällä hetkellä edustan Espresso-kuppikokoa.
Löysin kuitenkin itselleni bikinit ja niihin kahdet yläosat. Espressoja myötäilevät ja sitten kokoa kahvikuppi, joiden sisään jää tyhjää tilaa… Tämän lisäksi käteeni tarttui muksulle toppahaalarit, sekä pari yöpaitaa. Kauppareissu päättyi tietenkin isännän puheluun ”Missä se vaimo oikein Cuppaa?”

Kuvittele olevasi kokoa ”teini”! Jostain syystä haaveilen kovasti uusista ”kireistä” slim-mallisista farkuista, sekä overknee-saapikkaista. Saatuani isältäni syntymäpäivälahjaksi numeroita näytöllä, ajattelin ostavani uudet farkut. Lähdin siis jälleen kaupoille. Valittuani epämääräisen kasan sovitettavia farkkuja siirryin sovituskoppiin. Jo ensimmäiset housut päälle saatuani muistin, miksi en yleensäkään tykkää slim-mallin farkuista. Olo oli kuin HKn sinisellä prinssinnakin kuorissa. Sama tunne jatkui housu housulta, kunnes löytyi ensimmäiset päälläpitokelpoiset housut. Sekään riemu ei kauaa kestänyt. Käännyin ympäri ja tuijotin peilistä ahteriani. Liian pienet hiukan vinoon asennetut perstaskut eivät tehneet oikeutta pakarilleni! Ahterini näytti järkyttävältä, hipsterieni alareunat olivat pureutuneet löysiin pakaroihini ja niihin lisättynä vinot pienet silmiltä näyttävät taskut antoivat sellaisen vaikutelman, kuin bebani olisi vääntynyt hirveään irvistykseen joka sanoi, ”herää Ämmä unistas, et ole mikään teini enää!”
Sovittelin myös yläosia ja ostin melkein legginsit ja säärystimet, mutta jotenkin se taas kääntyi niin, että poistuin kaupasta ilman ostoksia. Koska mikään ei ollut tarpeeksi sopiva, hyvännäköinen ja hinta-laatusuhteeltaan riittävän hyvä. Sen lisäksi mittaan vaatteiden hintoja nykyään sillä, kuinka moneksi päiväksi saan ostettua perheelle samalla rahalla ruokaa…
Kävin myös kenkäkaupassa, mistä ei myöskään jäänyt mitään käteen. Loppuviimeksi löysin itseni viiniosastolta ruokakaupasta. Ajattelin siis kokeilla keinoa ”juo itsesi kauniiksi!”…

Mene kylpylään rentoutumaan, kauppakassit silmien alla pienenevät huomattavasti näkemiesi kassien rinnalla! Lähdin siis ystäväni kanssa Bitburgiin kylpylään, jonne Isäntä oli saanut 40 vuotislahjahksi äidiltään  ja siskonsa perheeltä lahjakortin. Lukuisista suostutteluista huolimatta perheemme pää ei suostunut lähtemään ”julkiseen läskinäyttelyyn” ja päätin käyttää lahjakortin itseeni oman syntymäpäiväni kunniaksi. Luvassa oli altaissa löhöämistä, jalkahoitoa ja hierontaa, sekä paljon muuta mihin en osannut edes valmistautua.
Olimme jo aamuvarhain liikkeellä ja kylpylässä olikin vielä aamulla leppoisa tunnelma. Otimme kylpyläkortin koko päiväksi ”saunamaailmalla”, olihan minun luonnollisesti päästävä Suomalaiseen saunaan jos siihen kerran oli mahdollisuus. Kylpylässä oli kyllä niin kuuma ja kostea ilma, että se kävi melkein saunasta. Lilluimme ensin porealtaissa, jonka jälkeen kävimme vielä aamukahvilla. Sitten päätimme siirtyä saunojen puolelle. Ystäväni oli kovasti miettinyt, olisiko saunassa miehet ja naiset keskenään alasti. Minäkin muistan serkkuni maininneen, että jossain saksalaisessa kylpylässä olivat kaikki olleet alasti, siis miehet että naiset. Kävellessäni kierreportaita ylös kohti saunoja vakuuttelin suureen ääneen ystävälleni, että kyllä siellä on varmasti ainakin pyyhkeet kaikkien päällä. Päästyäni saunojen puolelle, minun täytyi perua saman tien puheeni, koska olin heti kättelyssä törmännyt kahteen pariin kasseja killuttimineen!! Ystäväni käveli vielä pari askelta eteenpäin (minä jämähdin siihen paikkaan) ja katsoi ensimmäiseen saunaan, jossa joku istuskeli ns. reva levällään. Noh, siitäpä me neitseelliset prouvat sitten ryntäämään rappusia alas.
Pienen miettimistauon jälkeen päätimme kuitenkin palata pääkallopaikalle. Suomalaiset saunat sijaitsivat ulkona ja saunaosastolla piti olla vielä huone missä sai lueskella esim. kirjaa tai vain rentoutua. Suuntasimme siis takaisin saunaosastolle etsien ovea, josta voisimme siirtyä ulos. Vihdoin löysimmekin pihanperukoilta saunat ja menimme ”Tuli-saunaan”. Pettymyksekseni huomasin, että saunassa ei ollut pisaraakaan löylyvettä. Se ei kuitenkaan kauaa kerennyt vaivata, koska sisään asteli mies pyyhe olkapäällä ja hänpä heti sanomaan että: ”Tämän on nudistialue!”, sen verran epämääräinen oli herran piipitys, joten kysyimme ”Anteeksi mitä?”… herra toisti: ”Tämä on nudistialue, ottakaa uimapuvut pois!”… buahahaahaaaaa… sinne jäi äijä pienen velikultansa kanssa saunomaan, koska me poistuimme tuli perseen alla paikalta.
Menimme hetkeksi rentoutumishuoneeseen makoilemaan ja kun poistuimme sieltä, kuljimme saunaosaston baarialueen läpi. Tällä alueella kaikilla oli pyyhe tai kylpytakki yllä, mutta siinähän se meidän Herra Nudistimme seisoi baaritiskillä valkoinen pers loistaen pyyhe edelleen olkapäällä. Kyllä naisia nauratti, olimme muuten yhden ainoan naisihmisen lisäksi ainoat naiset koko saunaosastolla, enkä kyllä yhtään ihmettele, että miksi.
Eipä tarvitse enää toiste eksyä saksalaisen kylpylän saunaosastolle, jos siellä ei ole naisten saunavuoro!! En tiedä vaivaako ahdasmielisyys, mutta mielestäni touhu vaan on todella PERVERSSIÄ! Eikä minua todellakaan kiinnosta (eikä kiihota) katsella hiukan pyylevöityneiden vanhojen miesten karvaisia kasseja ja killuttimia. Täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka kuinka on suunnitellut katsovansa kohti kaakkoa, kun vastaan kävelee alaston mies, niin jotenkin kummasti huomaakin tuijottavansa kaakon sijasta kohti kasseja! Silmätkin varmaan pyörivät kuin pajatso, mutta pieni silmienpyörittely saa varmasti aineenvaihdunnan silmäpussialueella käyntiin…
Sitten nautiskelimme iltapäivällä vielä jalkahoidosta ja hieronnasta. Kassien jättämistä traumoista huolimatta päivä oli oikein mukava, vaikka tiedän, että se olisi ollut vielä mukavampi jos olisin jakanut sen rakkaan lapseni kanssa. Kylpylä kun oli selkeästi enemmän tehty lapsiperheille kuin rentoutusta hakeville prouville.
Hienoa kuitenkin olla hetki pois kotoa, niin näkee taas paremmin rakkaan pienen perheensä arvon.

Jos siis olisin miljonääriäiti, niin minulla olisi tekoripset, rakennekynnet, tatuoidut kulmakarvat, kuukausittainen jalkahoito, kasvohoito, manikyyri ja viikoittainen hieronta. Pers’ onal- trainer, niin ja varmaan vielä pers-implantit ja tissit.

Mutta… olen Kotirouva ja erittäin onnellinen sellainen. Minulla on perhe, olemme terveitä ja meillä on joka päivä lautasella ruokaa!!

Missä kauko?!

Rakas pienokaiseni täytti jo kohta kaksi viikkoa sitten sunnuntaina kaksi vuotta. Juhlan kunniaksi meillä oli muutama vieras. Tapoihini sopivasti jätin kaiken viime tippaan ja jahkailin tarjottavienkin kanssa loppumetreille saakka. Lauantaina isäntä otti osaa siivoamiseen imuroiden ja pesten lattiat!!! Miehisen siivouksen aikana minä pyörin kaupoilla ostelemassa tykötarpeita herkkupöytään. Kauppareissu kesti ja kesti, koska jouduin ostamaan tavanomaisesta poikkeavia tarvikkeita ja pyörin kaupassa holtittomasti ympyrää.

Sunnuntaiaamu alkoikin sitten piirakoiden kokkailulla ja leivän leipomisella. Isäntä halusi suolaista piirakkaa ja minä väänsin kinkkujuusto- ja vuohenjuustotomaattipiirakat. Sen lisäksi tarjolla oli salaattia ja paljon ”oheismateriaalia” lihapullasta feta-juustoon. Halusin vielä testata kuinka Focaccia-leivän teko onnistuu ja opin jopa lausumaan tämän leivän nimen oikein kun yksi vieras oli italialainen. Parhaalla ystävälläni on muuten melkein samanniminen hevonen…  (DVD leffoistahan saa toisinaan valita ”hauskat faktat” pop-upit, niin mikäjottei kotirouvakin voi väliin laittaa tällaisia pieniä faktatietoja blogiinsa, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä tarinan kulkuun). Jälkiruuaksi ystävämme oli loihtinut hienon vaaleanpunaisen elefanttikakun jonka lisäksi meillä oli paljon hedelmäkuutioita ja jäätelöä, unohtamatta tärkeimpiä, eli suklaa ja kinuski soooooooosia.

Vieraiden oli tarkoitus tulla neljältä ja kello kolme oli pakko päästä vielä suihkuun, luonnollisesti kaikki asiat olivat vielä kesken ja se viime hetken paniikki otti prouvasta vallan. Tämä ilmeni pienimuotoisella jäkätyksellä isännälle. Isäntä kun oli kantanut kortensa kekoon jo edellisenä päivänä ja oli koko sunnuntain keskittynyt ampumaan sotapelin vastustajia.(Muurahaiset kyllä kantavat kortensa kekoon joka päivä, mutta tiesitkös että muurahaisia tutkiva tiede on nimeltään myrmekologia ja muurahaistutkijoita sanotaan myrmekologeiksi?) jaaha, tämä ei kyllä nyt edes naurata enää kotirouvaakaan, joten keskitytään olennaiseen…

Lapsemme oli ollut viimeisen puolitoista tuntia päiväunilla ja herättyään hän sai juhlamekon ylleen. Sen jälkeen alkoikin äidin kattauksen uudelleen järjestely. Nalle Puh pillit vaihtoivat paikkaa kupeista keittiön lattialle syöttötuolin alle piiloon ja lautasetkin saivat kyytiä…

Vihdoin vieraat saapuivat ja pääsimme tositoimiin eli syömään.  Vieraille tuntui maistuvan emännän kokkaukset erittäin hyvin, mikä on luonnollisesti suurin kiitos allekirjoittaneelle! Muksumme teki lihapulla, porkkana, kurkku ja juustolautasestaan omenamehun avulla keittoa. Yritti syödä naapurin lautaselta ja käyttäytyi muutenkin todella kaksi vuotiaan tavoin. Lahjatkin avattiin äidin avustuksella vasta syömisen jälkeen, kun ei vielä oikein ymmärretä, että paketissa on jotain sisällä. Kiinnostavampaa tuntuu olevan paperi, varsinkin jos siinä pomppii ”Tiga”- eli Tiikeri…

Juhlat jatkuivat kakun ja jäätelön syönnillä, sekä serpentiinien repimisellä ilmapallojen poksahdellessa. Mamma oli ostanut myös ”paperitorvia”, jotka eivät kauaa ehjinä pysyneet, mutta jotenkin nekin saatiin aluksi toimimaan vaikka synttärisankarin keuhkontilavuus ei aluksi meinannut riittää.  Ensimmäisten vieraiden lähtiessä äippä koko yllärin, koska päivänsankari sanoi Hei-ein ja Tsüs-üsin lisäksi Pai-ai!! Näin oli siis opittu taas yksi uusi asia!!

Loppuillan muksuni työnteli Alex-leijonaa rattaissa ja katseli ystävämme paidan kauluksesta sisään. Kovasti nauratti, mutta mitään ei sanottu. Normaalisti lapseni sanoo ”tissi” kun hän katsoo minun paidankaulukseni sisään, nyt kohteet olivat kuitenkin noin kuusi kertaa suuremmat kuin äidillä, joten saattaa hyvinkin olla, että lapseni ei tunnistanut kyseessä olevan ”tissit”.  Sitten päästiinkin jälleen huutelemaan Pai-aita kun loputkin vieraat lähtivät.

Aika tuntuu saaneen siivet selkäänsä. Silloin kun olin itse pieni, muistan kesälomankin tuntuneen ikuisuudelta, nyt taas vuodet vierivät eteenpäin kauheata vauhtia. Neitikin varttuu siinä missä aika kuluu, kaikesta kehityksestä en kyllä äitinä ole niin kovin ylpeä, vaikka tässäkin tapauksessa (niin kuin koiran koulutuksessakin) voin vaan taas katsoa peiliin!! Muksumme kasvaa siis ympäristössä jossa eniten kuulee tällä hetkellä puhuttavan suomea, joka on äidin ja lapsen kommunikointikieli. Isän kanssa puhutaan taasen ruotsia ja televisiosta kuullaan saksaa. Silloin tällöin neiti kuulee puhuttavan myös englantia. Tällä hetkellä osataan muodostaa noin kolmen sanan lauseita… ”Fia haluu… ei”, ”Akkuti haluu… ei”, ”Paita pois… ei”, ”Pappa haluu…ei”, ”Mamma haluu… ei”, ”Mufa haluu…ei”,  mutta kaikkein kamalinta on, että lapseni sanoo ”Missä kauko?”… eli kaukosäädin!!! Mitenkä niin meillä on katsottu liikaa televisiota!??!! Luimme juuri Ilta-Sanomista kauhutarinan pojasta joka oli katsonut liikaa Tuomas-Veturia ja poika eli tässä lastenohjelma maailmassa. Meidän perheessä alkoi välittömästi televisiolakko!
Eilen illalla yritimme katsoa isännän kanssa Shrek kolmosta, mutta tokihan neiti parkaisi sängystänsä sellaiset serenadit, että äidin täytyi rientää hätiin. Yritimme jatkaa tutimista ISOlla sängyllä. Kolme kertaa koetin nousta ja lähteä kun luulin neidin nukahtaneen, mutta jokaisella kerralla neiti kääntyi, katsoi minua silmiin, laittoi käden poskelleni ja painoi pääni takaisin tyynyä vasten. SELVÄ, ei mennä mihinkään.
Sitten teimme isännän kanssa vuoronvaihdon ja kun sain elokuvan katsottua, kuului makuuhuoneesta kirkkaalla äänellä, ÄITI! Pappa nukkui (ei tunnustanut) vieressä ja muksu istui reippaana sängyllä. Muutaman kerran olen nukuttanut muksua sängyllämme ja lähtenyt sängystä siinä uskossa, että neiti nukkuu, mutta päästyäni makuuhuoneen ovelle kuuluu takaani jo iloinen lapsen paljaiden jalkojen ”läpinä” neidin astellessa reippaana parketilla. Tokihan neiti on oppinut jo käyttämään äitiä hyväksi tässä ”pyääää, en tahdo nukkua, mutta sormeni osoittaa tuohon isoon sänkyyn jossa uni tulisi varmasti heti”-jutussa. Toisaalta juuri tällaiset yhdessäolohetket ovat niitä parhaimpia, neiti toistelee sanoja joita hän on oppinut, kuiskii minulle omia höpöhöpö-juttuja , pussaa vähän väliä ja hymyilee ja kihertelee. Juuri tällaisina hetkinä sitä tuntee itsensä onnekkaaksi kun on saanut näin ihanan naperon itsellensä.

Lähdin tässä viime viikolla jälleen kerran aloittamaan kielikurssia ja minulle kävi toki vanhanaikaisesti, eli kurssi ei alkanutkaan. Onneksi paikalla oli myös toinen, joka olisi aloittanut kurssin, joten ei tarvinnut miettiä onko päässäni jotain vikaa. Kurssi alkaa sitten kuukauden päästä (jos alkaa).  Kolmas kerta toden sanoo!! No, asiahan ei ollut tämä, vaan se, että oltuani poissa kotoa noin kaksi tuntia ja palattuani ruokakassit pullollaan takaisin kotiin. Totesin, että seinille oli ilmestynyt tilataidetta. Punaisella vahaliitukynällä oli piirretty juuri sellaista syheröä, mitä kaksivuotias taiteilijan alku mielellään piirtää. Nyrkkiotteella isosti sinne tänne! Yllätyksekseni löysin tilataidetta myös pienen lampun pienenpienen valokatkaisijan takaa, eli tarkkaa työtäkin oli tehty.  Isäntä kertoi poistuneensa hetkeksi  (karkea arvioni n. puoli tuntia) hotelli helpotukseen, jonka aikana tilataideteokset olivat ilmestyneet seinille ja oven karmiin.  Jeij, jos hyvin käy ja kielikurssini alkaa, olen poissa kotoa kaksi iltaa viikosta ja voin vain kuvitella, kuinka värikkääksi asuntomme seinät saattavat muuttua! Vessapaperirullan purku on toinen mukava harrastus jota meillä aina silloin tällöin tarkkailun herpaantuessa tapahtuu.

Jugurttijuomaakaan ei kannata antaa liikkuvalle kohteelle, koska sitä löytyy sen jälkeen mielenkiintoisista kohteista, tässä kenkälaatikon sisäpinta saanut kuorrutusta...

Elämä rullaa siis vauhdilla eteenpäin, muksulle on haettu päivähoitopaikkaa, jotta saisimme lisää ystäviä ja neiti oppisi saksaa. Äiti on keskittynyt syömiseen, koska kuivankesänkurre-look alkoi olla jo hiukan luurangohtava ja isäntäkin on kohta taas tyyris tylleröinen. Niin, olihan minulla omatkin syntymäpäivät tämän viikon maanantaina, niitä ei erityisesti juhlittu, mutta kävin ystäväni kanssa lauantaina kylpylässä, jossa tuhlasin itseeni isännän 40-vee lahjakortin, että kiitos vaan Famolle ja Kälylle. Se olikin sellainen reissu, että sen riemut pitää jakaa myös teille, mutta siihen seuraavalla kerralla, sen verran voin jo paljastaa, että Kummeleiden ”munasillaan, munasillaan…”-kappale soi päässä puolet päivästä…

Pai-ai!